Palkittu Sekasin-sarja sai kolmannen kauden – nyt valokeilassa ovat nuoret turvapaikanhakijat

Sekasin-sarjan kolmas kausi kertoo nuorista turvapaikanhakijoista. Kuva: Jari Salo / Yle

Tositarinoista ammentava Sekasin seurasi kahdella ensimmäisellä kaudella Hyden, Papillonin, Lumikin ja Satakielen matkaa suljetulle osastolle ja sieltä takaisin osaksi yhteiskuntaa, tai ainakin jotenkin kiinni sen syrjään.

Sarjasta tuli valtava ilmiö. Ensimmäinen kausi palkittiin parhaan lasten- ja nuortenohjelman Venlalla vuonna 2017, toisesta kaudesta taas ohjaaja-käsikirjoittaja Teemu Nikki pokkasi parhaan ohjaajan Venlan. Alkuperäissarjaa näytettiin Ruotsissa ja Hollannissa, ja formaatti on myyty tähän mennessä neljään maahan. Sarjan yhteydessä aloitettu Sekasin-chat, joka tarjoaa keskusteluapua lapsille ja nuorille, sai äskettäin vuoden 2021 Kansanterveyspalkinnon THL:ltä.

Kolmas kausi jatkaa päänsisäisten paholaisten käsittelyä, mutta siirtyy äkkijyrkästi psykiatrisesta sairaalasta vastaanottokeskukseen. Siellä kohtaavat teini-ikäiset Aisha (Gule Ahmed), Masumah (Angela Aldebs), Hussein (Zacaria Tawil) ja Omar (Youssef Asad Alkhatib), joista jokainen pakenee tai etsii jotakin. Jokaisella on taakkansa kannettavanaan, eikä sitä voi ensivilkaisulla arvata.

Käsikirjoitus perustuu edelleen tosielämän tapahtumiin. Siihen onkin mahdutettu niin paljon, että muutama iso yksityiskohta henkilöhahmojen tarinoista jää harmillisesti aivan viime metreille. Aiemmilla kausilla pilkahdellut hirtehinen huumori on nyt paljon harvemmassa ja jaksot pidempiä kuin aiemmin.

Kolmas kausi onkin ehkä suunnattu aikuisemmalle yleisölle kuin edelliset. Vaikka aiempien kausien aiheita ei voinutkaan pitää kevyinä, nyt mukana on enemmän väkivaltaa ja moraalisesti häilyviä, jopa tuomittavia ihmisiä.

* *

Jos haluaisi tieten tahtoen puhaltaa myrskyn Twitter-kuplaan, juuri tällaisen sarjan näyttäminen Ylellä voisi olla hyvä keino. Keskustelu turvapaikoista on tulenarkaa ja tunteita herättävää. Sekasin on myös alusta lähtien liikkunut aihepiireissä, joissa vaarana on tehdä jo valmiiksi leimattujen ja ulkopuolisina pidettyjen ihmisten pahoinvoinnista viihdettä muille.

Nyt ei kukaan kuitenkaan voi väittää, ettei myös suomalaisten nuorten vaikeuksia olisi käsitelty. Lisäksi sarja ei pelkistä mitään ihmisryhmää kokonaan hyväksi tai pahaksi ja on aivan liian hyvin tehty, jotta siitä jäisi pelkän provosoinnin maku. Kameratyöskentely on viimeisen päälle mietittyä ja äänimaailma niin immersiivinen, että välillä sen voisi nauttia kuunnelmana, ellei keskusteluja käytäisi ainakin viidellä eri kielellä.

Vastaanottokeskuksen nuoret yrittävät saada kiinni elämästä ja suomalaisesta yhteiskunnasta. Myös edellisten kausien hahmot tekevät vierailuja. Kuva: Juuso Partti / It’s Alive Films Oy / Yle

Aihepiirin muuttuminen on ensi alkuun kieltämättä yllättävä, mutta kuten ensimmäistä kautta puffattiin, ”jokainen on joskus sekasin”, ja tuskin tismalleen samaa aihetta olisi voinut loputtomasti hyödyntää. Vaikka toisen ihmisen henkilökohtaisen kokemusmaailman esittäminen on riskialtista, Sekasin pyrkii ja ainakin enimmäkseen myös onnistuu tekemään sen töllistelemättä tai trivialisoimatta pahaa oloa ja vastoinkäymisiä.

Moni vieläkin isompi ilmiö voisi ottaa opikseen siitä, kuinka kaikkia kauheita asioita ei tarvitse näyttää ruudussa. Kun näyttelijät ovat näin hyviä, he tekevät kyllä työnsä muutenkin. Tällä tavoin Sekasin välttää lopulta myös vaikeuksien muuttamisen tirkisteltäväksi spektaakkeliksi: kun niitä ei järjestetä katsojan koettavaksi kokonaisuudessaan, ne säilyvät toisen ihmisen tarinana. Olkoonkin, että se tarina ei tällä kertaa ole kokonaan totta – siitä täytyy jäädä muutakin keskusteltavaa kuin se, kuinka hirveältä se katsojasta tuntui.

Eli Harju

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua