Itsenäisyyspäivä, Washington DC, 4.7.1988. Kuva: Hannu Vanhanen
KUVAESSEE | Hannu Vanhanen valottaa kuvillaan ja tekstillään näkemyksiään Amerikasta ja amerikkalaisuudesta. Hän on työskennellyt Yhdysvalloissa kuvajournalistina, valokuvataiteilijana ja opiskellut siellä valokuvausta. Aikamatka Amerikkaan avaa Vanhasen neljän kuvaesseen sarjan.
”Amerikka on moniulotteinen ja värikäs kollaasi, jota on vaikea käsittää. Maa on kuin Jackson Pollockin abstraktin ekspressionistiset roiskemaalaukset, joihin hän kaatoi, tiputti ja roiski maalia.”
Hannu Vanhasen kuvaesseet
Kulttuuritoimitus julkaisee vuoden 2026 aikana neliosaisen kuvaesseiden sarjan tamperelaiselta valokuvaajalta ja tietokirjailijalta Hannu Vanhaselta. Esseissään hän käsittelee propagandan eri muotoja, esittelee muotokuvillaan 2020-luvun tamperelaisia ja pohtii visuaalista lukutaitoa. Vuonna 2027 Vanhanen järjestää Tampereella retrospektiivisen valokuvanäyttelyn esseekokoelmansa tematiikasta.
Valokuvien copyright: Hannu Vanhanen 1987–2007. Valokuvissa ei ole käytetty tekoälyä.
* *
Yhdysvallat viettää 250-vuotisjuhliaan heinäkuun neljäntenä, tämän esseen julkaisupäivänä vuonna 2026. Vastikään 80 vuotta täyttänyt presidentti Donald Trump on toisella presidenttikaudellaan ajanut MAGA-liikkeellään, tullipolitiikallaan ja sotaisilla interventioillaan maansa ja maailman talouden sekä kansainvälisen poliittisen järjestelmän lähes kaaokseen.
Itsenäisyyspäivä on tärkein amerikkalaisia yhteen kokoava juhla. Silloin nostatetaan kansallistunnetta. Amerikkalaiset rakastavat Stars and Stripes -lippuaan ja superjulkkiksiaan. Ihmiset kokoontuvat kaduille ja puistoihin nauttimaan piknik-eväitä ja juomia sekä kuuntelemaan musiikkia. Tunnelma on samantapainen kuin Suomessa vappuna.
Aikamatkani Amerikan lähihistoriaan alkaa vuodesta 1987, jolloin presidenttinä toimi Hollywood-näyttelijänä tunnetuksi tullut Ronald Reagan. Vietin itsenäisyyspäivää 1988 Washington D.C.:ssä suomalais-amerikkalaisen perheen kanssa. Päähuomioni kiinnittyi kuitenkin siihen, mitä näin Nikon-kamerani etsimessä ja millä hetkellä painoin laukaisinta. Amerikkalaiset tuntuivat nauttivan siitä, että heistä otetaan kuvia. Kännykkäkamerat olivat tuolloin vasta tulossa.
* *
Rodeo show, Teksas, 1987. Kuva: Hannu Vanhanen
Teksasin Austinista San Francisco Art Instituteen
Lähdin Tampereelta loppukesästä 1987 Teksasin yliopistoon Austiniin. Eri puolilta maailmaa tulleiden Fulbright-stipendaattien kolmiviikkoisella orientaatiokurssilla huomasin, miten naiiveja käsitykseni olivat Teksasista, etelän konservativisimista ja ylipäänsä amerikkalaisesta kulttuurista.
Austin on liberaali yliopistokaupunki keskellä Teksasia. Fabulous Thunderbirdsin energinen blues-rock, Joe Elyn roots-rock ja Steve Ray Vaughanin sähköinen blues ovat kaikki Austinista kotoisin. Texmex-ravintoloiden tuliset tacot, kylmä Corona-olut ja Antone’s Nightclubin konsertit kuuman kosteina iltoina opettivat minulle noina viikkoina enemmän maan kulttuurista kuin luennot yliopistolla.
Teksas on amerikkalaisuuden ydintä hyvässä ja pahassa, vaikket pitäisikään cowboy-kulttuurista ja isoista pihveistä. Kävin katsomassa ensi-iltansa juuri saanutta La Bamba -elokuvaa, joka pyöri elokuvateattereissa täysille katsomoille. Moni Meksikosta maahan muuttanut istui katselemassa ensimmäisen Yhdysvalloissa menestyneen latinalaisamerikkalaisen rocktähti Ritchie Valensin (Richard Steven Valenzuela) traagisen tarinan yhä uudestaan.
Saavuttuani Teksasista San Franciscoon minua odotti uusi kulttuurishokki. Aloin etsiä perheellemme vuokra-asuntoa San Franciscosta. Huomasin, että tapaamani amerikkalaiset olivatkin auttavaisia ja empaattisia. Inhosin small talkissa toistuvia superlatiiveja ja ”have fun” -hokemista. Aika pian huomasin itsekin käyttäväni samoja fraaseja. Asunto löytyi kolmikerroksisesta pittoreskista kivitalosta läheltä Golden Gate Parkia, Richmondista.
Aliisa Richmondin asunnossamme, San Francisco, 1987. Kuva: Hannu Vanhanen
San Francisco, 1987. Kuva: Hannu Vanhanen
Richmondin kaupunginosa – jonka halkaisee keskikaupungille asti ulottuva Geary Boulevard – on monikulttuurinen sekoitus amerikkalaisia. Tutuksi kaupunginosan tekivät matalat kerrostalot, pienet puodit ja kahvilat. Aitoja hotdogeja sai muutaman korttelin päästä olevasta periamerikkaisesta pikaruokalasta. Olin syönyt Kalifornian rusinoita lapsesta asti punaisesta pahvirasiasta. Nyt sain maistaa siirtolaisten keräämiä tuoreita ja maukkaita viinirypäleitä.
Berkeley, 1987. Kuva: Hannu Vanhanen
San Franciscon Rakkauden kesästä (Summer of Love) oli kulunut kaksikymmentä vuotta, eikä hippikulttuurista ollut jäljellä kuin pari vaateliikettä Haight-Ashburyssa. Piilaakson (Silicon Valley) teknologit muuttivat kaupunkiin, ja asuntojen vuokrat kaksinkertaistuivat 1980-luvulla. Kovapalkkaiset pukumiehet ja -naiset valtasivat keskustan bisneskorttelit. Monet siirtyivät pois keskustasta halvempiin kaupunginosiin ja Bay Arean mantereen puolelle. Keski-ikäiset hipit pakenivat Arizonaan ja New Age -liike maaseudulle.
San Francisco, 1987. Kuva: Hannu Vanhanen
San Francisco, 1988. Kuva: Hannu Vanhanen
Perheeni saapui San Franciscoon samoihin aikoihin, kun ilmoittauduin San Francisco Art Instituten (SFAI) opiskelijaksi. Koululla vastaan tuli eurooppalaisia, aasialaisia, pohjois- ja eteläamerikkalaisia taideopiskelijoita. Osa heistä pukeutui rikkirevittyihin farkkuihin ja erilaisiin T-paitoihin. Naisten hiuksissa oli usein vahva permanentti, itselläni oli siihen aikaan maltillinen takatukka ja mursuviikset.
Turistien suosimalta Wisherman’s Wharfilta oli lyhyt kävelymatka San Francisco Art Instituteen. Russian Hillin jyrkällä rinteellä erottui harmaa rakennus, joka henki espanjalaisten kolonialismin aikaista arkkitehtuuria. Varjoisalta sisäpihalta erkanivat käytävät eri taideosastoille. Valokuvauksen osasto alimmassa kerroksessa. Nautin taidekoulun vapaasta ilmapiiristä ja kansainvälisyydestä heti ensimmäisestä päivästä lähtien. (Vanhanen Hannu, 1988.)
Jo vuonna 1871 perustettu San Francisco Art Institute on yksi läntisen Amerikan arvostetuimmista taidekouluista. Ansel Adams perusti valokuvauksen osaston vuonna 1945. Koulussa ovat opettaneet valokuvauksen mestarit Dorothea Langesta Edward Westoniin ja Annie Leibowitziin.
Koulutuksen ylevänä tavoitteena oli valmistaa itsenäisiä ja sosiaalisesti aktiivisia taiteilijoita. Opiskelijoita kannustettiin kokeilemaan poliittisen, kirjallisen ja symbolisen ilmaisun aluetta. Koulussa vieraili kulttuurivaikuttajia eri aloilta poliittisesta aktivistista Angela Davisista Grateful Deadin keulahahmoon Jerry Garciaan.
San Francisco Art Institute, 1987. Kuva: Hannu Vanhanen
Ennen SFAI:in tuloa osallistuin Tampereella 1987 brittikuvaajien Martin Parrin, Paul Grahamin ja Victor Burginin valokuvatyöpajaan. Mustavalkoisen kuvajournalismin ihanteet heitettiin romukoppaan. Tilalle tarjottiin uutta brittiläistä dokumentaarista värikuvausta.
Parr korosti valokuvan arvokkuutta: ”Valokuva ei ole frisbee.” Hänen mukaansa suomalaisen yhteiskunnan konsensus tuntui siltä ”kuin kusisi pumpuliin”. (Vanhanen 2002, 130).
San Francisco, 1988. Kuva: Hannu Vanhanen
SFAI:n valokuvaosaston johtaja Henry Wessel korosti opetuksessaan (1987–1988), kuinka tärkeää on löytää oma tapa nähdä ja tehdä taidetta. ”Kuvaa vain sitä, mikä on sinulle itsellesi tärkeää ja visuaalisesti mielenkiintoista – luota siihen.”
Kodittomia, Yhdysvallat, 1987–1988.
Kuvasin vuoden kaikkea itseäni visuaalisesti kiinnostavia aiheita liikaa ajattelematta. Kuvausmetodissani yhdistyi Martin Parrin turistimainen asenne, Henry Wesselin psykologinen herkkyys ja paparazzien häpeämätön rohkeus lähestyä ihmisiä. Uskon tuohon kuvausmetodiin edelleen.
* *
Exotic-Erotic Ball, San Francisco, 31.10.1987. Kuva: Hannu Vanhanen
Halloween-juhlassa ja Jesse Jacksonin vaalikampanjassa
Amerikkalaiset juhlivat Halloweenia yhtä intensiivisesti kuin itsenäisyyspäivää. Kuvajournalistin asenteella ja taidekoulun opiskelijoiden houkuttelemana päätin mennä kuvaamaan Exotic-Erotic Balliin.
Halloween-juhlijat olivat pukeutuneet seksikaupasta hankittuihin tai itse tuunattuihin paljastaviin asuihin. Halloween-bileissä oli paljon friikkejä ja heitä ihmetteleviä juhlijoita.
Exotic-Erotic Ball, San Francisco, 31.10.1987. Kuva: Hannu Vanhanen
Jälkikäteen muistan vain sen, että olin vaaleanpunaisen pupun asussa kuvannut koko illan suoralla salamavalolla kaikkea mahdollista. Lopetin vasta sitten, kun salamavalon patterit nuukahtivat.
Jesse Jacksonin vaalikampanja San Francisco, 1988. Kuva: Hannu Vanhanen
Kuvasin kansalaisoikeusaktivisti, pastori ja poliitikko Jesse Jacksonin vaalikampanjaa Missionin kaupunginosassa San Franciscossa keväällä 1988. Pääsin yllättävän vapaasti ja läheltä kuvaamaan turvamiesten ympäröimää Jacksonia, joka oli puettu luotiliiveihin. (Vanhanen Hannu, 1989)
Tänä keväänä kuollut Jesse Jackson (1941–2026) kuului Martin Luther Kingin sisäpiiriin. Jackson oli demokraattisen puolueen presidenttiehdokas esivaaleissa. Hän hävisi kuitenkin Michael Dukakikselle. Vallan kahvaan tarttui lopulta presidentinvaalit voittanut George H. W. Bush. Jackson sai esivaaleissa laajaa kannatusta eri kansalaisryhmistä LGBTQ-yhteisöön asti.
”He didn’t focus solely on Black voters, even though he was very prominent in the Black community. He also reached out to Latino voters, Asian American voters, to labor unions, to students and farmers and working-class white voters. That was the Rainbow Coalition that he built.”
(Madden Monica, 2026)
Jesse Jacksonin vaalikampanja San Francisco, 1988. Kuva: Hannu Vanhanen
Jesse Jackson avasi tietä Barack Obamalle, joka valittiin ensimmäisenä afroamerikkalaisena presidenttinä maan johtoon vuonna 2008.
* *
Richmond, San Francisco, 1988. Kuva: Hannu Vanhanen
Palkkikameran kanssa Richmondin kirpputoreilla
Kiertäessäni vuoden Kaliforniaa ja muita osavaltioita kannoin uskollisesti olallani Nikonin filmikameraa, jossa oli 28-millinen objektiivi. Käytin Kodakin mustavalkoista TriX- ja väridiafilmejä. Uskoa suoralle ja intuitioon perustavalle katukuvaukselle näytti Garry Winogrand, joka kuvasi maanisesti eikä jaksanut aina edes kehittää filmejään. (Winogrand Garry, 1988.)
Keväällä 1988 kuvasin poikkeuksellisesti 4 x 5 tuuman Linhof-kameralla autotalli-, katu- ja pihakirpputoreja (garage ja yardsale). Tein laakafilmeistä suuria valokuvavedoksia taidekoulun pimiössä. Päivässä sain vedostettua yhden kuvan. Kuva oli tarkempi kuin kaupungin parhaan kuvalabran huippukalliit mustesuihkutulosteet, jotka tekivät tuloaan markkinoille.
Vanhalla palkkikameralla kuvatessa tuntui kuin olisin siirtynyt aikakoneella vuosikymmeniä taaksepäin. Katukuvaajana olin tottunut nopeaan rytmiin, mutta palkkikameralla työskentely oli hidasta. Ensin etsit kuvauskohteen, asetat kameran jalustalleen, vedät mustan kankaisen hupun kameran ja pääsi päälle, lataat filmikasetin ja lopulta painat laukaisinta, kunhan muistat ottaa vielä suojalevyn pois filmikasetista.
Richmond, San Francisco, 1988. Kuva: Hannu Vanhanen
Kuvasin palkkikameralla Richmondin lähikortteleissa. Kevään aikana tutustuin moniin ventovieraisiin ihmisiin. Löysin eräältä myyntipöydältä LIFEn valokuvausta käsittelevän kirjasarjan, jonka ostin kymmenellä dollarilla. Aidoista Teksas-buutseista pulitin kaksinkertaisen hinnan. Autotallien ja pihojen kirpputorit ovat kiertotalouden varhaismuoto.
Kävin katsomassa Robert Frankin valokuvanäyttelyn ja elokuvasarjan Berkelyssä. Frank esitteli The Rolling Stonesin kiertuetta kuvaavan Cocksucker Blues -elokuvan. Mick Jagger oli filmin nähtyään kieltänyt rankkoja hotellikohtauksia sisältävän leffan kaupallisen levittämisen. Sopimuksen mukaan Frankin oli oltava itse paikalla esittelemässä elokuva yleisölle ennen sen esittämistä. (Vanhanen Hannu, 1988, 19)
Opiskelin SFAI:ssa valokuvausta koko lukuvuoden, mutta kuvausprojektini olivat itse ideoimiani. Opiskelun loputtua päätin keväällä 1988, että teen perheeni kanssa automatkan halki mantereen valokuvaaja Robert Frankin The Americans -kirjan innoittamana. (Frank Robert, 1986)
* *
Roadtrip, Yhdysvallat, 1988. Kuva: Hannu Vanhanen
VW-pikkubussilla halki mantereen
Valitsimme roadtripille reitin, joka suuntautui ensin Yosemiten kansallispuistoon ja sitten kohti etelän osavaltioita. Syvä etelä oli meille kulttuurisesti vieraampaa. Etelästä matkasimme Teksasin, New Orleansin ja Tennesseen kautta Chicagoon. Sieltä Minneapolisiin, Washingtoniin ja lopuksi New Yorkiin.
Automatkamme taittui hitaasti mutta varmasti Volkswagenin kleinbusissa, jota amerikkaliset kutsuivat ”old hippie vaniksi”. Autossa oli kapea raideleveys, ja siksi syvään urautuneilla teillä ratista oli pidettävä tiukasti kiinni. Perheeni mahtui telttojen ja matkatavaroiden kanssa hyvin pikkubussiin. Matkamme kesti lähes kaksi kuukautta.
Atomimuseo, New Mexico, 1988. Kuva: Hannu Vanhanen
Yövyimme halvoissa motelleissa ja teltassa leirintäalueilla. New Mexicon Albuquerquessa olin pystyttämässä telttaa automme viereen aidatulle alueelle. Yhtäkkiä suuri moottoripyöräjengi pärähti paikalle. Pakkasin teltan vähin äänin takaisin pussiin ja nukuimme yön pikkubussissa. Turvallinen yö motoristien keskellä.
Las Vegas, 1988. Kuva: Hannu Vanhanen
Mississippin suistossa yövyimme leirintäalueella. Kävin yöllä korkealla rantatörmällä teltan ulkopuolella katsomassa järvelle. Alligaattorin silmät erottuivat vedessä. Ne hehkuivat lähes vihreinä veden taittamina. Olin kuitenkin niin väsynyt ajomatkasta, etten jaksanut herättää teltassa nukkuvia. Vein kylmälaukun autoon ja kömmin takasin makuupussiini.
Navajo-intiaanien myyntipöytä, Arizona, 1988. Kuva: Hannu Vanhanen
Saavuimme itärannikolle itsenäisyyspäivän alla tutun suomalais-amerikkalaisen perheen luokse. He asuivat lähellä Washington DC:tä isossa, hyvin varustellussa omakotitalossa, jossa joka asialle oli oma koneensa. Kävimme perheen kanssa itsenäisyyspäivänä Washington DC:ssa. Vietimme päivän pääkaupungissa kävellen ja puistossa piknikviltillä eväitä nauttien.
Roadtripimme määränpäässä New Yorkissa saimme asustaa amerikkalaisen professoripariskunnan Patricia Landerin ja Claudette Charbonneaun suuressa puutalossa reilun ajomatkan päässä New Yorkin keskustasta. Olin tutustunut pariskuntaan Tampereen yliopistossa. Yöpaikka oli palkkio siitä, että kuvatoimitin heidän Suomea käsittelevän kirjansa.
New York tuntui eurooppalaiselta. Ennen kotimatkaa myin VW-kleinbussin irlantilaiselle kirvesmiehelle, joka kunnosti professoreiden taloa. Timpuri yritti huiputtaa minua maksamalla auton shekillä. Sen sai lunastaa pankista vain shekin antajan läsnäollessa. Professorit tiesivät kikan, ja timpuri jäi nuolemaan näppejään.
New York City, 1988. Kuva: Hannu Vanhanen
Palattuani New Yorkista Tampereelle vuonna 1988 aloin koota Amerikan-kuvistani valokuvanäyttelyä. Sain syksyllä käsiini ranskalaisen filosofin Jean Baudrillardin postmodernin America-kirjan (1988). Se sai aluksi murskakritiikin Amerikassa. Kirja muistutti hengeltään Sveitsistä Yhdysvaltoihin muuttaneen Robert Frankin The Americans -valokuvakirjaa (1958).
Frankin The Americans -kirjasta tuli Amerikassa alkuihmetyksen jälkeen valokuvakirjojen kuvaraamattu, joka vaikuttaa edelleen katuvalokuvauksen genressä. Baudrillard oli mielestäni täysin oikeassa, kun hän kirjoitti amerikkalaisen politiikan muuttuneen spektaakkeliksi. Baudrillard väittää, että viattomassa kehitysuskossaan amerikkalaiset ovat ”hypertodellisia”, todellisempia kuin todellisuus itse. Kuvitin Baudrillardin Amerikka-kirjan suomennoksen. (Baudrillard 1988/1991)
Ylioppilaslehti julkaisi laajan California-kuvareportaasimme, jossa University of Southern Californiassa Los Angelesissa opiskellut Mika Mänty haastatteli yhdysvaltalaisia nuoria, jotka olivat tulleet Kaliforniaan unelmiensa perässä. (Mänty Mika, 1988)
Dave Vronay sai 19-vuotiaana työpaikan Apple/Macintoshilta. ”Kesät vietän Piilaksossa ja osallistun Applen tekoälytyöryhmään. Talvet opiskelen Los Angelesissa… Apple maksaa opiskeluni ja antaa lisäksi käyttööni American Airlinesin luottokortin.” Dave kertoo, että hän käyttää rahansa tequilaan, kokaiiniin ja marijuanaan. ”Puhelinlaskujaan hän ei maksa, koska hän on oppinut, kuinka puhelinyhtiöiden tietokoneisiin pääsee käsiksi.” (Mänty Mika, 1988, 6)
* *
Los Angeles, 1994. Kuva: Hannu Vanhanen
360-asteen panoraamoja Los Angelesissa
Sain Los Angeles Timesin valokuvaajalta Wayne Kellyltä kutsun tulla opettamaan valokuvausta University of California Long Beachiin vuonna 1994. Kelly oli edellisvuonna vieraillut Suomessa tutustumassa suomalaiseen kuvajournalismiin ja valokuvauksen opetukseen. Wayne Kelly oli perustanut University of California Long Beachiin kuvajournalismin koulutusohjelman.
Ystävystyin koulussa irlantilaisen opiskelijan kanssa. Hän vei minut autollaan Los Angelesin laitamille. Alueilla oli ollut suuria mielenosoituksia. Kuvasin katunäkymiä koulun 360-asteen panoraamakameralla negafilmille. Kuuntelimme autossa poliisiradiota, kuten onnettomuuksia ja rikoksia 1930–1940-luvun New Yorkissa kuvannut Weegee (Arthur Fellig).
Weegee oli paparazzien esikuva. Markus Jokelan mukaan Weegeen kuvat ”olivat ehkä liian lähellä valokuvan perusolemusta: tirkistelyä, hyväksikäyttöä ja vulgaarin raakaa todellisuuden tallennusta”. (Jokela Markus, 1993).
Poliisit pahoinpitelivät väkivaltaisesti Rodney Kingin vuonna 1991. Tapahtumasta otettu kuvanauha ja poliisien vapauttaminen syytteistä johtivat tapahtumasarjaan, joka tuli tunnetuksi 1992 Los Angelesin mellakoina. (Melkkilä Katariina ja Lahti Pauli, 2020)
Los Angeles on ääripäiden kaupunki. Kävin Kellyn kanssa kuvaamassa valtavalla asutusalueella, jossa osa asunnoista oli muurin ympäröimiä. Rikkaiden perheiden asuntoja vartioitiin 24/7. San Franciscoon verrattuna Los Angeles oli bensankatkuinen, tasainen ja vaikeammin lähestyttävä kaupunki.
Enkelten kaupungissa mieleeni tuli yhteiskunnan kahtiajakautuminen ja dystopiat. Turvakameroita oli asennettu julkisiin paikkoihin ja koteihin. Tuntui kuin sinua tarkkailtaisiin koko ajan. Olin lukenut jo opiskeluaikanani George Orwellin opuksen 1984. Kirjan ennustukset alkoivat näkyä 1990-luvun Los Angelesissa.
Yhdysvaltojen siirtolaispolitiikka on kärjistynyt 2020-luvulla. ICE on pidättänyt ja surmannut viattomia kansalaisia. Soila Ojasen ja Rami Koivulan tuoreessa Ylen jutussa (7.4.2026) ihmetellään mistä on kyse, ”kun George Orwellin klassikkoteos Vuonna 1984 kiinnostaa yhä niin, että monen kirjaston lainausjärjestelmä tarjoaa ei-oota”. (Ojanen Soila ja Koivula Rami 2026)
Rami Mähkä Turun yliopistosta on perehtynyt dystopian klassikkoteoksiin. Orwellin klassikkoteoksessa kuvataan kolmen suurvallan sotatilaa. Mähkän mukaan ”Voimme miettiä, että onko Trump Putinin talutusnuorassa. Kuka on kenenkin liittolainen? Lähtevätkö jenkit pois Natosta? Ehkä juuri suurvaltapolitiikan miettiminen tekee kirjasta erittäin ajankohtaisen”. (emt.)
Dystopiakirjoja lainataan kilpaa kirjastoista ja niistä keskustellaan somekanavilla. Netflix näyttää Bruce Millerin (2017) ohjaamaa The Handmaid’s Tale -televisiosarjaa, joka perustuu Margaret Atwoodin (1985) samannimiseen kirjaan. Siinä kuvataan naisten alistamisesta orjattariksi valtiossa, jota uskonto sääntelee. Televisiosarjaa katsoessa voi vain kuvitella, kuinka dystooppiseksi maallinen meno voi muuttua.
Vaikka Amerikasta on monen mielestä tullut mahdoton paikka elää, sinne ei haluta matkustaa ja aivovuoto vanhalle mantereelle ja Suomeenkin on tosiasia, niin silti Amerikka on edelleen monien unelma.
Kolme vuotta Yhdysvalloissa asunut Helsingin Sanomien toimittaja Elina Väntönen kirjoitti esseen otsikolla Rakkauskirje Amerikalle. (Väntönen 2025.) Valtavirrasta poikkeavassa kirjoituksessa hän erittelee, mitä positiivisia asioita Yhdysvallat hänelle opetti.
Esimerkiksi juhlapyhistä Väntönen kirjoittaa: ”Kyyninen sanoisi, että kapitalistisen yhteiskunnan kaupallista paskaa. Aika paljon riemua rutiinit rikkovista juhlista kuitenkin saa irti.” Jutun lopussa hän summaa, että on uuvuttavaa ”kun eriarvoisuus on yhteiskunnassa joka päivä läsnä” mutta toisaalta ”ihailen amerikkalaisissa ehkä kaikkein eniten […] uskoa siihen, että asiat kyllä järjestyvät.” (Väntönen 2025, 7–9)
* *
Brooklyn, New York, 2007. Kuva: Hannu Vanhanen
Valokuvaajia tapaamassa New Yorkissa, Teksasissa ja Kaliforniassa
Vuonna 2007 palasin Kaliforniaan, mutta tällä kertaa vierailin ensin New Yorkissa ja Teksasin Austinissa tapaamassa paikallisia kuvajournalisteja ja dokumenttikuvaajia. Melkein kaikki heistä tekivät henkilökohtaisia näyttely- ja kirjaprojekteja. Harva työskenteli enää medialle. Moni sai leipänsä opetushommista.
Saavuin New Yorkin Brooklyniin iltapimeällä arkkitehtiystäväni Steven Moralesin luokse. Istuimme iltaa asuintalon kattotasanteelta, josta näkyi valoissa hehkuva Manhattan. Hätkähdin yöllä huutoon ja paloautojen sireenien ulvontaan. Näin ikkunasta, kuinka korkeassa punatiilisessä tornitalossa oli syttynyt tulipalo. En tiedä onnistuiko palokunta pelastamaan ihmiset. Aamulla talon seinässä näkyi harmaa savujuova, joka ulottui katolle asti.
Haastattelin New Yorkissa dokumenttikuvaaja Joseph Rodriguezia. Hänen kirjansa East Side Stories (Rodriguez Joseph, 2000) kertoo jengien elämästä East LA:ssa. Kirja haastaa median ja popkulttuurin stereotyyppiset kuvat jengeistä ja jengiläisten perhe-elämästä. Rodriquez kuvasi perheitä ja jengejä kolme vuotta. Lopputulos oli kaikkea muuta kuin pinnallinen kuvareportaasi. (Vanhanen Hannu 2007)
Tapasin myös nuoremman polven kuvaajat Victor Siran ja Sandra C. Roan. Victor Sira kertoi, että ennen 9/11-iskua hän teki dokumenttiprojekteja Latinalaisessa Amerikassa. Terroristi-iskun jälkeen hän alkoi pohtia globaalia maailmaa. Hän matkusti kuvaamaan Amerikan ja Euroopan rajoja. Valokuvauksen lisäksi Victor kuvasi videokameralla maisemia, joissa ei ole ihmisiä, eikä niissä tapahdu juuri mitään.
Sandra C. Roaa ja Victoria yhdistää latinalaisamerikkalaisen identiteetin etsintä. Sandra oli kuvannut vanhempiensa kotimaassa Kolumbiassa. Hän liikkui kuvaamassa kiertelevää sirkusta. Sandra opetti International Center of Photographyssa uutta mediaa ja hankki lisätuloja yksityisenä Photoshop-opettajana.
New York City, 2007. Kuva: Hannu Vanhanen
New Yorkin Ground Zerolla rakennettiin tuohon aikaan muistomerkkiä, joka kunnioittaa vuoden 2001 WTC-iskussa menehtyneitä. Etenkin Brooklynin musiikkibaareissa, gallerioissa ja kirjakaupoissa törmäsi hipstereihin ja kaduilla rullalautailjoihin. Rotat vilistivät pusikoissa ja metrot olivat tupaten täynnä ihmisiä.
Austin, Teksas, 2007. Kuva: Hannu Vanhanen
Vaikka Teksasin yliopiston opiskelijat kävelivät edelleen shortseissa ja T-paidoissa, niin silmiinpistävästi jokaisella oli läppäri kainalossaan tai kännykkä takataskussaan. Paikalliset ajelivat massiivisilla katumaastureillaan, ja Austinissa näki paljon rakennustyömaita. Texas-rockin nostalgian iskettyä menin illalla kuuntelemaan Antone’s musiikkiklubille Kenny Wayne Shepherdin juurevaa kitarabluesia.
Hämmästyin museoita ja gallerioita kierrellessäni, että maailman ensimmäistä valokuvaa, ranskalaisen keksijän Niépcen vuonna 1826 heliografia-tekniikalla ottamaa valokuvaa säilytetään Harry Ransom Centerissä Austinissa.
Tapasin yliopistolla Donna deCesaren ja Eli Readin, jotka molemmat työskentelivät kuvajournalismin osastolla professoreina. Donna oli tehnyt koskettavan multimediateoksen My Latin America Odysseyn (2002). Eli oli puolestaan niittänyt mainetta still-kuvillaan Hollywood-tähdistä. Molemmat korostivat sitä, että ”opiskelijat on potkittava pois tutusta ja turvallisesta kaupungista kohtaamaan todellinen elämä”. (Vanhanen Hannu 2007).
San Francisco, 2007. Kuva: Hannu Vanhanen
Vuonna 2007 San Franciscon keskikaupungilla liikkuminen ei tuntunut yhtä turvalliselta kuin aiemmin. Kodittomia (homeless people) oli katujen varsilla ja puistoissa yhä enemmän. Törmäsin keskellä päivää pikkutyttöön, joka varasti turisteilta näyttävältä pariskunnalta käsilaukun. Hetkeä aiemmin olin katsonut häntä silmiin, kun hän käveli tyynesti ohitseni.
San Franciscossa vietettiin vuonna 2007 Summer of Loven 40-vuotisjuhlaa. Canned Heat ja Jefferson Airplane esiintyivät Golden Gate Parkissa. Hipeistä ei näkynyt jälkeäkään, mutta City Lightsin kirjakaupasta löysi edelleen maan parhaat beat-sukupolven teokset.
Tapasin valokuvaaja Henry Wesselin pienessä kahvilassa, jonne menin paikallisbussilla. Hän toi minulle saksalaisen Steidel-kustantamon julkaiseman retrospektiivisen kirjan hänen elämäntyöstään valokuvaajana. (Wessel Henry 2007). Kirjan lisäksi oli edellisvuonna julkaistu viiden kirjasen kuvalaatikko.
Odd Photos -kirjassa Wessel kertoo, mitä oudot valokuvat ovat hänelle merkinneet: ”The photographs in this book span a period of over thirty years and represent a collection of one-liners. Their common quality might be quirkiness… In either case, they are little gifts from the world, hidden in itse chaos, hidden in a piece of time.” (Wessel Henry 2006, a)
California and the West -kirjassaan Wessel tiivistää oman kuvaustapansa: ”The process of photographing is a pleasure, eyes open, receptive, sensing, and at some point, connecting. It’s thrilling to be outside your mind, your eyes far ahead of your thoughts.” (Wessel Henry 2006, b)
Kriittisestä tutkimuksesta tunnetun Berkeleyn yliopiston kuvajournalismin koulutusohjelman vetäjä, kirjailija ja dokumenttikuvaaja Ken Light uskoo valokuvaajan pitkäjänteiseen työhön. ”Viiden kuvan tekeminen ei vielä riitä kunnon dokumenttiin. Vaaditaan kuukausia kestäviä kuvausprojekteja. Kuvajournalismilla ja dokumentoivalla valokuvauksella on selvä ero. Kuvajournalistin työ lähtee ulkopuolelta. Dokumenttikuvaaja kertoo asiasta sisältäpäin.” (Vanhanen Hannu 2007)
* *
Chicago, 1988. Kuva: Hannu Vanhanen
Lopuksi
Käsitykseni amerikkalaisuudesta on syntynyt matkoillani eri puolilla Yhdysvaltoja 1987–2007. Palasin tuon ajan valokuviini. Olen samalla seurannut hämmentyneenä viimeaikaisia uutisia.
Amerikka on moniulotteinen ja värikäs kollaasi, jota on vaikea käsittää. Maa on kuin Jackson Pollockin (1912–1956) abstraktin ekspressionistiset roiskemaalaukset, joihin hän kaatoi, tiputti ja roiski maalia.
Vaikka Amerikka voi näyttää ulkopuolisen silmin katsottuna sekasortoiselta ja absurdilta, amerikkalaisten usko tulevaisuuteen ei hevin horju. Ei nyt eikä silloin, kun siellä kamerani kanssa kiertelin.
Hannu Vanhanen, teksti ja kuvat
Omakuva. San Francisco 2007. Kuva: Hannu Vanhanen
* *
Lähteet
Atwood Margaret (1985): The Handmaid’s Tale. McClelland & Stewart Limited, Kanada. Netflixin samanniminen televisiosarja Miller Bruce (2017).
Baudrillard Jean (1991): Amerikka. Kuvitus Hannu Vanhanen 1987–1988. Loki-Kirjat Helsinki.
DeCeasare Donna (2002): My Latin America Odyssey. Multimediateos-tallenne. Yhdysvallat.
Frank Robert (1986): The Americans. Pantheon Books, New York.
Jokela Markus (1993): Laaki ja vainaa Weegee valokuvasi 1930- ja 1940-luvuilla New Yorkin köyhät ja rikkaat, roistot ja kunnon ihmiset. Helsingin Sanomat 27.1.1993.
Madden Monica (2026): Bay Area leaders remember Rev. Jesse Jackson as pioneer and human rights champion. ABC Eyewitness news 18.2.2026.
Melkkilä Katariina & Lahti Pauli (2020): USA on kuohunut jo monta kertaa ennen George Floydia – Rodney Kingin raaka pahoinpitely sytytti Los Angelesin liekkeihin 30 vuotta sitten. Yle 4.6.2020.
Mänty Mika (1988): California. Teksti Mika Mänty. Kuvat Hannu Vanhanen. Ylioppilaslehti 1988, s. 5–8.
Ojanen Soila & Koivula Rami (2026): Orwellin yhteiskunnan kauhukuvaus ei vanhene nyt kauan kirjastohyllyssä – moni hakee klassikosta selitystä nykymenoon. Yle 7.4.2026.
Rodriques Joseph, Martinez Rubén & Rodriquez Luis (2000): East Side Stories. Gang life in East LA. powerHouse Cultural Entertainment, Inc., New York.
Vanhanen Hannu (1988): Kaliforniassa puhaltavat monikansalliset tuulet. Valokuva-lehti 12/1988, s. 16–19.
Vanhanen Hannu (1989): Jesse Jackson San Francisco USA 1988. Peilaaja-lehti. 1989, s. 38–61.
Vanhanen Hannu (2002): The Tampere-born Metemorphosis of Documentary Photography. Teoksessa Haapio Antti & Laakso Harri (2002): Backlight 02, s. 128–141.
Vanhanen Hannu (2007): Valloita Amerikka. Raw-lehti 0/2007, s. 14–15.
Vanhanen Hannu (2007): Donna DeCeasren, Ken Lightin, Sandra C. Roan, Joseph Rodriquezin, Victor Siran ja Henry Wesselin haastattelut New Yorkissa, Austinissa ja San Franciscossa 2007.
Väntönen Elina: Rakkauskirje Amerikalle. Helsingin Sanomat 9.8.2025, s. 6–9.
Wessel Henry (2007): Henry Wessel. Edited by Thomas Zander. Steidl. San Francisco Museum of Modern Art & Die Photographische Sammlung / KK Stitung Kultur. Göttingen, Saksa.
Wessel Henry (2006, a): Odd photos. Book Design: Gerhard Steidl. Göttingen, Saksa.
Wessel Henry (2006, b): California and the West. Book Design: Gerhard Steidl. Göttingen, Saksa.
Winogrand Garry (1988): Figments from the real world by John Szarkowski. The Museum of Modern Art, New York.