Levykatsaus: Lingua Ignota, Billie Eilish, Charlotte Day Wilson, Anika

Billie Eilishin ja Lingua Ignotan uudet albumit keräävät huomiota.

Sinner Get Ready on Lingua Ignotan ehjin levykokonaisuus

Uusklassista darkwavea tekevän Lingua Ignotan eli Kristin Hayterin neljättä albumia Sinner Get Ready (Sargent House, 2021) on odotettu vaihtoehtomusiikista kiinnostuneissa piireissä jännityksellä. Kolmella edellisellä levyllä esillä ollut parisuhdeväkivallan teema on nyt siirtynyt taka-alalle, vaikka musiikissa käsitellään edelleen vallankäytön teemoja. Uusin levy käsittelee kristinuskon ja ennen kaikkea sen pimeämpien puolien vaikutusta Sydänmaiden elämään.

Uudistuminen on tapahtunut myös musiikillisella tasolla. Pennsylvaniassa asuva Hayter on inspiroitunut kotiosavaltionsa kulttuurista. Appalakkien perinnemusiikissa käytettävät instrumentit, piano ja industrial-soundit yhdistyvät kertomuksiin paikallisista legendoista ja amerikkalaisen elämän uskonnollisesta puolesta.

Jotkut miellejohtumat ovat yllättäviäkin. Heleästi alkava 9-minuuttinen aloitusraita The Order of the Spiritual Virgins muuttuu hakkaavaksi flyygelirynnäköksi, kunnes päättyy sampleen History Channelin erämaa-reality-sarjan voittajan yllättävän runolliseen toteamukseen, kuinka autiossa hiljaisuudessa hän voi viimein kuulla edesmenneen äitinsä laulavan kirkossa.

Sovituksia on kutsuttu riisutuiksi, mutta tuotanto pitää huolen, että paikoin dronemaisinakin jurnuttavat soittimet hyökyvät jatkuvasti päälle. Luultavasti minimalismiväitökset johtuvat siitä, että Hayterin musiikissa yleensä kuultavat industrial-, noise- ja metallivaikutteet ovat nyt huomattavasti vähäisemmässä asemassa. Albumi soi lähes kuulaana, kuten pianovetoisessa, singlenä julkaistussa Pennsylvania Furnacessa.

Pennsylvania Furnace on paikkakunta lähellä Hayterin kotitaloa. Kaupungin ympäriltä kerrotaan 1700-luvulta periytyvää kummitustarinaa. Kappale tiivistää hyvin albumin eetoksen, jossa on kyse on Middle American kummallisuuksien esittelystä. Äänivallin keskellä kuullaan muun muassa pätkiä CNN:n uutislähetyksestä, jossa koronaviruksesta piittaamattoman seurakunnan jäsen vakuuttaa Jeesuksen veren valuneen hänen päälleen ja suojelevan pahalta.

Temaattinen ristiriita syntyy siitä, kuinka vuosisataisen kehityksen avulla brutaalista sodanjumalakultista kehittynyt uskonto on ajan mittaan onnistunut tuottamaan filosofisesti monimutkaisen hahmon nimeltä Jeesus, jonka kärsimyksen nimeen vannominen jatkuvasti pyyhkäisee mukanaan niin synnit, kivun kuin järjen.

Hayter ei ole uskontovastainen, vaikka häntä kiehtoo etenkin katolilaisuuden perusaines; mystiikan, instituution, hurmoksen ja hyväksikäytön ristisiitos. Tv-evankelista Jimmy Swaggart itkee tekopyhästi jouduttuaan nalkkiin prostituoidun kanssa pelehtimisestä. Toisaalla levyllä kuulla naisen itsensä haastattelussa antama arvio – hän kokee televisiossa pillittävän Swaggartin olevan teeskentelijä ja miehen todellisen luonteen tulleen esille vasta seksin yhteydessä. Jeesuksen veri todella lentää minne sattuu, kuten ilmeisesti myös saarnamiesten siemenneste.

Hayter kuitenkin julistaa musiikillaan uskonnon voimaa kokemuksena, on se kokemus sitten positiivinen tai negatiivinen. I Who Bend the Tall Grassesin taustalla pauhaava kirkkourku yhdistyy kaskaiden siritykseen ja (hyvällä tavalla) teatraalisen campin rajalla käyvään raivoon:

”Take hold of my gentle axe and split him open / Gather up my quiet hammer and nail him down / Use any of your heavenly means / Your golden scythe / Your holy sword / Your fiery arrows studded with stars / I don’t give a fuck / Just kill him / You have to / I’m not asking”

Artistin ääntä on usein verrattu Diamanda Galásiin. Rinnastus on ymmärrettävä mutta hieman ontuva, sillä Galásin ääniala on Hayteria laajempi, vaikka kumpikin ovat teatraalisia mezzosopraanoja. Hayter on kuitenkin taitava eikä pelkää rangaista ääntään. Albumi osoittaa, ettei hänen äänenkäytössään ole koskaan ollut kyse taidekoulukikkailusta vaan tunnelmasta.

Sinner Get Ready on ehjin Lingua Ignotan julkaisu. Se on ummikolle lähestyttävämpi ja erinomainen sisäänheittolevy. Kappaleet hitsautuvat lähes saumattomasti yhteen ja vaikka puolivälin jälkeen tapahtuu pieni notkahdus sävellyspuolella (lähinnä kappaleessa The Sacred Linament of Judgment), kokonaisuus on armoton, mahdollisesti vuoden onnistunein populaarimusiikin levyjulkaisu.

* *

Billie Eilish onnistuu mutta ei täydellisesti

Billie Eilishin ensimmäisen pitkäsoiton, When We All Fall Asleep, Where Do We Gon (Darkroom / Interscope, 2019), yhteydessä puhuttiin paljon industry plantista ja syytettiin laulajatarta feikkiydestä, niin kuin pop olisi yleensä jotenkin ”aitoa” musiikkia. Samalla mediaa myöten ihmeteltiin, että miksi teinityttö ei näytä paljasta pintaa. Parin vuoden kuluttua aikuista Eilishia slutsheimattiin ”fanien” toimesta, kun hän poseerasi alusvaatteissa Voguen kannessa.

Oikeat fanit taas samastuivat musiikkivideoihin, joissa artisti poseeraa hämähäkkien kaverina ja oksentaa mustaa sappea. Kappaleiden tosiasiallinen kiltteys ja Eilishin valttikortti – savuinen mutta viaton ääni – olivat kontrastissa esikoisalbumiin kytketyn kevyen kauhuelokuvaestetiikan kanssa.

”Miten tuota voi kenenkään kuuppa kestää? Ja miksi kukaan haluaa julkisuutta?” ajattelin, ja niin on ajatellut Eilishkin, joka on tehnyt aiheesta teemalevyn. Happier Than Everin (Darkroom / Interscope, 2021) nimi ja kansikuva ovat niin ironisia, ettei se jää huomaamatta edes pop-kriitikoilta. Kuulijaa voi hirvittää julkisuuden kiroihin vastaaminen lisäjulkisuudella. Uusi levy jatkaa kierrettä: tule julkkikseksi, sairastu julkisuuteen, tee taidetta sairaudestasi…

Eilishilta ja hänen tuottajaveljeltään Finneasilta on syntynyt parempaa musiikkia kuin edelliselle levylle. Albumi ei ole täysosuma, mutta se on useampia pyöräytyksiä kestävä, sopivasti uudelta kuulostava ja väistämättä vähän epätasainen. Eilish ei ole kovin monipuolinen laulaja; onneksi hän tuntee oman äänensä rajat ja välttää monien yhdysvaltalaisten naislaulajien kliseet kuten muka-sielukkaat loppuvokaalien värisyttelyt, joilla yritetään peittää äänialan suppeus. Eilish laulaa selvästi suusta, ei keuhkoistaan, mutta se ei haittaa tällaisen ”kuiskailumusiikin” tapauksessa vaan toimii tyylin eduksi. Hän mutisee tutulla tyylillään intiimisti ja tavattoman miellyttävästi välttäen suuria revittelyitä.

Levyn saatteissa ja saatteista suoraan kopioiduissa arvioissa on puhuttu Frank Sinatran tai Peggy Leen kaltaisista nimistä, joiden vaikutus kuuluisi levyllä. Don’t believe the hype, ei tämä nyt niin paljon menneisyyteen katsova levy ole. Genremausteita kuullaan esimerkiksi Not My Responsibilitylla, joka on spoken word -runoutta. Eilishin parhaimmistoon kuuluva Your Power soi lempeänä folkina – lyrikaalisesti kyseessä on viesti alaikäisiä hyväksikäyttäville persläville. Billie Bossa Novan genreä tuskin tarvitsee arvuutella. Oxytocin pumppaa teknohtavana, nimikappale taas on voimarockballadi.

Mikään ylenpalttinen sillisalaatti levy ei ole, ja irrottelut jäävät vähäisiksi. Suurin osa albumin 16 sävellyksestä on vetävää r&b-musiikkia. Miellyttävää onkin, että kappaleet ovat hitaahkoja, surumielisiä balladeja – kieltämättä jotain muuta kuin mitä odottaisi 19-vuotiaalta suosionsa huipulla olevalta artistilta, jonka monet fanit ovat häntäkin reilusti nuorempia.

Kriitikoilla on käsittämätön halu kutsua ”kypsäksi” levyä, joka käsittelee muutakin kuin pussailua. Niin on ollut myös Happier Than Everin tapauksessa. Tosiasiassa Eilishin yritys brändätä musiikkinsa ”aikuisemmaksi” on hiukan väkinäinen, minkä paljastaa lyriikoiden paikoittainen naiivius. Kaikkia teinielämän tunnekuohuja ei ole vielä hylätty. Mikä on hyvä asia, koska pop saa kuulostaa vilpittömältä nuorten musiikilta.

Sävellykset tuovat itseään hitaasti tykö mutta koukkuja löytyy kyllä tarpeeksi. Muusikkosisarukset tietävät kuinka hyvin hillitympi instrumentaatio sopii Billien tyylille ja imagolle. Nyt tosin esimerkiksi bossa novan sielukkuus jää hieman puolitiehen, sillä sovituksista puuttuu orgaanisuus.

Se kelpaa, kun miettii vaihtoehtoa: Vaikka modernit pop-levyt voisivat viimein kuulostaa muultakin kuin umpiossa äänitetyiltä, kannattaa olla iloinen siitä, ettei albumilla ole haettu kitsistä yökerhotunnelmaa tai yritetty ladygagamaisesti todistaa omaa taiteilijuutta tekemällä läjä turhia covereita jonkun muumion kanssa. Kaiken kaikkiaan Happier Than Ever ei ole niin hyvä kuin voisi toivoa, mutta sisältää liudan onnistuneita biisejä.

* *

R’n’b-laulajan laiha debyytti

Charlotte Day Wilsonin äänenkäyttö on lahjakasta, ja hänessä olisi ainesta vaikka mihin. Voi kun hänen esittämänsä kappaleet olisivat parempia!

Alpha (Stone Woman, 2021) on kanadalaisen Day Wilsonin pitkään odotettu esikoisalbumi – ensimmäiset single-julkaisut ilmestyivät jo 2015. Genreltään albumi on rauhallisesti etenevää soulahtavaa r’n’b-musiikkia.

Viimeisen vuosikymmenen ajan onkin julkaistu tasaiseen tahtiin useita naispuolisten laulajien r’n’b-levyjä, jotka ovat pyrkineet ilmaisuvoimaiseen herkkyyteen ja samalla taiteellisesti kunnianhimoiseen, kitsin sudenkuopat välttävään lopputulokseen à la Jessie Ware tai Janelle Monáe. Tässä samaisessa artikkelissa aiemmin käsitelty uusin Billie Eilishin tuotos ei ole poikkeus.

Rakkauden pettymykset yhdistyvät tällaisissa levyissä toisinaan uskonnollisiin kokemuksiin tai ainakin metaforiin. Musiikin avulla jahdataan spirituaalista hurmosta nousuineen ja väistämättömine krapuloineen. Day Wilson kuuluu tähän lauluntekijöiden joukkoon, kuten voi todistaa kappaleesta Take Care of You:

”Wait for it / You’ll come around like I’ve prayed for it / Wearing your cross on my chain for it / Even we’re blind to believe / Oh, but stay for it / I’ll part the seas the seven days for it / Down on my knees as you came four times over me, oh”

Parhaimmisto on monelle pop-levylle tyypillisesti pakattu heti alkuun. BadBadNotGood-yhtyeen komppaama, lämpimästi soiva I Can Only Whisper on hittiainesta ja antaa kakkosraitana odottaa jatkolta paljoa.

Esimerkkinä vastakkaisesta Keep Moving -singlen instrumentaatio ei toimi. Suurin ongelma on laiskasti eteenpäin nakuttava rumpukomppi, joka hoitaa työnsä kappaleen tasaisen tylsästi puskuttavana rytmittäjänä mutta hallitsee samalla äänimaisemaa liikaa. Day Wilsonin ohut vaan ei heikko ääni yrittää parhaansa pitääkseen biisin mielenkiintoisena. Silti voimaa puuttuu.

Turhan monessa kappaleessa on vastaavia heikkouksia. Tasokasta materiaalia ei riitä edes näin lyhyelle levylle. Sävellyksissä ei ole tarpeeksi variaatiota, joten albumin parissa menettää kärsivällisyytensä puoliväliin säästetyn isoimman hitin, Mountainsin, jälkeen. Levyllä on sen myötä kiivetty huipulle ja matka alas, hiljaiseen nukahtamiseen voi alkaa.

Alpha todistaa – taas kerran – että taidokkaasti tehdyistä tylsistä levyistä on paljon vähemmän sanottavaa kuin päin helvettiä sähelletyistä.

* *

Post-punk-pettymys

Anikan debyyttialbumi Anika (Invada, 2010) oli mieleeni. Sen sopivasti riitasointuinen äänimaailma kuulosti raikkaalta nihilistiseen poptimismiin ihastuneena aikakautena: likainen post-punk perustui ei-vaivaannuttavalle The Velvet Underground -pastissille, mikä oli itsessään saavutus.

Tämän jälkeen Anika on keskittynyt laulajan rooliin kaksi albumia julkaisseessa Exploded View -yhtyeessä. 2017 ilmestyi vuorostaan (mielestäni syystä) suhteellisen huomiotta jäänyt yhteislevy Shackletonin kanssa.

Vuosien vieriessä en odottanut soolojatkoa, ja esikoinen tuntui jäävän harvojen herkuksi. Brittiläinen muusikko on kuitenkin nyt tehnyt paluun enteellisesti nimetyllä albumillaan Change (Invada, 2021).

Nimen mukaisesti teema on muutos. Vaikka Anikan kiihkottomasti julistavan äänen tunnistaa edelleen kantajansa tavaramerkiksi, suurimmat rosot on hiottu pois. Äänen monotoninen värinä on hioutunut jääkuningattaruudeksi. Albumi soi muutenkin edeltäjäänsä hienovaraisempana kokonaisuutena. Genre on edelleen post-punk, mutta on tapahtunut siirtymä tyylin tanssittavampaan laitaan.

Exploded View’n Martin Thulinin soittama basso on miksattu useissa kappaleissa hyvin pinnalle, elektroniset surinat ja värinät taas täyttävät jo aloituskappale Finger Piesin. Paikoin rumpuluupit ja synapiipitykset käyvät suorastaan ärsyttäviksi, kuten kakkosraita Criticalissa.

Aiemman soolon haparoiva herkkyys on muuttunut suoraviivaiseksi julistamiseksi, tuotantomaailma puhtaammaksi. Esimerkiksi edeltäjän dub-vaikutteet jäävät nyt huomattavasti maltillisemmiksi ja pilkahtavat vain parilla raidalla niin kuin Freedomilla, jonka basso tuo jämäkkyydessään mieleen Public Image Limitedin.

Toisaalta lyriikoissa ei ole skarpattu senkään vertaa, sillä esimerkiksi nimiraidalla lauletaan niinkin oivaltavasti kuin ”And we all have things to learn / About each other, about the world, about ourselves / We could do well to a listen sometimes / And not to shout around”.

Albumin ongelma on, että hyvästä yrityksestä huolimatta se ei ole kauhean kiinnostava. Lopputulos on paikoin hyviä sovituksellisia ratkaisuja väläyttävä mutta ei mitenkään poikkeuksellisen hieno levy.

Mikko Lamberg

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua