Lönnrot ei ollutkaan moitteeton puolijumala – arviossa Irma Sulkusen teos Elias Lönnrot ja hänen pitkä varjonsa

Kuva: SKS

Onko se koko totuus, että Elias Lönnrot (1802–1884) oli vaatimattomista oloista oppineisuuteen ja maineeseen noussut nöyrä ja itseään säästelemätön työn sankari, kysyy Irma Sulkunen kirjansa johdannossa. Sellaisena ihannetapauksena Lönnrotia on näihin päiviin asti pidetty.

Lönnrotin ansioita Sulkunen ei kiistä. Elias Lönnrot ja hänen pitkä varjonsa -kirjassaan (SKS Kirjat, 2025) hän kuitenkin osoittaa, että kaikki Lönnrotin meriitteinä pidetyt teot eivät ole yksi yhteen hänen ansioitaan. Löytöretkellään kirjoittaja on etsinyt ja löytänyt myös ihmisen kaiken alta, eikä siitäkään mitään muotovaliota synny.

Ihmisen löytämistä ovat hankaloittaneet kansalliseksi kulttihahmoksi nostetun suurmiehen pyhimysmäiset piirteet. Niitä on haluttu korostaa luotaessa 1800-luvulla maamme identiteettiä. Kaikin tavoin sopiva työmyyrä välineellistettiin nationalismin alttarille.

Sulkunen ei ole kirjoittanut elämäkertaa Lönnrotista, eikä hän sano tähdänneensä Lönnrot-kuvan kaatamiseenkaan, vaikka joinkin kohdin hilkulla onkin. Lönnrotin elämänvaiheiden aivan alku jää vain hajamaininnoille. Tiede- ja tietokirjan välimaastoon sijoittuva teos on esseistinen yritys hahmottaa Lönnrotin kiveen piirrettyä minuutta. Lajimäärite osuu naulan kantaan ja lunastaa lupaukset.

* *

Lönnrotista on kirjoitettu paljon, hyvin paljon. Epäillä sopii, että hänestä on monille lukijoille jäänyt samankaltainen kuva kuin itselleni: mies samoilemassa tuohikontti selässään pitkin itäistä Suomea ja rajan tuolla puolen runonlaulajia kuulemassa, ja siinä se. Jos Lönnrotista on ylipäätään ihmisenä jonkinlainen käsitys, se on juuri sellainen, jona fennomaanipiirit ovat halunneet häntä muistettavan ja jollaiseksi he ovat hänen kuvaansa työstäneet. Moitteeton, vaatimaton puolijumala.

Ei ihme, että Irma Sulkusen mielessä on jopa vuosikymmeniä itänyt tarve kuvata Lönnrotin julkikuvan taustoja. Syväluotaus antaa meille vihdoin aseita saada Lönnrotista otetta niin, ettei korkealle arvostettu elämäntyö olisi siinä näköesteenä.

* *

Yleisesti on tiedossa, että Lönnrot oli köyhän kodin kasvatti. Hän joutui välillä lähtemään kerjuulle ja keskeyttämään siitä syystä opintonsa useaan kertaan. Omana kouluaikanani opittiin, että suurmiehet Lönnrot, Runeberg ja Snellman syntyivät kahden vuoden välein, mutta pääsivät ylioppilaiksi samana vuonna, Snellman jo 16-vuotiaana, Lönnrot neljä vuotta vanhempana, Runeberg heidän välissään.

Esimerkiksi tällaiseksi Lönnrot kehittyi:

Kun koulut oli käyty ja maisteriksi valmistuttu, Lönnrot ei runonkeruumatkoillaan näyttänyt kestikievarin isännästä juuri kulkuria kummemmalta. Oppineisuuteensa kohdistunut epäluulo ja pilkka sai Lönnrotin veren kuohahtamaan. Se ei sovellu hänestä myöhemmin rakennettuun kansallisen ikonin luonnekuvaan. Vastaavia esimerkkejä löytyy muitakin, vaikka nimenomaan vaatimattomuus ja sopuisuus olivat tavaramerkkejä, jotka kansalliseen suurmieheen liitettiin. Etenkin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura rakensi fennomanian johtohenkilöä, joka Kalevalallaan loi perustan ainoalaatuiselle mytologiallemme.

Raadollisinta oli se, että Lönnrot ohitti kylmästi toisten ansioita.

Vaikka hänen ohellaan runonkeruutyössä oli ahertanut merkittävää tiedeväkeä – kuten yleisesti muuallakin kansallisvaltiokehityksen Euroopassa – hän jätti tuotantonsa lähteissä joitakin aivan keskeisiä pioneereja maininnatta ja keräsi heidänkin saavutuksistaan itselleen kunniaa. Lönnrotin kansallinen maine rakentui hänen omien ponnistustensa lisäksi paljolti Reinhold von Beckerin ja Carl Niclas Keckmanin töiden varaan. Myös Lönnrotin halun kansanrunouden toimittamisesta eeposmuotoon oli jo ennen häntä ilmaissut Carl Axel Gottlund.

* *

Lääkärinä toimiminen Kajaanissa tarjosi oivan asemapaikan, josta Lönnrot kykeni tekemään retkiään laulumaille. Hänen kollegansa, lääkintöhallituksen kamreeri Frans Johan Rabbe järjesteli Lönnrotille vuosienkin mittaisia virkavapauksia, joten suomalaisuusohjelman edistämiselle tuli hyvin tilaa. Lönnrot sai matkoilleen myös runsaskätisesti rahoitusta, ja näissä anomuksissaan Sulkunen toteaa hänen olleen pikemmin itsetietoinen kuin nöyrä, muihin anojiin nähden mielestään päätään pidempi. Se siitä kansallispyhimyksen vaatimattomuudesta.

Rabbe oli Lönnrotin rahavarojen hoitajana vuosikymmeniä, kunnes tehtävään siirtyi myöhemmin suomen kielen lehtori, Yhdyspankin vt. johtaja ja valtiokonttorin tirehtööri C. G. Borg. Kummallakin herroista oli vielä tärkeämpänä tehtävänään pönkittää Lönnrotin mainetta kansallisuusaatteen auktoriteettina. Lönnrot kylläkin oli asiassa vähemmän aktiivinen kuin varsinaiset finanssimiehet. Hänen ei tarvinnut.

Kun Lönnrot lopulta sai professuurin, joka sekin oli huomattavan tärkeätä hänen julkikuvansa pönkittäjille, hän itse ei kokenut olevansa tiedemiehenä paras vaihtoehto. Vastoin aiemmin esittämäänsä ironista kantaa Kalevalan autenttisuudesta, jopa Snellman oli halukas työntämään sukulaismies Lönnrotia virkaan. Se sopi osana Snellmanin myös yliopiston rakenteisiin ujuttamaa kansallisuusohjelmaa.

Kun Lönnrot aikanaan palveluvuosiensa jälkeen jäi eläkkeelle, paljastui karusti, miten hän oli suomen kielen ja kirjallisuuden professorina ollut lähinnä jutustelija, tiedemiehenä heikoilla uusien virtausten edessä. Opetuksen vaativuus lisääntyi opiskelijoiden vaatimuksesta välittömästi, kun häntä seurasi virassa Aleksis Kiven armoton rusikoija August Ahlqvist.

Ylipäänsäkin Lönnrot oli tiukoissa asiakysymyksissä välttelevä sovittelija. Esimerkiksi Kiven käyttämästä kielestä hän ei vastannut Fredrik Cygnaeuksen kysymykseen suoraan, vaan arvioi sitä vastoin Kiven Seitsemässä veljeksessä kuvaamaa elämäntapaa suhteessa rahvaan todelliseen elämään.

* *

Lönnrotilla ei ollut helppo elämä. Hänen 20 vuotta nuorempi vaimonsa ja yhtä lukuun ottamatta kaikki lapsensa kuolivat aivan pieninä tai nuorina ennen häntä. Isää jäi hoitamaan vain Ida, joka ei suostunut jäämään aloilleen kotipiiriinsä ja vaalimaan isänsä muistoa.

Idaa pidettiin jo pienestä pitäen ns. hankalana tapauksena. Hän ei halunnut pitää isäänsä jalustalla, vitsaili esimerkiksi tämän lääkärintaidoista. Niin lääkäri kuin olikin, Lönnrot oli ollut Kajaanin-aikansa jopa haluton harjoittamaan ammattiaan. Syynä ei ollut vain runonkeruu. Tunnollisena puurtajana häntä ahdisti se, ettei hänellä ollut ammattiinsa riittäviä tietoja ja taitoja. Ainakin Ida oli tästä perillä.

Voikin hämmästellä, että ammattimies ei suojellut Idaa eikä Tekla-sisarta kurkkumätätartunnalta edes alkeellisin keinoin. Tekla oli loppuun asti nukkunut tarttuvaan sairauteen kuolleen Maria-sisarensa vieressä. Isän eristyneessä kasvuympäristössä ja vaatimattomuutta korostavassa kasvatuksessa lapsilla oli uskomattomia vastuksia, eikä ihme, että heistä tuli ujoja ja alemmuudentuntoisia niin kauan kuin elivät.

Toisin oli Idan laita, kun hän ainoana selviytyi täysi-ikäiseksi. Vihjattiin, että Ida pakeni ”liian omistavasti Idaan suhtautuneen” Borgin takia ulkomaille. Hän asettui lopulta Italiaan, Sienaan. Ida olisi pitänyt rangaistuksena sitä, jos hänen olisi pitänyt elää lapsuudenkodissaan. Siellä hän oli menettänyt kaikki perheenjäsenensä ja jäänyt isänsä turvaksi menettäen samalla mahdollisuuden opiskella ja elää itsenäistä elämää.

Lönnrot ei itsekään halunnut, että hänen kodistaan tulisi pyhiinvaelluskohde, niin kuin Runebergin tapauksessa oli käymässä. Vaatimatonta syntymäpaikkaansa Paikkarin torppaa Lönnrot kyllä salli pitää nähtävyytenä. Nykyään se on valtion omistuksessa. Niin ikään Lönnrotin vanhuudenkoti Lammin talo Sammatissa on museona, jota ylläpitää Suomen Kulttuurirahaston säätiö. Viereinen, Lönnrotin perheen aiemmin asuttama Nikun talo, on yksityisomistuksessa.

Irma Sulkunen on kirjoittanut Elias Lönnrotista tutkimuksen, jonka puute on tavallistakin lukijaa vaivannut kauan. Kokonaiskuva monitaitoisesta, muttei ollenkaan täydellisestä ihmisestä on verraton, monin paikoin toista äärtä kuin julkinen kuva. Yhtä kaikki, tämänkin kirjan jälkeen Kalevalanpäivää vietetään hyvällä syyllä Lönnrotia muistellen.

Risto Ojanen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua