Televisioarvostelu: Ylen tuottama kauhumysteeri ja perhedraama Hiljaisten palvelijat tarjoaa kiintoisan lähtökohdan, josta kumpuava hämmennys on niin vertaansa vailla, että siitä tulee jo viihdyttävää.

Viitaten aiemmin Kulttuuritoimitukseen kirjoittamaani kolumniin suomalaisten suhteesta kauhuun, kulmakarvani nousivat pian sen jälkeen uteliaaseen, miltei toiveikkaaseenkin vinkuraan. Ilmeni nimittäin, että Yle on tuoreeltaan tuottanut kauhumysteeriksi kuvaillun televisiosarjan. Tällainen harvinaisuushan täytyy ottaa saman tien katsonnan alle, vaan ennen kuin ajatukset sarjasta materialisoituivat kirjainten muotoon, ehti lokakuun kelmeän viileyden jo korvata valkea lumi. Ehkä tässä ajassa myös sarjan herättämä hämmennys on ehtinyt asettua jonkinlaiseen ymmärryksen muotoon.

* *

Hiljaisten palvelijat on viiteen osaan pilkottu kertomus Raakaman perheestä, joka pyörittää hautaustoimistoa Helsingissä. Jäyhä Sami (Jari Virman) noutaa vainajia öisin ja nukkuu arkussa päivisin, jollei heilastele perheen ulkopuolisen työntekijän, Tiidan (Iida Kuningas) kanssa. Napakka ja manipuloiva Marre (Tiina Weckström) johtaa yritystä matriarkaalisin ottein. Rakennuksen liepeillä liikuskelee myös luihu tiedemies Kallström (Robert Enckell).

Tapahtumat liikahtavat käyntiin, kun Samin letkeämpi ja liiankin huoleton veli Erkko (Mikko Nousiainen) ilmestyy Samin työpariksi. Veljesten välit eivät ole kitkattomat, sillä Erkon poika Luukas (Pietu Wikström) on myös kuvioissa, mutta kasvatusvastuu hänestä onkin langennut Samille. Johdatteleeko isä poikansakin pahoille teille – onko Raakaman perheen jäsenillä edes muita vaihtoehtoja?

Perhedraaman lähtökohdista irrottuaan sarja osoittautuu erittäin ennalta-arvaamattomaksi. Sekä hahmojen, että juonenkulun logiikka on selkeimmilläänkin sumeaa, kohtausten rytmitys on vähintäänkin outo ja tarinankaari tuntuu enimmäkseen sekalaiselta nipulta asioita, jotka sattuvat tapahtumaan.

Mikä lienee ollut käsikirjoittaja Jani Naumoffin ja ohjaaja Juhana Von Baghin perimmäinen tarkoitus, tiedä häntä, mutta kokonaisuus on totisesti kummallinen viritelmä. Epäonnistunut on kiistatta se termi, jolla sarjaa voisi kuvailla sen hakemien genrejen perusteella. Mysteeri on tismalleen sitä, sillä solmuja enimmäkseen auotaan entistä tiukemmilla solmuilla. Kauhua ei sarjan aikana myöskään tunne, koska mitään säväyttäviä rakennelmia ei synny. Draama on pitkälti pätevien näyttelijöiden varassa, mutta materiaali ei tunnu antavan paljoa muuta tekemistä, kuin paiskoa ovia ja kiroilla äänekkäästi.

Mikko Nousiainen ja paha tilanne.

Epäonnistunut ei kuitenkaan ole se termi, jolla sarjaa kokonaisuutena tahtoisin kuvailla, sillä jollain omituisella ja vähän syylliseksi olon tekevällä tasolla nautin siitä yllättävän paljon. Jos Tommy Wiseaun The Roomia (2003) voi pitää jonkinlaisena modernin elokuvan kokonaisvaltaisen ja kenties juuri siksi viehättävänkin kehnouden yleismittatikkuna, Hiljaisten palvelijat ei lipsu järisyttävään kehnouteen, mutta siihen suuntaan viittaavia elementtejä riittää.

Keskeisin tällainen piirre lienee se, että kauhu ja suomalaiselle tv-sarjalle ominainen kuvakerronta tuntuvat edelleen olevan toisillensa vieraita, ja lopputulos on niiltä osin hykerryttävän tönkkö. Jännitteiden luominen menee plörinäksi psykedeelisten visuaalisten efektien ja veikeästi sinne tänne loikkivan leikkauksen ansiosta, jotka tehokkaan kerronnan sijaan teettävät lähinnä hämmennystä. Siksi onkin toisaalta yllättävää, että sarjan maskeerausefektit ovat laadukkaita, joskin graafisuudessaan hieman sarjakuvamaisia.

Kuvakerronnallisten ongelmien vastapainoksi hahmojen kavalkadi ja toiminta tekevät sarjan rakenteesta tahattoman koomisen. Vakavamielisiksi aiotut hetket ja viileästi käyttäytyvät näyttelijät eivät onnistu pelastamaan dialogia ja selittämättömiä käänteitä hupsuudelta, eikä lukuisten sivuhahmojen tai -juonteiden merkitystä, saati painoarvoa liiemmin huomioida. Kyllä, niin sanottu ”I definitely have breast cancer”-efekti on läsnä!

Haunting of Hill Housen (2018) tai Six Feet Underin (2001–2005) tyylisten laadukkaiden ”hautaustoimistodraamojen” suuntaan ei siis kannata vilkuilla. Vaikka sarja pyrkii urbaaniin ja moderniin tunnelmointiin, se muistuttaakin enemmän Neil Hardwickin Verisiskoja (1997). Tuo hirtehinen kertomus murhanhimoisista siskoksista (Ritva Valkama ja Seela Sella) pitää katsojaa niin ikään varpaillaan käänteidensä arvaamattomuuden, ja huumorinsa kummastuttavuuden vuoksi – hauskaa on, mutta aina ei oikein tiedä, että miksi.

* *

Kulmakarvojeni toiveikas vinkura haihtui hyvinkin vikkelästi sarjan kuluessa, mutta uteliaisuus ja hämmennys sen kuin kasvoivat. Hiljaisten palvelijoiden parissa ei nimittäin tule aika pitkäksi – jatkuva tapahtumien analysointi, kulun kertaaminen, ja hahmojen motiivien arvailu tekevät katselukokemuksesta sangen viihdyttävän. Samalla unohtuu harmitus siitä, että kiinnostavista lähtökohdista syntyikin kerrassaan hillitön kalkkuna.

Sarjan mieleen jättämä maisema, jossa Helsingin öisiä katuja myöten vaeltaa vanha Volvo-ruumisauto tummien synapulputusten saattelemana, ei muistuta lähtökohtien potentiaalista, vaan syöttää aivoihin jatkuvaa ajatusta: on kuin olisit joutunut katsomaan jonkun toisen näkemää unta.

Aleksi Leskinen

Hiljaisten palvelijat katsottavissa Yle Areenassa 6.12.2019 asti.