Levykatsaus: Rhye, Loiriplukari, Emeka Ogboh, Sleaford Mods

Mike Milosh eli Rhye. Kuva: Emma Marie Jenkinson

Antti Lähde, teksti

Hedonistista herkuttelua

Kanadalaisen Mike Miloshin sooloprojektiksi kutistuneen Rhyen musiikin kuunteleminen herättää samanlaisia syyllisyyden tunteita kuin belgialaisesta suklaasta ja yli 20 euron punaviinipullosta nauttiminen rätisevän takkatulen ääressä samettipeittoon kääriytyneenä; ei näin hedonistiseen nautiskeluun pitäisi olla varaa kellään.

Exclaim-lehden parin vuoden takaisessa haastattelussa Milosh kertoo, kuinka ihmisten on usein vaikea uskoa, että kasvot hänen sivelevän kontra-alttonsa takana kuuluvat valkoiselle miehelle eivätkä mustalle naiselle.

Kolmas albumin Home (Loma Vista, 22.1.2021) palaa täyteläisyydessään vuoden 2013 Woman-esikoisalbumin tasolle. Kamarijouset, synteettiset kelluttelut, nailonkieliset kitarat ja nauhattomat bassot keskustelevat täydellisessä balanssissa Rhyen smoothissa ja sofistikoituneessa maailmassa, jossa pedestaalilla kököttävät dylanien, hendrixien ja rollareiden sijaan Sade, Marvin Gaye ja Scritti Politti.

Hymy palaa Loirin huulille

Tuntuu kuin kuumasta Loiriplukari-kesästä olisi jo iäisyys, mutta todellisuudessa on kulunut vain kolme ja puoli vuotta siitä, kun Kalle Taivaisen dadaistiset Vesa-Matti Loiri -roiskaisut murtautuivat YouTuben marginaalista valtavirtaan ja saivat ansaitsemansa viisitoistaminuuttisensa julkisuudessa.

Suomalaisten viihdeohjelmien klassinen virhe on ollut aina sketsin pitkittäminen; hauskuutta alleviivataan niin kauan ettei sitä enää ole. Loiriplukarissa puhkiselittämisen riski on ollut aina sisäänrakennettuna. Mitä lähemmäksi ”oikeaa musiikkia” surrealistisista mölinälauluista on liikuttu, sitä tarpeettomammalta artisti on tuntunut.

Kahdeksan biisin minialbumi 3 (Svart Records, 29.1.2021) palauttaa hymyn mielensäpahoittajien huulille. Vaikka musiikillisen kunnianhimon yhdistäminen Loiriplukari-konseptiin onkin ehdottomasti uhka, osoittautuu se myös mahdollisuudeksi. Parhaimmillaan levyn upea sointi vain vahvistaa Loiriplukarin vähämielisten rallatusten vieraannuttavuutta.

Levyn kappaleista ainakin Ambulanssin Jeeves-swing (”soittakaa ambulanssi / mulla on laktoosi-intoleranssi”), Vince Guaraldia ja Low Rideria yhdistelevä Majakka (”sinä olet majakka / et varsinaisesti sen mallinen”), Liquid Liquidin mutanttidiskosta muistuttava Phil Collins (”mikä siellä kolisi? / Phil Collins”) ja siirappisilla kamarijousilla naatiskeleva Suomalaisia (”on ihana nähdä suomalaisia”) riemastuttavat vielä neljännelläkin kuuntelulla.

Digitaalisen 3-albumin lisäksi Svart Records julkaisee Kiitos & 3 -vinyylin, jolla uudet albumit kuullaan Kiitos-esikoisalbumin (2017) kääntöpuolella. Sillä pärjää jo pitkälle.

Lagosin lumoavaa hälyä

Emeka Ogboh on 43-vuotias nigerialainen ääni- ja videotaiteilija, jonka kotimaansa pääkaupungin Lagosin äänimaisemia esittäviä installaatiota on kuultu ja nähty maailman museoissa ja taidegallerioissa Venetsian biennaalia ja Kiasmaa myöten. Beyond the Yellow Haze (A-Ton, 15.1.2021) on artistin toinen albumi. Ensimmäisen, Lagosin ja Helsingin rinnastavan Los-Hel: Possible Citiesin (2016), hän teki suomalaisen taiteilijakollegansa Ilpo Jauhiaisen kanssa.

Vuonna 2018 Pariisissa järjestetystä No Condition Is Permanent -näyttelystä kehittynyt albumi on varsin lähellä tavallista elektronista ambient-, dub- ja teknoestetiikkaa eikä sen kuunteleminen tai ”ymmärtäminen” edellytä tietämystä siihen liittyvästä taide-viitekehyksestä.

Neljän noin kymmenminuuttisen kappaleen ja lyhykäisen outron muodostama kokonaisuus yhdistää Pan Sonicin ja Basic Channelin minimalistisesti sykkivään dub-teknoon orgaanisempaa perkussiivisuutta ja Lagosin lumoavaa kaupunkihälyä. Musiikki vaeltaa levyn edetessä myös ambientimman (Palm Groove) ja jopa varovaisesti tanssittavan (Danfo Mellow) ilmaisun suuntaan.

Täysin puskista tullut levy taitaa olla alkuvuoden 2021 kiehtovin julkaisu. Kai Flow Festival ja ”tämmöiseen” kamppeeseen erikoistunut Other Sound -lava ovat kuulolla?

Evoluutiota, sittenkin?

Yhden tempun poniksi brittiläinen Sleaford Mods on osoittautunut hämmästyttävän sinnikkääksi. Spare Ribs (Rough Trade, 15.1.2021) on jo yhtyeen yhdestoista (tai kuudes, laskutavasta riippuen) albumi, vaikkei sen musiikki ole reilun vuosikymmenen mittaan juurikaan muuttunut tai kehittynyt. ”Melodioille” ja muulle joutavanpäiväiselle hienostelulle kintaalla viittaava Jason Williamson kähisee ja kiukuttelee konservatiivipuolueesta, Brexitistä ja yleisestä näköalattomuudesta Andrew Fearnin askeettisen ja primitiivisen troglodyyttituotannon päälle – ja siinä se.

Vai onko jonkinlaista evoluutiota sittenkin havaittavissa? Sillä Spare Ribs on paitsi duon menestynein (UK #4), myös musiikillisesti monimuotoisin albumi – ainakin 2010-luvun puoliväliin osuneen läpimurron jälkeisistä.

Monimuotoisuus on tietenkin paljon sanottu, mutta jotain uutta vivahdetta kokonaisuuteen tuovat ainakin naisäänet Amy Taylor (Amyl & the Sniffers) ja Billy Nomates – aiemmilla levyillään Sleaford Mods ei ole juuri ulkopuolisia ääneen päästänyt. Bändin elektropunk paukkuu sekin hiukan aiempaa joustavammin, hengittävämmin ja avarammin. Fearnin grooveista etenkin Out There, Mork n Mindy, Top Room ja koronaviruksen uhrit sattuvasti ”ylimääräisiin kylkiluihin” rinnastava Spare Ribs iskeytyvät välittömästi takaraivoon ja verenkiertoon. Tympeitäkin paukutuksia joukkoon toki mahtuu – mutta sitä on suurelta osin elämäkin.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua