White Wall on Suomen kallein ja kenties komein tv-sarja, mutta mikä mättää tarinan perustuksissa?

Axel (Zacharias Boustedt) tutkii valkoista seinää. Kuva: Yle

On hienoa, että Suomen televisiossakin on tartuttu scifi- ja fantasia-aiheeseen ainaisen rikoksen sijaan. Elokuva-alan ammattilaiset tuntuvat olevan jo kyllästyneitä Nordic noiriin. White Wall taitaakin olla ensimmäinen suomalainen, modernin tv-sarjan muotoon tehty aikuisten tieteissarja.

Vaikka sarja on kuvattu Suomessa Pyhäsalmen kaivoksessa, se sijoittuu Ruotsiin, ja sarjassa puhutaan pääosin ruotsia. White Wallin ovat tuottaneet SVT:lle ja Ylelle Fire Monkey Oy ja Nice Drama Ab.

Suljettuun kaivokseen ollaan loppusijoittamassa tonneittain ydinjätettä, mikä herättää tietysti myös vastustusta. Louhijat törmäävät syvyyksissä merkilliseen, valkoiseen seinään. Avajaiset ja loppusijoituksen aloittaminen lähestyvät, yhtiön kassa tyhjenee, ja ydinjäteastiat haurastuvat. Jarruttelulle ei ole aikaa, mutta louhinnan johtajan Lars Ruudin (Aksel Hennie) mielestä seinä saattaa vaarantaa koko projektin.

Valkoinen seinä herättää työntekijöissä kollektiivista pelkoa ilman, että pelon syy välittyy katsojalle. Alussa seinästä näytetään liian pieni alue, jotta se synnyttäisi ihmeen tuntua. Myöskään löydön salaamista ei ole perusteltu tarpeeksi hyvin. Lopussa salailulle annetaan selitys, mutta siinä vaiheessa se ei tunnu enää uskottavalta, vaan pikemminkin väkisin kyhätyltä ratkaisulta.

Jo Aristoteles (384 – 322 eaa.) opasti Runousopissaan, että jokaisen kohtauksen kuuluu kuljettaa tarinaa eteenpäin. Jos kohtaus ei sitä tee, silloin sen voi poistaa. White Wallissa on useita kohtauksia, joissa Aristoteleen oppi ei toteudu. Esimerkiksi kun Atte (Eero Milonoff) käy esittelemässä ydinvoiman vastustajille löytämäänsä droonia, asiasta vaihdetaan vain muutama sana. Kohtauksen poistaminen ei muuttaisi kokonaisuutta mitenkään.

Tv-sarjoissa voi kuitenkin joskus joutua venyttämään tarinaa, jotta päästään sovittuun jaksomäärään. Vaikka aina ei olisi suurta sanottavaakaan, kohtausten sisäinen jännite pitää tarinan mielenkiintoisena. Tästä hyvä esimerkki on Damon Lindelofin Watchmen-tv-sarja. Silkasta tarinan täytteestä on kasattu toimivia kohtauksia, koska sisäinen jännite toimii. Ellei kohtauksissa ole jännitettä, tarina muuttuu pelkiksi toisiaan seuraaviksi kuviksi.

Kaivoksesta kuuluu kummia. Aksel Hennie ja Vera Vitali. Kuva: Yle

Kohtausten tulisi sisältää tunteen muutos. Katsojan mielenkiintoa pidetään yllä sillä, että kohtaus alkaa eri tunnetilalla kuin mihin se päättyy. Konflikti kiinnostaa katsojaa, ja siksi usein tv-sarjoissa ja elokuvissa henkilöt ovat koko ajan jonkinlaisessa konfliktissa.

Hyvää tutkimusmateriaalia on The Boys -tv-sarja, jossa tunteen muutosta käytetään aivan liiankin ilmiselvästi. Kun henkilöt tapaavat ja morjestavat iloisesti toisiaan, voi olla varma, että homma päättyy yhteenottoon.

White Wallissa tunnetilan muutoksia ei käytetä, ja se tekee sarjasta tasaista puuroa. Muutoinkin sarjan pahimmat puutteet ovat tunteiden välittämisessä. Nyrkkisääntö ”näytä, älä kerro” on päässyt unohtumaan. Sarjassa sanotaan mm. Larsin ja Axelin (Zacharias Boustedt) muuttuneen, mutta asiaa ei esitetä konkreettisesti. Larsin vaimon Annan (Mirja Turestedt) kerrotaan johtavan hotelliketjua ja tekevän aina töitä, mutta häntä ei koskaan näytetä töissä tai kiireisenä.

* *

Kaikki White Wallin henkilöt olisi pitänyt uskaltaa kirjoittaa överimmin. Heillä ei tunnu olevan muuta elämää työnsä ulkopuolella, ja luonteenpiirteetkin ovat samankaltaisia. He eivät harrasta mitään, eivätkä intoile mistään. Tämä on yleinen kompastuskivi, kun lähdetään tekemään pioneerityötä uudessa lajityypissä. Kirjoittaja yrittää pitää henkilöt niin uskottavina, että tekee heistä tahtomattaan epäuskottavia. Joukosta erottuu vain Eero Milonoffin esittämä turvallisuuspäällikkö Atte yrmyllä ilmeettömyydellään. Hahmon komediallista puolta olisi voinut korostaa vieläkin enemmän.

Larsin ja Helenin (Vera Vitali) suhde muistuttaa teini-ihastusta. Pariskunta ei pääse koko aikana halausta pidemmälle. Juonta olisi vahvistanut huomattavasti se, että orastavan kiinnostuksen sijasta heillä olisi ollut salasuhde jo pitkään, tai Larsilla olisi jopa toinen perhe. Larsin ja Anna-vaimon ”sä teet aina liikaa töitä, joten mä jätän sut” -tyylin sivujuoni jää ponnettomaksi. Päähenkilön ei tarvitse olla kiltti ja hyvä ollakseen samastuttava, vaan inhimillinen.

Eero Milonoff vakuuttaa yrmynä turvallisuuspäällikkönä. Kuva: Yle

Sarjan plussat ja miinukset tulevat parhaiten esiin purkamalla sen ensimmäinen jakso palasiin.

Jo White Wallin ensimmäisestä kohtauksesta puuttuu jännite, vaikka kohtaus on sinänsä hyvin rakennettu. Loppusijoituspaikkaa vastustavan radio-ohjelman kuuluttaja DJ Lenin (Catrine Lundell) latelee faktoja ja uhkakuvia, ja samaan aikaan näytetään, kun vartija Oskar (Einar Bredefeldt) näkee ydinjätteiden välivaraston läheisyydessä liikettä ja ampuu tunkeutujaa. Kohtaus toimisi paremmin, jos vartijalle annettaisiin aikaa tutkia asiaa, lähestyä kohdetta ja punnita toimintavaihtoehtoja.

Kaivoksessa tapahtuva onnettomuus on toteutettu oikein. Onnettomuuden mahdollisuus on pohjustettu jo aiemmin, mutta kun se lopulta tapahtuu, se tulee yllättäen.

Joskus taas kohtauksia yhdistämällä olisi saatu aikaan jännitettä. Astrid (Anna Paavilainen) pakenee sairaalasta, ja hieman sen jälkeen Atte tulee paikalle kuulustellakseen häntä. Jos kohtaukset olisi yhdistetty niin, että Astrid karkaa samaan aikaan, kun Atte ajaa sairaalan pihaan, molempien kohtausten luonne olisi muuttunut tyystin.

* *

Yksi sarjan parhaista kohtauksista on, kun Larsin täytyy salakuljettaa juovuksissa oleva rusnauslaitteen kuljettaja Magnus (Mattias Nordkvist) kaivokseen, koska portilla kaikki työntekijät puhallutetaan. Harmi kyllä sen jälkeen Magnus lakkaa juomasta. Työpaikkajuopottelusta olisi saanut tarinaan vetoapua, ja kenties jotain sanottavaakin.

Pitkistä juonista paras on Oskarin sivujuoni, jossa herkkä nuorimies tuo sairaalaan kukkia uhrilleen, jota hänen oli ollut pakko ampua työnsä puolesta. Todella hieno idea, samoin kuin koko romanttisen sivujuonen kolmiodraama, mutta juonen olisi pitänyt olla vielä iskevämpi, jotta se herättäisi tunteita.

Sarjan helmasynti on kierrättäminen. Moni juonenkulku on nähty monta kertaa aiemmin. Lars on sopinut viettävänsä päivän yhdessä perheensä kanssa, mutta onnettomuus pakottaa hänet palaamaan kaivokselle. Vaimon ja teini-ikäisten lasten pettymys paistaa heidän kasvoiltaan. Kohtaus on niin kliseinen, että kylmät väreet juoksevat selkäpiissä.

Lapsen legoista kokoama kopio valkoisesta seinästä on symbolina kulunut, ja herättää enemmän huvittuneisuutta kuin jännitystä. Asia kuuluu lajityyppiin, ja se on sillä tavalla ihan ok, mutta lajityyppiäkin pitää kehittää.

Larsin (Aksel Hennie) ja Helenin (Vera Vitali) pitäisi pussata. Kuva: Yle

Tähtiä ropisee sarjan visuaalisesta ilmeestä, äänisuunnittelusta sekä rohkeasta scifiaiheeseen tarttumisesta. Tekniikkapuolella näkyy, että Suomessa osataan. Värimaailma on määritelty huolella, Hena Blombergin kuvaustyöskentely on mallikasta ja maisemakuvat komeita. Sarjassa on selkeä skandinaavinen ote, joka ei ole liikaa suomalainen tai ruotsalainen. White Wall muodostaa oman maailmansa.

White Wallin konseptin ovat luoneet Aleksi Salmenperä, Mikko Pöllä ja Roope Lehtinen. Sarjan pääkäsikirjoittaja on Mikkö Pöllä, joka on kirjoittanut mm. sarjoja Ratamo ja Mustat lesket. White Wallin käsikirjoitustiimiin kuuluvat Aleksi Salmenperä (Miehen työ), Lisa Ambjörn (Kesä -85), Laura Suhonen (Koukussa), Björn Paqualin (Miehitetty, Vettä sakeampaa) ja Timo Varpio (Helppo elämä, Roba).

Osaamista tästä porukasta ei puutu. Näin isossa kirjoittajakaartissa pitäisi jonkun hälytyskellot soida, kun kaikki ei ole kohdallaan. Aten sanoin: ”Mitä te oikein sähläätte?”

Petri Hänninen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua