Mitään ei enää jätetä sanomatta, vaikka ”mitään ei enää saa sanoa” – arviossa Politiikan pinnan vangit

Lahti & Mörttinen. Kuvat: Jukka-Pekka Flander / Into

”Yksinkertaistaen: tärkeintä on se, ’miltä se näyttää’. Tuskin koskaan pysähdymme ajattelemaan, että se, mikä näyttää hyvältä, ei välttämättä tunnu hyvältä. Tai että se ei ole hyvää, vaikka näyttäisi kuinka hyvältä.”

Bolognan yliopistossa väitelleen politiikantutkijan Yannick Lahden ja politiikantoimittaja ja kirjailija Matti Mörttisen kirja ei ole mikään kevyt pintaraapaisu, vaikka se on myös hauskaa luettavaa. Teräviä huomioita, tiukkaa analyysiä, hyviä esimerkkejä ja riemastuttavia sitaatteja löytyy siitä, kun tutut poliitikot kilpailevat näkyvyydestään somekanavilla, eivätkä politiikkaa ja poliitikkoja seuraavan mediankaan metkut jää kirjan tekijöiltä huomioimatta.

Ollaan asioiden ytimessä ja miltei tässä päivässä – kirjan uusimmat huomiot on tehty kevään presidentinvaalien aikaan.

Nyt, osin yllätyksellisten EU-vaalien jälkeen, voimme päivittää ajan tasalle kuitenkin sen, oliko Mika Aaltolalla, joka ”tuli, näkyi ja katosi” kuitenkin lopulta presidentinvaalien mahalaskun jälkeen, riittävästi pyrkyä, nostetta ja sitkoa, joita poliitikko-kirjailija Arvo Salo sanoi politiikassa tarvittavan?

Kuvaus Aaltolasta, ”jossa yhdistyy ’hyvän tyypin karisma’ ja oletettu asiantuntijuus”, on yksi kirjan kiinnostavista esimerkeistä siitä, miten sopiva sekoitus pinnallisuutta ja ainakin oletettua asiantuntijuutta voi nostaa henkilön politiikan keskiöön.

Kilpailu äänestäjistä on kovaa. Tarvitaan julkisuutta. Tehokkaaksi keinoksi julkisuuden saamiseksi on osoittautunut pinnallisten, tunteisiin voimakkaasti vetoavien mielikuvien ja vastakkainasettelujen käyttö eri somekanavilla, joiden armottomat algoritmit määrittävät sen, ketkä saavat äänensä parhaiten kuuluviin. Tunteiden nostattaminen ja kiivas vastakkainasettelu on oiva keino päästä esiin:

”Tunteilla ja pinnallisuudella kun on selvät yhtymäkohtansa. Pinnallisella politikoinnilla on helppo synnyttää affektiivisia reaktioita. Poliittisia tunteenpurkauksia on puolestaan helppo hyödyntää tekemällä pinnallista politiikkaa.”

Kun Mika Aaltola tuli tunnetuksi Ukrainan sodan tuoman asiantuntijaroolin kautta television uutis- ja ajankohtaisohjelmissa, alkoi hänen persoonansa pian kiinnostaa muuta mediaa, kun se huomasi, että Aaltola osui selvästi kansalaisten toiveisiin. Pian hänestä alettiin leipoa presidentinvaaliehdokasta, ja vaikka heitot eivät Lahden ja Mörttisen mukaan olleet alun perin tarkoitettu vakavasti otettaviksi, Aaltola itse ja häneen ihastuneet tv-katsojat ne vakavasti ottivat.

”Median toiminta saattaa siis olla pohjimmiltaan jotain muuta kuin miltä se äkkiseltään näyttää vastaanottajien silmissä. Sanalla sanoen, mediakin voi toimia pinnallisesti. Se voi maalata totuuden päälle mielikuvan, joka ei täysin vastaa todellisuutta.”

Yllin kyllin nostetta alkoivat tarjota myös pinnalliselle julkisuudelle alttiit aikakausi- ja viihdelehdet, jotka haistoivat oitis tilaisuuden irtonumeromyynnin nousuun. Ne alkoivat painattaa aviiseihinsa kiivaaseen tahtiin loputtoman määrän juttuja Aaltolasta, tämän vaimosta, vauvasta, koirista, sisaresta ja kodista ja ties mistä, kaikki aasinsillat otettiin peliin. Kukaan ei enää voinut olla tietämättä mitä Aaltola ajatteli, söi tai joi:

”Vuoden 2022 lopulla Aaltola flirttaili avoimesti ehdokkuutensa kanssa, vaikka vetikin medialle heitetyn viestin – tai sellaisiksi tulkitut – aina takaisin. Tämä vaihe ennen itse kampanjaa oli lopulta kampanjan kohokohta. Aaltola kiersi maata pitäen kumpujen yöstä henkiviä puheita.”

Stoalaiseksi itseään kutsuvan Aaltolan luottamus omiin kykyihinsä on tähtiluokkaa hänen verratessaitseään poliittisten piirien ulkopuolisena ehdokkaana Hollywoodin supertähteen Tom Cruiseen:

”Syksyllä taisin sanoa, että aika mahdoton se reitti on, ja pidän sitä vieläkin hyvin vaikeana mutta en mahdottomana. Kyllähän se Tomppa Cruisekin aina mahdottomissa tehtävissä lopulta onnistuu niissä elokuvissa.”

Vesiperä presidentinvaaleissa johtui kirjan mukaan paljolti siitä, että imagonäkökulmasta Aaltolan haaste oli kahden julkisen Mikan, nöyrän asiantuntijan ja ylimielisen presidenttiehdokkaan, välinen ristiriita. Ne eivät olleet tasapainossa:

”Jää siis nähtäväksi, irtautuiko Aaltola todella politiikan pinnan vankeudesta, nauttiiko hän vain ehdonalaista kakkua vai onko hän tosiaan vapautunut itse itselleen asettamista käsiraudoista. Aaltolan pesti UPI:n johtajana päättyy joulukuussa 2024. On mielenkiintoista nähdä mihin hän seuraavaksi suuntaa katseensa. Vaalien aikana Aaltola ei useilla ristiriitaisilla ulostuloillaan ja ylimieliseksi koetulla toiminnallaan välttämättä vahvistanut omaa asemaansa neutraalina ja analyyttisenä tutkijana.”

Tänään, vain kolmisen kuukautta Stubbin virkaan astumisesta, EU-vaalien jälkeen tiedetään, että Aaltola on löytänyt sekä poliittisen kodin että paikan Brysselin koneeseen. Suunnitelmia komissaariksikin oli, mutta se pesti taisi mennä toiselle kokoomuslaiselle, Henna Virkkuselle.

* *

Vaan eipä se meidän ”Tomppa Aaltola” jää ainoaksi Lahden ja Mörttisen analyyseissä. Politiikan pinnallisuudet riivitään esiin oikealta vasemmalle, esimerkkejä riittää kaikista. Vaikka poliitikkojen ”ulostulot” välillä naurattavat, pistävät ne kuitenkin vakavasti miettimään politiikan pinnallisuutta.

”Tätä et enää halua nähdä – katso kuvat!”  huusivat iltapäivälehtien otsikot nettijournalismin alkuaikoina.

”Visuaalisella propagandalla on kautta aikain pyritty ja onnistuttu herättämään ihmisissä muun muassa pelon, voimakkuuden, mitättömyyden ja kunnioituksen kaltaisia tunteita. Ja erityisesti tällä saralla modernin politiikan teon näyttämöllä ovat kunnostautuneet taitavasti Tiktokia ja Instagramia käyttävät nykyiset ja entisetkin poliitikot, kuten Sanna Marin, Sebastian Tynkkynen, Alexander Stubb ja Minja Koskela. Visuaalisilla symboleilla onkin täten ollut merkittävä rooli propagandan parissa.”

”Haluan, että keskitytään asioihin, ei siihen miltä näytän”, kertoi itsestään päivittäin selfieitä julkaiseva Sanna Marin Eeva Lehdelle. Marin onnistui pääministerinä kaappaamaan Instagram-kuvillaan ja muilla postauksillaan riittävästi sekä hurmioituneita ihailijoita että tulikivenkatkuisia vihaajia – mutta myös kansainvälisen huomion, ja sehän tiedetään, mitä siitä seurasi.

Lahti ja Mörttinen korostavat sitä, että menestyäkseen poliitikko tarvitsee ihailijoiden lisäksi sopivan määrän vihaajia. Vastustajat toimivat kuin Troijan hevoset. Livauttaessaan vihaamansa poliitikon kasvot ja agendan esille ja lisäten niihin omat kommenttinsa, he saavat aikaiseksi myös vastalauseiden myrskyn, mikä vain vahvistaa kummankin osapuolen puolustajien kantoja ja pitää ne esillä.

”Erityisesti saattoi aistia sen, että negatiivisemmin Mariniin suhtautuivat toisaalta oikeistolaisimmat suomalaiset ja toisaalta ikääntyneemmät miehet. Kokeneella politiikan vaikuttajalla Satu Hassilla on tähän ilmiöön valaiseva selitys: iäkkäät miehet ovat aiemmin pystyneet samaistumaan vallanpitäjiin, jotka vielä muutama vuosikymmen sitten olivat valtaenemmistöisesti miehiä. Naisille vastaava samaistuminen on tullut mahdolliseksi vasta lähimenneisyydessä, kun korkeisiin asemiin on tullut myös omaa sukupuolta olevia ihmisiä. Kun asetelma on tällainen, tulee asiallisen keskustelun käyminen esimerkiksi pääministerin pukeutumisesta ja vapaa-ajan esiintymisistä liki mahdottomaksi.”

* *

”Li Andersson ja Riikka Purra ovat sosiaalisessa mediassa manifestoituvan politiikan tekonsa kannalta kiinnostava vastinpari. He ovat ilmiselvästi todella kaukana toistensa poliittisista kodeista. Heitä kuitenkin yhdistää – enemmän kuin keskiverto puoluejohtajia yhteensä – niin sanottujen ihailijoiden ja vihaajien määrä, niin sosiaalisen median ja perinteisen median kommenttikentässä kuin turuilla ja toreillakin.”

Vasemmistoliiton puheenjohtaja ja kansanedustaja Andersson ottaa somekanavillaan kantaa omille arvoilleen tärkeisiin aiheisiin kuvapäivityksillä itsestään, joiden kuvateksteihin hän liittää poliittista sisältöä. Hänen päivityksensä ovat vasemmistoliittolaisen poliitikon kannanottoja, kritiikkiä hänen epäkohdiksi kokemiaan asioita ja näkemyksiä kohtaan, tai poliittisia avauksia.

Eduskunnan istuntosalissa ja television ajankohtaisohjelmissa ja haastatteluissa hän on kirjoittajien mukaan ärhäkkäämpi ja tunteita herättävämpi kuin somessa.

Perussuomalaisten puheenjohtaja ja valtiovarainministeri Riikka Purra taas on räväkkä sekä istuntosalissa että sen ulkopuolella sosiaalisessa mediassa. Tiktokiin, jossa hän on erittäin suosittu, Purran puheenvuoroja päivitetään kirjan arvion mukaan taidokkaan avustajan tuella tarkoituksenmukaisin tekstein ja saatesanoin varustettuna.

Pikaviestipalvelu X on Purralle välimaastoa, tosin sielläkin hän on julkaissut provokatiivista aineistoa, kuten kohua herättäneet leikkuulauta- ja saksikuvat. Kirjan kirjoittajien käsityksen mukaan Purran esiintuloja määrittää varmasti myös valtiovarainministerin rooli sekä se, että myös VM:llä on profiili X:ssä.

Kun Andersson ei juuri yksityiselämästään tai harrastuksistaan kerro, täyttyy Purran Instagram-tili sen sijaan pääosin vihersmoothieista ja muista arjen askareista, jotka kirjan mukaan voisivat olla ”kenen tahansa Riikka Purran ikäisen suomalaisen naisen digitaalista kädenjälkeä”.

Edellisen lauseen yleistystä en niele. Kiinnostavampaa on miettiä sitä, mitä esimerkiksi Riikka Purra ja Minja Koskela haluavat viestittää äänestäjille julkaistessaan kuvia itsestään vihermehuja puristelemassa tai leipomassa, pullantuoksuisen naisen roolissa. Samaa voi tietysti pohtia vaikkapa Petteri Orpon miehisenä pidetystä moottorisahan kanssa puuhastelusta.

Mikään uusi asia tämä ei ole, sillä kaikki varmaan muistavat myös kuvat Vladimir Putinista ratsastamassa yläruumis paljaana ja Urho Kekkosesta hiihtämässä tai kalastamassa?

* *

Tiedämme, kuinka viimeisten vaalien tulokset kiepsahtivat monen kohdalla eri asentoon kuin vaaliennustusten viisarit olivat osoittaneet. On varmaa, että poliitikot ja heidän avustajansa jo nyt hiovat some-profiiliensa taktiikkaa seuraavia vaaleja ajatellen:

”Kuten aina edustuksellisessa demokratiassa, tunnettavuus ja näkyvyys on elinehto. Siksi pinnallisuus ja oletettu samaistuttavuus usein korvaavat sisällön. Tämä ei ole populismia vaan politiikanteon arkea. Poliitikon oma tulokulma sosiaaliseen mediaan taas on hyödyn, poliittisen tai henkilökohtaisen, hankkiminen. Erottuminen vaikka vain kansanedustuslaitoksen tai oman puolueen sisällä vaatii rohkeutta ja visiota, suorastaan kanttia.”

Ja:

”Moderneiksi itsensä mieltävät poliitikot ovat modernin teknologian siivittäminä menossa vauhdilla kohti uusia kevytmielisyyden tasoja. Näissä sfääreissä läpinäkyvyys demokraattisessa päätöksenteossa ja tietynlainen pinnallisuus pinnalla olemisen ohella nähdään lopulta vastuunkantoa suurempana yhteiskunnallisena hyveenä.”

Nämä ovat tärkeitä huomioita. Lahti ja Mörttinen analysoivat politiikan pinnallisuutta laajalti; poliittisten elämän, sen tapahtumien, historian ja journalismin tuntemus on hallussa, kun he seuraavat poliitikkojen ja heidän someyleisönsä menoa eri kanavilla ja tekevät niistä ajatuksia herättäviä huomioita:

”Tämä on kirja politiikan pinnallistumisesta ajassa, jossa tunne ohittaa tiedon ja kuva ohittaa sanan. Siinä henkilö myy paremmin kuin asia ja tarina paremmin kuin uutinen, yksityinen kiinnostaa enemmän kuin yleinen ja vaikutelma on tärkeämpi kuin totuus.”

Elämme huomiotaloudessa, jossa esille pääseminen ja siellä pysyminen ovat menestymisen ehto. Kun sosiaalisessa mediassa hallitsevat algoritmit, jotka suosivat tunnepitoisia sisältöjä, negatiiviset tunnelataukset päihittävät positiivisuuden. Haetaan kovia otsikoita ja kohahduksia, jotka päihittävät analyyttiset ja mietityt pohdinnat niistä usein vaikeista ja monitahoisista asioista, joista poliitikot joutuvat päättämään. Toisin kuin somessa ja mielikuvissa eduskunnassa ei useimmiten voi vain rastia kahdesta vaihtoehdosta ilmiselvästi parempaa!

Mikään ei saa mennä ohi, meillä on olevinaan kova kiire pysyä ajan tasalla. Edellytämme, että joka asiasta on oltava mielipide heti paikalla, ja kun jotain tapahtuu tai joku väittää jotain tapahtuneen, hetkessä eri somekanavilla on käynnissä älämölö, jossa kaikki huutavat yhteen ääneen asiasta ja asian vierestä. Kovaäänisimmät ja provokatiivisimmat heiluvat kukkoina tunkiolla, jossa tosiasiat hautautuvat törkyn alle.

Olisiko mahdollista nukkua yön yli ja punnita kantaansa tarkemmin ennen kun lausuntoja annetaan tai vaaditaan, Lahti ja Mörttinen pohtivat. Lukeeko perustuslaissa jotain tehtävien hoitamisesta ja kriisiviestinnästä, he kysyvät. Lukeeko siellä ylipäätään mitään reaktionopeuden vastuusta ja digitaalisesta tiedottamisesta?

* *

Myös media voi toimia pinnallisesti ja peittää totuuden mielikuvilla, jotka eivät täysin vastaa todellisuutta: ”Houkutus siihen on sitä suurempi, mitä vähemmän uutistapahtuman ympärillä on kilpailua.”

Klikkiotsikoilla on myös vaikutuksensa siihen, miten me luetun ymmärrämme, etenkin jos itse juttu jää lukematta, kuten usein käy:

”Poliittiset uutiset kulkevat mediassa saman analytiikkamyllyn läpi kuin vaikkapa viihde- ja sääjutut. Keskiössä on pitkään ollut tapa, jolla jutut otsikoidaan.

…Mutta kuten sanottua, pelkkä klikkiotsikko ei riitä. Lukijan ajankäytön maksimoimiseksi jutun varsinainen pointti pyritään kätkemään sen loppupuolelle. Näin syntyy juttutyyppi, jota voidaan kutsua esimerkiksi kindermunaksi: sen päällä on kiiltopaperi, joka pitää ensin kuoria pois, jotta päästään puraisemaan suklaata, jonka sisältä löytyy yllätyslelu.”

Vaan sisältääpä tämäkin kirja otsikoita, jotka herättävät lukijan mielenkiinnon. Epäilen otsikoinnin pääsyylliseksi politiikantoimittajaa Mörttistä:

”’Näkijä’ Aaltola – oman painajaisensa pääarkkitehti”

”Presidentin tärkeimpiä tehtäviä on olla Suomen suosituin ihminen”

”Monarkian lumoa Suomen tasavallassa”

”Tässä on se keskeinen pihvi, jonka edessä olemme polvillamme”

”Keskustan lihaa syövät pehmomachoilijat: eduskunnasta pudonnut parivaljakko Kärnä ja Könttä”

Ja sitten vielä yksi, jonka alla olevan tekstin lukeminen karisti virneen naamalta:

”Ihminen loi internetin omaksi kuvakseen”

Luvussa kuvaillaan postauksia, joita tunnetut poliitikot julkaisivat presidentti Ahtisaaren hautajaisista, kun he hartaan kunnioittamisen sijaan nostivat esiin ensisijaisesti itsensä. On tultu siihen pisteeseen, että hautajaisissakin poseerataan selfieissä oma naama edellä:

”Yllään mustat vaatteet, mahdollisesti musta solmio, hiukset kiinni ja mitä tarkemmin vakavat ja osanottavat kasvot – omat kasvot. ’RIP Martti Ahtisaari’ tai jotain kovin samansuuntaista oli kirjoitettu pienellä kansanedustajan itse itsestä otetun naamakuvan viereen.”

Ilmiö ulottui muuallekin kuin pelkkään kansanedustuslaitoksen, sillä myös siunaustilaisuuteen osallistunut entinen pääministeri Sanna Marin oli ottanut hetkeä ennen tuomiokirkolle saapumistaan itsestään surumielisen kuvan katse jonnekin kaukaisuuteen hetkellisesti uppoutuneena.

Kuva herätti keskustelua somessa – ja sai iltapäivälehdet pyytämään tyylikonsulteilta lausuntoja Marinin pukeutumisesta.

Tässä kohdin kirjaa Lahti ja Mörttinen mainitsevat poikkeuksen: tilannetajun puuttumisestakin syytetyn Alexander Stubbin, joka julkaisi Instagramissaan virallisen mustavalkoisen kuvan Martti Ahtisaaresta ja tekstin: ”Kiitos Martti. Thank you Martti.” Kuvan alla oli pieni muistokirjoitus Ahtisaarelle.

* *

Vaikka viralliset vaalit käydään kerran neljän ja kuuden vuoden välein, poliitikkojen päivittäinen arvo ja suosio punnitaan Tiktokissa, YouTubessa, Instagramissa ja muilla somekanavilla. Pinnalla on pysyttävä, vaikka mikä olisi, ja politiikan pinnan vankeuden kierre on valmis. Niinpä:

”Valtaa havitteleva ja pinnalla pyrkimään pysyvä poliitikko tekee kaikkensa vaikuttaakseen ennen kaikkea hyvältä tyypiltä sen sijaan, että vaikuttaisi hyvältä poliitikolta.”

Ja edelleen:

”Myös puoluejohtajien kiihtynyt vaihtuvuus näyttää olevan kytköksissä politiikan pinnallistumiseen. Puoluejohtajat luovuttavat helposti ensimmäisen vaalitappion jälkeen eivätkä altista itseään haastajille – eli he eivät suostu kamppailemaan paikastaan muita vastaan. Julkinen fokus kiinnittyy näin asioiden ja poliittisten tekojen tai tavoitteiden sijaan henkilöihin. On kuitenkin syytä miettiä, kumpi on muna ja kumpi kana, eli aiheuttaako puheenjohtajien vaihtuvuus edelleen pinnallistumista vai pinnallistuminen vaihtuvuutta.”

Poliittiset puhurit nousevat ja laantuvat kiivaaseen tahtiin. Olisiko sekä poliitikkojen että äänestäjien viisasta miettiä vakaampaan poliittiseen ilmastoon pyrkimystä? Voisiko siitä olla hyötyä kaikille osapuolille? Kun menestyksekkäässä politiikassa tarvitaan pitkäjänteisyyttä, yhteistyökykyä, välttämättömien kompromissien sietämistä, monimutkaisiin vaikeisiin aiheisiin perehtymistä ja asiantuntijoiden kuuntelemista pelkän kuulemisen sijaan ja sitä kuuluisaa empatiaa, niin olisiko aiheellista keskittyä enemmän asiasisältöihin ja siihen todellisuuteen, jossa elämme?

Olisiko aiheellista unohtaa uhriutumiset, triggeröinnit, wokettamiset ja muut ja käyttää aika lainsäädäntöön ja muuhun työhön, jota tekemään on tullut valituksi?

Tasavalta on jo turhaa pötypuhetta tulvillaan. Siihen Lahdella ja Mörttisellä on tarjottavana analyysiä:

”Politiikan pinnallistumisessa sanoilla ja kielellä on niin tärkeä rooli, että sitä ei edes jokapäiväisessä uutisvirrassa aina huomaa. Eikä ilmiö liity pelkästään politiikkaan. Sanojen avulla pinnallistetaan myös työelämää, yritystoimintaa, kaupankäyntiä ja kaikkea taloudellista toimintaa – viihteestä puhumattakaan.”

Hoetaan tarkoituksettomia ”villasanoja”, kuten: innovaatio, tarkoitus, joustavuus, kestävyys, luovuus… Tyhjät puhekuplat pulpahtelevat poliitikkojen suusta, kun halutaan miellyttää kuulijan korvaa sanomatta mitään. Ja me kuuntelemme sujuvasti. Konsulttien kieli ja työelämän palaverien jargonit ovat levinneet kaikkialle, niiden pinnalliset merkitykset ovat syöpä, joka kalvaa puheen ontoksi politiikan mantraksi.

Sanoilla voidaan kuin huomaamatta leimata vastapuolen tavoitteita ja arvoja. Radikaalioikeiston populistiset uudissanat, kuten hyvesignalointi ja suvaitsevaisto, voidaan tulkita väheksyväksi piruiluksi tai niitä voidaan käyttää suoranaisena vihanlietsontana, Lahti ja Mörttinen kirjoittavat, mutta muistuttavat myös siitä kielellisestä rikkaudesta, jota suomen kieli meille tarjoaa:

”Suomen kielelle tyypilliset yhdyssanat ovat mitä makeinta herkkua moneen tarkoitukseen. Jos halutaan pilkata vastapuolen hyvään pyrkivää politiikkaa, lisätään asiasanan perään humppa. Ilmastotavoitteet voidaan leimata ilmastohumpaksi, hädänalaisten suojelu turvapaikkahumpaksi ja kaikenlainen kehittämis- ja projektitoiminta hankehumpaksi. Enemmän kuin kaksiosaisista yhdyssanoista saadaan sellaisia klassikkoja kuin aikasidonnaisuusulottuvuus, rahoituskehyskokonaisuus tai valinnanvapauspilotti.”

”Politiikan kielenkäytössä on aina tilaa myös luovuudelle. Parhaat puhujat pystyvät luomaan uusia ja parhaimmillaan helppotajuisia ilmaisuja. Joskus he osaavat poimia uudissanoja mediasta ja journalistien, käsikirjoittajien tai muiden luovien ammattilaisten tuotoksista. Jälleen käy ilmi, millaisessa symbioosissa toimittajat ja poliitikot elävät. Journalistit tarvitsevat päättäjiä tietolähteenä, poliitikot tarvitsevat mediaa saadakseen julkisuutta.”

Me äänestäjät olemme osana samaa ravintoketjua ja meistä riippuu lopulta se mihin tartumme ja keihin luotamme.

Kannattaa kuunnella tarkalla korvalla, lukea ajatuksella ja muistaa se, että vaikka se poliitikko leipoisi niissä selfieissään kuinka paljon pullaa kotimaakuntaan päästyään, tiristäisi kuinka vihreältä näyttävät mehut, seilaisi kuinka kiireisen näköisenä eduskuntatalon käytävillä suuren salkkunsa ja kahvimukinsa kanssa palaverista toiseen tai poseeraisi kuinka dramaattisissa asennoissa eduskunnan portailla ja hississä, ja vaikka hän hakkaisi hulluna halkoja koko lomansa ajan ja rakastaisi vaimoaan, kolmea lastaan ja koiraansa ylenpalttisesti, niin se on vain politiikan pintaa, johon ei kannata itseään vangita.

* *

Politiikan pinnan vangit (Into, 2024) tarjoaa paljon tietoa, terävää analyysiä ja ajattelemisen aihetta. Teksti on eloisaa, hyvin ajateltua ja kirjoitettua ja siksi helppolukuista ja selkeää.

Lopuksi vielä Yannick Lahdelta ja Matti Mörttiseltä pari vakavaa asiaa mietittäväksi:

”Meillä on kasvava poliittinen eliitti, joka on kovaa vauhtia muuttumassa täysin pakkomielteiseksi omasta julkisuuskuvastaan. Hybridissä mediasysteemissä ja konsulttien viestintätoimistojen kalliilla avustuksella poliitikot muuttuvat yksityisen ja julkisen vallan välissä yhä enemmän politiikan pinnan vangeiksi kansalaisten seuratessa sirkusta lunastamiltaan digitaalisilta vip-paikoilta.”

Mutta:

”Voiko olla, että palaamme vielä politiikan pinnan vankeuden jälkeiseen aikaan, jossa poliitikko, joka ei päivitä hysteerisesti someen, voi nousta pinnalle ja arvostettuun asemaan? Senhän ei tarvitse tarkoittaa, ettei poliitikon digitaalista identiteettiä olisi olemassa. Se olisi vain monta astetta vähemmän aktiivinen ja näkyvä, päivittäisi enemmän sisällöstä ja vähemmän pinnasta.”

Ulla-Maija Svärd

​

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua