Lontoon suuri ruttoepidemia muistuttaa, että yksinkertaiset keinot ovat ratkaisevia epidemioiden torjunnassa

Raksha Dave on yksi sarjan juontajista. Kuva: Yle Kuvapalvelu

350 vuotta sitten Lontoossa puhjennut ruttoepidemia surmasi kaupungin asukkaista noin 100 000, mikä siihen aikaan oli neljännes väestöstä. Ruton levitessä Lontoosta eteenpäin, koko maassa menehtyi vielä toinenkin 100 000 ihmistä.

Tauti oli hirveä ja siitä selviytyneitä vähän: rutto tappoi 70 prosenttia siihen sairastuneista. Bakteerin aiheuttama tauti paisutti imusolmukkeet kaulassa. Jos vihulainen pääsi leviämään verenkiertoon, seurauksena olivat kuoliot eri ruumiinosissa.

Ensimmäiset tiedot ruton esiintymisestä ovat jo 10 000 vuoden takaa Aasiasta, mutta epidemiat pysyivät paikallisina aikana, jolloin ihmiset eivät juurikaan kulkeneet paikasta toiseen. Lontoon ruton uskotaan alkaneen kutojista, jotka olivat saaneet sen saastuneen puuvillan mukana.

Rutto syntyi ja levisi Drury Lanen ja Long Arche -katujen tienoilla alueella, joka nykyään tunnetaan muun muassa vilkkaasta teatterielämästään. Tuolloin se oli köyhälistön asuinaluetta, jonka kapeiden katujen ja kujien varrella asuttiin ahtaasti ja missä sen vuoksi oli vaikea pitää yllä puhtautta.

Lontoon suuri ruttoepidemia -sarja kertoo, että toisin kuin ensin luultiin, ruton syypäitä eivät olleetkaan rotissa elävät kirput, vaan vaatetäit ja kaikenlaiset kirput, eivät vain rottien.

Tautia pidettiin ensin köyhien vitsauksena. Nykytiedolla ymmärretään, että leveissä vuoteissa ja puhtaissa lakanoissa nukkuvat rikkaat olivat täiltä ja kirpuilta paremmassa suojassa kuin olkipatjoilla ja ainoastaan omien ulkovaatteidensa alla nukkuvat köyhät, joita saattoi yhdessä pienessä makuuhuoneessa nukkua jopa kymmenen.

Lontoon suuri ruttoepidemia -sarja on tuttua ja taattua brittilaatua. Spektaakkelin vetäjinä toimivat Xand van Tulleken, John Sergeant ja Raksha Dave ovat ammattiensa kautta tavalla tai toisella perehtyneet tauteihin ja niiden historiaan ja osaavat kysellä asiantuntijoilta oikeilta tuntuvia kysymyksiä. Vanhan Lontoon kuvaamisessa käytetään dramatisointia ja valokuvia. Taudin kulkua valotetaan selkeillä kartoilla.

Kolmanteen jaksoon tullessa tuntuu kuitenkin siltä, että asia tuli jo kerrottua kahdessa ensimmäisessä, joissa niissäkin olisi ollut tiivistämisen varaa. Brittiläiselle tai ainakin lontoolaiselle yleisölle on tietenkin kiinnostavaa seurata taudin etenemistä kartalla ja katsoa, milloin se osui omalle asuinalueelle, mutta suomalaisessa kotikatsomossa se ei juurikaan kiinnosta.

Ensimmäisessä jaksossa annettiin myös ymmärtää, että tulossa olisi asioita, joita voisi miettiä nyt, kun korona kiusaa. Loppujen lopuksi sellaista pohdintaa ei juurikaan ollut.

Siltikään tämän sarjan katsominen ei ole ajanhukkaa eikä työlästä. Selkeimpänä oppina sarjasta jää mieleen se, että niin kauan kuin parempaakaan konstia ei ole, paras tapa välttyä pandemiatartunnalta on jättää suuret väenkokoukset väliin ja pestä käsiä.

Leena Reikko

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua