Suru ei koskaan häviä, sen kanssa vain oppii elämään – ruotsalaisdokumentti Ylellä

Claes Elfsberg menetti 30-vuotiaan tyttärensä. Kuva: Markus Jordö / SVT

”Suru ei koskaan häviä, sen kanssa vain oppii elämään”, todetaan Ylen esittämässä kaksiosaisessa dokumentissa Suru ja minä. Se on tämän ruotsalaisen sarjan kantava ajatus ja toistuu muodossa tai toisessa, kun ihmiset kertovat tunteistaan läheisen äkkikuoleman yhteydessä.

Ohjelmaa kuljettaa Ruotsissa kaikkien tuntema Claes Elfsberg, joka on kuin Ruotsin Arvi Lind. Eläköityessään vuonna 2015 hän oli ollut 45 vuotta Ruotsin television SVT:n Rapport-uutislähetyksen ankkuri, luotettu ja aina rauhallinen, aina uskottava. Nyt hänet nähdään toisenlaisessa roolissa ennen muuta surevana isänä ja lohtua hakevana ihmisenä.

Vuonna 2018 Elfsbergin tytär menehtyi nopeasti edenneeseen syöpään vain 30-vuotiaana. Ohjelmassa Elfsberg tapaa muita yllättäen läheisiään menettäneitä ja keskustelee terapeuttinsa kanssa surusta. Äänessä ovat myös psykologit, papit sekä muut surevien kanssa työskentelevät hautausurakoitsijoista alkaen.

Suremisen syvintä olemusta etsivälle Elfsbergille selviää, että myös uskonto ja kulttuuritausta vaikuttavat surun kokemiseen. Juutalaiset ja muslimit hautaavat kuolleensa jo muutaman vuorokauden sisällä, suruaika on lyhyt ja sen pituus määrätty, sen jälkeen palataan arkeen. Täkäläistä suremista ohjelmassa kutsutaan vatvomiseksi; menetykseen palataan uudelleen ja uudelleen. Uskonnosta riippumatta hautaamisen rituaaleja pidetään tärkeänä askeleena menetyksen ymmärtämiselle.

Claes Elfsberg on ”Ruotsin Arvi Lind”. Kuva: Klara Furegård / Faktabruket

Ohjelman päättyessä Hanna Elfsbergin kuolemasta on kulunut kaksi vuotta. Isä saattaa tuntea onnea vuosista tyttärensä kanssa, mutta siltikin suru velloo kuin myrskyävä meri ja vie häntä milloin aallon pohjaan suremaan, milloin sen harjalle tuntemaan itsensä ”normaaliksi”. Selväksi on käynyt, ettei suru muuta muotoaan missään järjestyksessä ja jokainen käsittelee sitä ja selviää sen kanssa omalla tavallaan.

Ohjelma tuntuu Ruotsissa luultavasti paljon koskettavammalta päähenkilönsä vuoksi. Suomessa Claes Elfsberg ei ole kovin tunnettu eikä hänen hahmonsa herätä samalla tavoin tunteita. Silti ohjelma on hyvä ja lohdullinenkin katsaus siihen, mitä läheisen menettäminen aiheuttaa, mitä tunteita se herättää ja miten ihmiset siihen reagoivat.

Ohjelma välttää turhan tunteellisuuden eikä myöskään tirkistele tai mässäile. Siitä löysi monia tunteita, jotka itsekin tunnistin ajalta rakkaan ystävän kuoleman jälkeen.

Pieni miinus tulee suomenkielisen tekstityksen epätarkkuudesta.

Leena Reikko

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua