Suomi on queer, ja on ollut aina – mutta mitä se merkitsee?

Madame IsaDora. Kuva: Uwa Iduozee / Yle

Queer-termi on kirjaimellisesti tarkoittanut outoa, vinksahtanutta tai höpsöä, joissakin käännöksissä jopa pervoa, ja on aikoinaan ollut seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä käytetty haukkumasana. Nimitellyt itse sekä normien hylkäämisestä innostuneet akateemikot ovat myöhemmin napanneet termin haltuunsa positiivisena tai neutraalina määritelmänä. Tällöin queer tarkoittaa kaikenlaista normien ulkopuolella olemista, järjestelmien kyseenalaistamista.

Kattokäsitteenä se merkitsee vähän samaa kuin suomalainen ”sateenkaari-ihmiset”, minkä dokumenttisarja Suomi on queer (2023) määrittelee ”ihmisiksi, joiden seksuaalinen suuntautuminen, sukupuoli-identiteetti sukupuolen ilmaisu, kehon sukupuolitetut piirteet tai perhe eivät ole perinteisinä pidettyjen mukaisia”. Osa ihmisistä tosin kokee queer-nimityksen edelleen loukkaavana, mutta eivät kaikki pidä sateenkaari-etuliitteestäkään.

Puoli-intellektuellien monimielisyyksien ystävää jo dokumenttisarjan nimi Suomi on queer viihdyttääkin hyvän aikaa. Sen voi queer-sanan haukkumismerkitystä ajatellen tulkita pienenä provokaationa, jossa Suomi on jotenkin vinksahtanut maa. Tai sitten pelkkänä toteamana: Suomessa on aina ollut sateenkaari-ihmisiä. Yksi queer-sanan merkityksistä viittaa myös liikkuvuuteen ja jatkuvaan uudelleenmäärittelyyn kiinnittyneen ja lopullisen olemuksen sijaan. Tätä merkitystä seuraten dokumentin nimen voisi hiukan taiteellista vapautta käyttäen vääntää vaikkapa niin, että Suomi on muutoksessa.

Pirkko Saisio. Kuva: Uwa Iduozee / Yle

Kaikki sanan merkitykset toteutuvat sarjassa. Suomi on queer käsittelee seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaa kuuden teeman kautta, ja kullekin on oma jaksonsa. Teemoina ovat sateenkaari-ihmisten oikeudet, mediahistoria queer-näkökulmasta, juhlat ja niiden merkitys queer-kulttuurille, normeista poikkeavien kehojen ja identiteettien medikalisointi, moninaiset perheet ja sateenkaari-ihmisten piilotettu osuus historiassa keskiajalta talvisotaan.

Monessa historian käänteessä on kieltämättä jotain varsin omituista. Esimerkiksi homoseksuaaliset teot lakkasivat olemasta Suomen lain mukaan rikos vuonna 1971, mutta julkinen homoseksuaalisuuteen kehottaminen oli laitonta vuoteen 1999 asti. Kyseisen lain perusteella ei kuitenkaan koskaan tuomittu ketään, ei edes mielenosoittajia, jotka ankarasti yrittivät saada tuomion homoseksuaalisuuteen kehottamisesta voidakseen valittaa kansainvälisiin toimielimiin.

Jokaisen jakson kertojana toimii nuorempi queer-vaikuttaja, ja haastateltavina ovat asiantuntijat, menneiden vuosikymmenten aktivistit ja ikonit sekä tutkijat. Koska sarjassa ei edetä aikajanalla vaan teemoittain, sen seuraaminen saattaisi sateenkaarihistoriasta vielä tietämättömälle tuntua hiukan sekavalta. Se, miten suuria muutoksia ajan mittaan on tapahtunut, tulee kuitenkin selväksi. Aktivisti ja yhteiskuntatieteiden tohtori Olli Stålström kertoo käyneensä 1970-luvulla vuosia psykoanalyysissa muuttuakseen heteroksi, kun taas muusikko Benjamin Peltonen tulee ensimmäisessä jaksossa kaapista esiintymislavalla.

Benjamin Peltonen. Kuva: Uwa Iduozee / Yle

Arkistomateriaaleissa kuullaan vanhentuneita termejä ja niin typeriä kommentteja, että niistä on varoitettu erikseen ohjelman kuvauksessa Yle Areenassa. Myös haastateltavat referoivat välillä kuulemiaan loukkauksia.

Silti sarja on eniten ja selvästi kaunis. Avarissa tiloissa ja valoisissa luontomaisemissa kuvatut haastattelut ja kuvituspätkät ovat sydäntä riipaisevan vaikuttavia. Musiikki on niin taiten valittua, ettei aina edes huomaa, kuinka se auttaa siirtymään aikakaudesta ja tunnelmasta toiseen. Haastateltavat, joita on kymmenittäin, ovat niin teräviä kertojia, että jaksot toimivat myös ilman kuvaa kuunneltuina. Toteutukseen on selvästi laitettu aikaa ja rakkautta.

Välillä sarja tosin muistuttaa itse olevansa nimenomaan kauniiksi tehty. Välikuvituksessa näkyy klaffi ja maskeeraaja, ja kamera liukuu haastatteluiden lomassa taaksepäin paljastamaan ympäröiviä lavasteita. Muutama kuvitukseksi tehty pätkä on maalauksellisuudessaan liian selkeästi näytelty ja tuntuu hiukan teennäiseltä.

Nykyistä Pride-juhlintaa kritisoidaan toisinaan mellakkamenneisyytensä hylkäämisestä ja liiasta pehmeydestä. Kauniiksi tehdystä queer-dokumentistakin voisi helposti tulla keskiluokkainen tai yksipuolinen. Onneksi Suomi on queer ei sorru ylettömään siivoamiseen, vaan antaa ääntä myös ristiriidoille. Esimerkiksi vähemmistöillä vähemmistön sisässä ei ole aina turvallista, ja transsukupuolisten oikeudet eivät ole aina mahtuneet samalle agendalle seksuaalivähemmistöjen kanssa.

Estetiikallaan sarja toteuttaa myös queer-sanan merkitystä normien kyseenalaistamisena. Mustavalkoinen menneiden vuosikymmenien materiaali lähestyy sateenkaarisuutta laittomana, hävettävänä tai lääketieteellistä korjaamista vaativana asiana, kun taas dokumentin oma kuvasto tihkuu iloa, herkkyyttä ja henkilökohtaisuutta.

Eli Harju

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua