Jeeves ei hoida Hugh Laurieta kuiville – Roadkill-minisarjan ministeri muistuttaa Boris Johnsonia

Hugh Laurie. Kuva: BBC One.

Harry Escottin säveltämä, kiertävä tunnusmelodia kuulostaa yhtä aikaa sekä kepeältä että pahaenteiseltä, ja johdattaa katsojan Roadkillin poliittisesti vinoutuneeseen tunnelmaan.

Sarja ei kykene välttämään vertailua vuonna 1990 tehtyyn House of Cards -minisarjaan (joka sai jatkoa vuosina 1993 ja 1995), eikä varmasti haluakaan. Roadkill on kasattu samoista aineksista, ja se noudattelee House of Cardsin kuvioita. Molemmissa on yhtälailla neljä jaksoa kaudessa.

Hugh Laurie ja Stephen Fry tulivat kuuluisiksi P. G. Wodehousen romaaneihin perustuvassa tv-sarjassa Kyllä Jeeves hoitaa. Myöhemmin Laurie halusi karistaa Bertie Woosterin hölmön ja hyväntahtoisen hahmon harteiltaan tv-sarjassa House, jossa hän esitti älykästä mutta suorasukaista lääkäriä Gregory Housea.

Roadkillissa Laurien esittämä Peter Laurence on jotain Woosterin ja Housen väliltä. Laurence on ministerin virkaan noussut kansanmies, joka on tottunut luottamaan alaisiinsa, ja noussut äänestäjien suosioon suorapuheisuudellaan.

House of Cardsissa Francis Urquhart (Ian Richardson) tuli puolueensa puheenjohtajan pettämäksi, eikä saanutkaan jo hänelle valmiiksi leivottua ylennystä, joten hän päätti kostaa hankkimalla itsensä puheenjohtajan pallille. Peter Laurence on enemmän ajelehtivaa sorttia. Hänen saavutuksensa eivät edes ole hänen omaa ansiotaan, vaan häntä autetaan ulkopuolelta. Tai siltä ainakin päällisin puolin vaikuttaa.

Urquhart tiedettiin vaaralliseksi peluriksi, kun taas Peter Laurencea pidetään puolueen tukipilarina, joka ei käy taisteluja kulisseissa. Aivan kuten Boris Johnson. Laurencella ja Johnsonilla on muitakin yhtäläisyyksiä, kuten halu karsia turhia valtion menoja ja vilkas seksielämä. Johnson on toitottanut mielipiteitään lehdistössä, kun taas Laurence tekee sen radiossa.

Laurencen ongelmat sen sijaan ovat kokonaan hänen omaa ansiotaan, mutta missään vaiheessa kaapista ei rämähdä kunnon luurankoa. Onhan hänellä silti murheita, ja menneisyydessä riittää peiteltävää; tulipalo, lehtolapsi, rakastajattaria ja vaikka mitä. Shakespearea siteeraava, yläluokkainen Urquhart oli hahmona sietämätön, mutta pohjaton vallanhimo ja kabinettipolitiikan kiemuroiden avaaminen suoraan katsojalle tekivät hänestä kiehtovan. Laurence on hahmona uskottavampi, mutta myös laimeampi.

Ei Laurencekaan ole niin kansanmies kuin äänestäjilleen esittää. Hän osaa tarpeen mukaan näyttää haavoittuvaiselta, häijyltä, piinkovalta libertaristilta tai napostella kalaa ja ranskalaisia kansankuppilassa, kunhan se edistää hänen uraansa ja tuo fyffet hänen taskuunsa. Hän on myös neuroottisen pikkutarkka siisteydestä. Alituinen puhdistaminen ja hygienia ovat symboleja, joilla Laurencen halu pyyhkiä menneisyytensä piiloon pidetään katsojan muistissa.

Politiikan lisäksi sarja keskittyy perheeseen, ja pohtii salaisuuksien vaikutuksia poliitikon yksityiselämään. Vaimon ja lasten tapaaminen jää valitettavasti pintaraapaisuksi. Mitään uutta ja yllättävää ei tuoda esiin, Laurence ei avaudu edes perheelleen, eikä katsojalle jää käteen muuta kuin kokaiiniin hurahtaneen tyttären itkuinen valitus.

Laurence on libertaristi henkeen ja vereen, ja vapaus on hänen ohjenuoranaan niin taloudessa kuin lasten kasvatuksessakin. Oikeat ihmiset ovat harvoin näin loogisia, ja olisikin mielenkiintoisempaa, jos Laurencen kasvatusmetodit olisivat ristiriidassa hänen talousmetodiensa kanssa. Minkämoisen keskustelun perhe olisi siitä saanut aikaan?

Rose (Shalom Brune-Franklin) ja Peter tapaavat vankilassa. Kuva: BBC One

Roadkillin taustalla on arvostettu käsikirjoittaja-ohjaaja David Hare, joka on käsikirjoittanut mm. elokuvat Lukija sekä Tunnit. Silti Roadkill tuntuu tekemällä tehdyltä. Tarinassa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta tuntuu että tärkeät tapahtumat ja päätökset nähdään jossain muualla. On ehkä ollut virhe rajata sarja neljään jaksoon. Kertomuksella ei ole tilaa taustoittaa henkilöitä ja rönsyillä.

Sivujuonen ja pääjuonen kontrapunktisuus häiritsee jonkin verran. Musiikkitermillä tarkoitetaan melodioiden yhdistymistä samanaikaiseksi. Kun tv-sarjassa sivujuoni ja pääjuoni ovat kontrapunktissa, molemmissa tapahtuu samoja asioita yhtä aikaa. Yhden kerran käytettynä sitä voi pitää taiteellisena tehokeinona, jolla korostetaan päähenkilön osuutta sivujuonen tapahtumiin, mutta Roadkillissa kontrapunktisuus seuraa mukana koko sarjan ajan, kuten silloin kun vankilassa istuva tytär aiheuttaa murhetta oikeusministeri-isälleen.

Pääministeri Dawn Ellison (Helen McCrory) Thatcher-kampauksessaan yhdessä avustajansa Julian (Olivia Vinall) kanssa. Kuva: BBC One

Joka tapauksessa Roadkill on mukava vilkaisu viime vuosien brittiläiseen sisäpolitiikkaan. Helen McCroryn mainiosti esittämässä, ristiriitaisessa pääministerissä on kaikuja niin Maggie Thatcherista kuin Theresa Maystakin. Sarjalla on sanottavansa tehottomasta terveydenhuollosta, yksityistetystä vankeinhoidosta sekä junista – asioista, joista britin kanssa saa koska tahansa aikaan pitkän pubikeskustelun.

Sarjan poliittista tv-uskottavuutta on pönkitetty poimimalla tanskalainen Sidse Babett Knudsen mukaan sarjaan. Hänet tapaamme jälleen parin vuoden päästä Birgitte Nyborgin roolissa, kun Vallan linnake saa jatkoa.

Petri Hänninen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua