Ei Sademiehiä eikä nyyhkytarinoita – arvostelussa Ylen uusi Kirjolla-sarja

Markus. Kuva: Kalle Kataila

Yle potkaisee autismitietoisuuden viikon käyntiin kahdeksanosaisella Kirjolla-sarjalla. Seurantarealityksi mainostetussa sarjassa seurataan Kirin, Topin, Juliuksen ja Markuksen elämää haasteineen ja haaveineen. Päähenkilöt ovat eri ikäisiä ja eri elämäntilanteissa, ja kertovat enimmäkseen itse, millaista heidän elämänsä on ja miten he kokevat autisminsa. Välillä kameran eteen istuvat myös heidän läheisensä.

Autismikirjo sanana viittaa siihen, että ei ole kahta samanlaista autistista ihmistä. Autismipiirteet voivat näkyä ihmisissä hyvin eri tavoin. Kirjolla-sarjassa todetaankin pariin kertaan, että kaikki autistit eivät ole esimerkiksi samanlaisia kuin Rainman-elokuvan päähenkilö. Lääkäreitä tai tutkijoita sarjassa ei haastatella, eikä autismia muutenkaan pyritä määrittelemään ulkoa päin. Tietysti osa erilaisuuden kokemuksesta syntyy silti itseä muihin verratessa.

Kiri. Kuva: Kalle Kataila

Reality-tv genrenä ja sanana kalskahtaa kertakäyttöiseltä. Kirjolla-sarjaa tekisikin mieli kutsua hieman hienommin seuranta- tai vaikka henkilödokumentiksi. Se lähestyy aihettaan ihmiset edellä, ja siitä puuttuu kaikenlainen tosi-tv:n sensaatiohakuisuus. Vaikka sarjaa selvästi on ohjattu ja jaksoille välillä pyritty antamaan teemoja, sille ei ole rakennettu liian selviä puitteita valmiiksi.

Hyvältä henkilödokumentilta voi odottaa jonkin tavoitteen suuntaisesti toimivaa päähenkilöä, johon syntyy tunneyhteys, jonkinlaista juonta ja sisältöä palvelevaa muotoa. Kaikki nuo ruudut Kirjolla rastittaa vaivatta. Draaman kaari siinä ei ole elämää suurempi, mutta kaikki päähenkilöt ovat kiinnostavia. Heidän rehellinen, fiksu ja välillä hervottoman hauska tapansa kertoa elämästään ja ajatuksistaan nappaa mukaansa. Sarja on myös kuvattu kauniisti, mutta ei liian tulkiten, ja esimerkiksi dronea on käytetty perustellusti.

Julius. Kuva: Kalle Kataila

Sarjan aika- ja paikkarakenne sen sijaan tuntuu välillä hämmentävältä. Kohtauksia eri päähenkilöiden elämistä on leikattu varsin tiiviisti ristiin, ja niiden vaihdellessa parin minuutin välein tapahtumien seuraaminen on haastavaa. Kun yksi päähenkilö on ehtinyt ajaa ehkä muutaman minuutin vesiskootterilla, toinen on selvästi viettänyt jo useita tunteja Traconissa. Sillä välin kolmannen elämässä vaikuttaa vierähtäneen noin viikko.

Jos Kirjolla on hyvä henkilödokumenttisarjana, millainen se sitten on kuvana autismista? Se ei ainakaan esitä autismia supervoimana, inspiroivana haasteena eikä tragediana. Se ei tee kulunutta, yleensä ei-autististen kokemuksille perustuvaa jakoa autismin ”huonojen” ja ”hyvien” piirteiden välille. Autismista välittyvä kuva on kirjava, moninainen ja inhimillinen, ja sarjaa katsoisi mielellään enemmänkin kuin kahdeksan jaksoa.

Eli Harju

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua