Kuva: Svart Records
LEVYT | Helsinkiläisen garagerock-yhtyeen The Flaming Sideburnsin juna meni jo aikaa sitten. Mikäs siinä, voihan asemallakin soittaa.
”Vaikka kappaleiden aihepiirit elävät jossain määrin nykyaikaa, on soundissa edelleen samaa ajattomuutta, joka kumartaa enemmän menneiden aikojen alkuvoimaisiin juuriin kuin hetken soundeihin.”
Ihan toinen asia on sitten se, kuinka moni sitä kaipaa. Itselleni helsinkiläinen garagerock-yhtye oli oman aikansa kotimaisia keihäänkärkiä, eikä se ole debyytin jälkeen kuulostanut ihan yhtä kiinnostavalta kuin nyt, kun niin bändi kuin kuuntelijakin ovat ehtineet kypsään aikuisikään. Silver Flame (Svart, 2021) on nimittäin hyvä levy.
Vuosituhannen taitteen alkuvoimaisen autotallirockin hype ja suosio on kauan sitten vaipunut marginaaleihin. The Flaming Sideburnsin isomman mittakaavan läpimurto jäi lopulta tekemättä, vaikka hienoja kappaleita soi niin menestyneissä tv-sarjoissa kuin mainoksissa. Vaikka bändin uskonnollisiin mittoihin yltäneet liveshow’t löivät kirjaimellisesti jalat alta yhä uusilta yleisöiltä ja debyyttialbumi oli ladattu täyteen väkeviä, melodisesti koukukkaita ja garagerockin kaanonissa hyvin vaihtelevia kappaleita, ei iso pyörä lopulta lähtenyt pyörimään.
Debyyttiä seuranneet albumit Sky Pilots (2003) ja Keys to the Highway (2007) eivät aivan tavoittaneet esikoisen kipinää. Liekö syynä sitten kitaristi Arimatti Jutilan erkaneminen töiden perässä toiselle mantereelle?
Nyt on kuitenkin luotu kokonaisuus, jota ovat olleet tekemässä jälleen alkuperäiset osaset, argentiinalaissyntyinen solisti ja rokkikukko Eduardo Martinez, kitaristit Jukka Suksi ja Arimatti Jutila, basisti The Punisher ja rumpali Jay Burnside. Luottotuottaja Jürgen Hendlmeierin kädenjälki viimeistelee kakun, jossa The Sonicsin ja The Stoogesin verenperintö saa tutulla liekehtivällä leimalla suomalaisargentiinalaisen päivityksen. Ihan omassa rauhassa ilman kummempia paineita hiottu paketti soi väkevästi, muttei yritäkään pelastaa rockia tai elvyttää kitaramusiikin voittokulkua. Juuri siksi se saattaa niissä onnistua.
Onko Silver Flames sitten ajankohtainen tai ajassa kiinni oleva kokonaisuus? Kyllä ja ei. Vaikka kappaleiden aihepiirit elävät jossain määrin nykyaikaa, on soundissa edelleen samaa ajattomuutta, joka kumartaa enemmän menneiden aikojen alkuvoimaisiin juuriin kuin hetken soundeihin. Miksi muuttaa toimivaa kaavaa?
* *
Albumin nimibiisi pistää heti renkaat sauhuamaan, yhdistäen hienosti rupisen särön pilven reunalla pohdiskelevan ja paikoin mukavan ärhäkän laulumelodian rentouteen. Martinezin laulussa on aina soinut vaaran tunne. Täältä tullaan ja lujaa, jos tarve on! Avain on kuitenkin biisirakenteiden koukuissa, joissa yhtye on parhaimmillaan näyttänyt kyntensä.
Paria astetta popimpi A Perfect Storm onnistuu tässä muutaman pykälän avaustakin maukkaammin, ehkä värikkäämmästä paletistaan johtuen.
Ennen aikojaan kuolleelle The Hellacoptersin Robert Dahlqvistille omistettu A Song For Robert parantaa vielä näistä yhdistellen haikeampia maalauksia meneviin särönostoihin ja herkullisen tarttuvaan kertosäkeeseen.
Gotta Be Loud Tonight! Cast Out My Demonsissa parasta on sonnikuorossa hoilattu kerto ja siitä lähtevät pienet kitaraluritukset. Syvällä säröruven mutaisessa suossa tarpova pohjavire onnistuu kompensoimaan synkkyyttään ja raskauttaan niin laulun kuin tamburiinin avulla. Positiiviset kitarasormeilut tuovat myös oivaa vastavoimaa syvälle päälle.
Reverbration (Doubt) rakentaa tornia kerroksittain ja nousee kaikuisan laulun siivillä sumuisesta kellaristaan.
Fleimarien savuinen garagepsykedelia tarjoilee myös hetkiä sulkea silmät ja leijua. Levyn hienoimpia hetkiä on melankolisesti askeltava Lighthouse Keeper, jonka haikean usvaisessa kaaressa soi ajattoman kaunis maisema. Vastaavanlaista öistä tunnelmointia soisi kuulevansa yhtyeeltä enemmänkin. Kaikuinen särörupi soi melankolisessa yössä kuin Jolly Jumpersilla ja tämä on kehu!
Yhtä lailla vahvan polttomerkin kuuloluihin painaa kepeän menevä Soulshaking, joka rakentaa sillä bändille tutummalla ärhäkällä riffinuoleskelulla ja Martinezin lahkeita heiluttavalla rokkikukkokeimailulla. Ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut sitten Hallelujahin.
Lighthouse Keeperin ja Soulshakingin asettaminen levylle peräkkäin on erittäin toimiva ratkaisu; jälkimmäisen svengi pyyhkii edellisen kyyneleet ja nostaa bilefiiliksen jälleen kattoon.
Searching Like a Hyena toimii erityisesti alun kiireettömän maalailun ja menevän potkun yhdistelmällä. Suoraviivainen kertosäe jää sivurooliin ja maistuu jopa hiukan väkinäiseltä.
Freak Out pörisee ja vatkaa jyskyttäen, mutta on lopulta enemmän pohdiskeleva maalailu kuin varsinainen potku perseelle. Mikä on itse asiassa ihan toimiva ratkaisu.
Neverending jatkaa pohdiskelevamman marssiaskeleen parissa, ikään kuin harson takana. Aamuöinen tunnelma maalailee ja säröefektien värikkyys luo pienesti helisevää nyanssia pakettiin.
Nibiru vaihtaa laulukielen espanjaan ja leijuu usvaisessa rockpsykedeliassaan nousevan aamun tunnelmissa.
Samoin espanjankielinen päätösraita Trance-Noché paketoi kokonaisuuden mutta edelliseen verrattuna uhkaavammissa huohotuksissa. Ripaus viidakon vaaraa tekee The Flaming Sideburnsin mielenmaisemasta mukavan ristiriitaisen yhdistelmän pohjoista aavaa, rupista särörockia ja Etelä-Amerikkaa.
Ilkka Valpasvuo
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Sur-rurin Ville Vuorenmaa sooloilee – arviossa Päivä jolloin minusta tuli tipu
LEVYT | Ville Vuorenmaan soololevy on särössäänkin aika hempeä kokonaisuus. Nelikko onnistuu luomaan aika pienillä elementeillä pienesti hypnoottisen pelinavauksen.
Neljäs paalujuntta toden sanoo – arviossa Joni Ekman & Koiran XL4
LEVYT | Joni Ekman koirineen on neljättä kertaa täyspitkän kimpussa ja vinyylin mainostarra lupaa 100 prosenttia energiaa ja älykkyysosamääräksi puhdasta nollaa.