Levykatsaus: The Pineapple Thief, Three Queens in the Mourning & Bonnie Prince Billy, Tricky, Yello

Tricky.

Ykkösdivarin uusprogea

Jos progebändeillä olisi sarjajärjestelmä, englantilainen The Pineapple Thief kuuluisi ykkösdivarin keskikastiin. Your Wilderness -albumi (2016) toi pikavisiitin mestaruussarjaan. Siellä pysyminen olisi vaatinut tasonnostoa, johon Dissolution (2018) ei riittänyt.

Rockin rankingissa voi kivuta studion lisäksi myös lavojen kautta. Elävän yleisön edessä tasapaksu pehmoproge kasvaa uusiin sfääreihin, kun totoilun takaa paljastuu intohimoa tai kuulas tunnelmointi paisuu kitaravyörytykseksi.

Tamperelaisille oli katettu pöytä valmiiksi. ”Ananasvarkaat” julkaisivat syyskuun alussa 13. levynsä, ja marraskuussa Olympiassa piti päästä todistamaan, miten Versions Of The Truth (Snapper, 4.9.2020) toimisi lavalla. Sitten tuli korona, ja bändin ensimmäiset Suomen-keikat siirtyivät maaliskuulle 2022. Päivämäärät kuulostavat scifi-tulevaisuudelta.

Sopii toivoa, että bändikiertueet kuuluvat uuteen normaaliin, sillä vuosituhannen vaihteen alla perustettu bändi elää uutta tulemistaan. Tämä on laskettu neljä vuotta sitten miehistöön liittyneen Gavin Harrisonin ansioksi. Porcupine Tree -rumpali toi raukean mietiskelevään uusprogeen svengiä, joka erottaa bändin helposti kuunneltavasta ja unohdettavasta taidenysväyksestä.

Versions Of The Truth jatkaa edellislevyjen kehityskaarta. Progerönsyjen tilalle on tuotu muun muassa sielukasta marimbaa. Biisinteosta päävastuun kantava laulajakitaristi Bruce Soord ei ole varsinainen hittinikkari. Uuden levyn biiseistä vähimmillä kuuntelukerroilla tarttuu singlekappale Demons.

Juurevia kansanmusiikkiversioita folkista

Amerikkalaisen Will Oldhamin jäljillä ei ole kovin helppo pysyä. Tänä vuonna puolen vuosisadan rajapyykin saavuttava laulutehtailija on kirjoittanut pohjattoman sammiollisen tummia, mutta herkkiä ja oudolla tavalla kauniita biisejä. Niitä hän on julkaissut monenlaisina versioina monenlaisilla nimillä monenlaisten kokoonpanojen kanssa.

Palace Brothersin, Palace Musicin ja muiden Palace-variaatioiden jälkeen Oldham on operoinut pääosin Bonnie ”Prince” Billynä. Syyskuun alussa julkaistulla Hello Sorrow / Hello Joy -levyllä (Textile, 9.8.2020) hän ottaa skotlantilainen folktrion kanssa uusintakäsittelyyn 12 kappaletta vuosikymmenten varrelta.

Hello Sorrow -osiolla äänessä ovat pääasiassa heleä-ääninen Jill O’Sullivan ja Alasdair Roberts. Three Queens In Mourningin kansanmusiikkimeininki tuo riipivään melankoliaan lisää juurevuutta. Alex Neilson hivelee ja kolistelee rumpuja mukamas hajamielisesti ja O’Sullivanin viulu valittaa kilpaa Oldhamin persoonallisen laulun kanssa.

Oldhamin tuotantoa ovat levyttäneet hänen itsensä lisäksi monet muutkin. Erityisen ahkerasti on versioitu I See a Darkness -klassikon upeaa nimibiisiä. Johnny Cashin jälkeen siihen ovat tarttuneet lukemattomat artistit. Three Queens In Mourning pääsee lähes upean alkuperäisversion rinnalle.

Hello Joy -osiolla Oldham versioi lopuksi yhden kappaleen kultakin bändin jäseneltä sekä esittää uuden kantrirallin Wild Dandelion Rose. Täytebiisit olisi voinut säästää fanikasetille.

Triphopin pioneeri synkkyyden ytimessä

Parasta laittaa tummaa ylle, kun lähtee maaliskuussa Suomeen saapuvan Trickyn keikalle. Jos Vallilan Ääniwallissa keskitytään uuteen Fall to Pieces -albumiin (False Idols, 4.9.2020), tiedossa ei ole erityisen riehakas ilta. Ennemminkin pakahduttava muistotilaisuus.

Triphopin bristolilaispioneerilla on tapana tuoda rinnalleen sielukas naisääni, joka tarjoaa synkkyyteen pilkahduksen valoa. Nyt päävastuuta kantaa eteerinen puolalaislaulaja Marta Złakowska. Kunnes viitosraidalla 52-vuotias Adrian Thaws kostuttaa suutaan sen verran, että saa aikaan alakuloista kuiskintaa. Piano junnaa paikallaan kuin kirjoituskokeen tela vuoristohotellissa ja sello möyryää taustalla, kun mies alkaa toistaa mantraansa: I hate this fucking pain. Kappale on äänitetty kohta sen jälkeen, kun Trickyn tytär kuoli.

Kaksikymmentäviisi  vuotta sitten Massive Attackista soolouralle siirtynyt artisti ei tee erityisen iloista hippamusiikkia. Tästä on muodostunut käsite. Jos soundiin tavoitellaan trickyä, tempo puolitetaan ja aletaan kuiskien manata hyytävää synkkyyttä.

Fall to Piecesillä ei lietsota tai jahdata pilvipäisiä vainoharhoja, vaan yritetään kömpiä pinnalle synkkyyden ytimestä. Huumeista ei ole kivettyneelle apua.

Hauraaksi murjotun miehen sydänverellä kirjoittamat biisit ovat lyhimmillään muutaman rivin ja puolentoista minuutin mittaisia. Myös soundi on riisuttu kaikesta turhasta. Karujen taustojen lomassa pieniä elonmerkkejä tarjoilevat Marie-Claire Schlameus sellollaan ja Kristof Hahnin kitarallaan.

Vaari on terve, kun se leikkii

Perinnöllä, pankkihommilla ja uhkapeleillä miljonääriksi hankkiutunut Dieter Meier ja kuorma-autonkuljettaja Boris Blank eivät olleet poikasia, kun he rupesivat 1980-luvun alussa askartelemaan koneilla ja studiotekniikalla. Kaksikko pehmensi ja inhimillisti Kraftwerkin brutaalia konekalketta ja loi oman, tunnistettavan soundin. Vuosikymmenet ovat muuttaneet futurismin retroksi.

Syyskuun alussa julkaistu Point on (Universal/Polydor, 28.8.2020) veteraanikaksikon 14. levy. Viidennelle vuosikymmenelle siirtynyt sveitsiläisduo on oman genrensä AC/DC, joka ei tavoittele mitään uutta, mutta jonka simppeliä avainkoodia on vaikea kopioida.

Yello ei julkaise kuuntelua kestäviä teemakokonaisuuksia, vaan pikemminkin äänikokeiluja. Aina välillä palaset loksahtelevat kohdalleen ja syntyy elokuvallisia minitarinoita tai hulvattomia kertakäyttövitsejä.

Pointin avausbiisissä Waba Dubassa on vaikea päätellä, ovatko viiksekkäät sijoituspankkiirit seonneet pörssinoususta vai -romahduksesta. Levyn päätteeksi James Bond -instrumentaalisamba Rush For Joe ja Fifi Rongin vokalisoima Siren Singing vierottavat Yellon vinksahtaneesta tekotodellisuudesta. Väliin mahtuu robottirytmin säksätystä, aavemaisia lyriikoita ja Gilmour-kitarointia, joka saa sen kuulostamaan koneistetulta myöhäis-Pink Floydilta.

75-vuotias Meier ja 68-vuotias Blank eivät tarvitsisi ikätasoitusta, mutta eihän mitta-asteikko noilla vuosilla nollasta lähde. Tähdet ovat muutakin kuin elämäntyöpalkintoja, sillä kokoelmien, remixien ja livelevyn (Yello nousi 37 vuotta perustamisensa jälkeen ensi kertaa lavalle Berliinissä vuonna 2016) ohessa kaksikko tekee edelleen omannäköistään retrokonepoppia.

Tommi Liljedahl

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua