Jessica Brown Findlay on Lenina Crowne. Kuva: Steve Schofield / Peacock

Brittiläisen kirjailijan Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma (Brave New World, 1932) on maailmansotien välisen ajan klassikkoromaani, jonka nimi on edelleen käsite miltei 90 vuotta kirjan julkaisun jälkeen. Tämä tulevaisuuteen sijoitettu yhteiskuntasatiiri muistetaan aina mainita viime vuosisadan dystopiaklassikkona George Orwellin Vuonna 1984 -romaanin (Nineteen Eighty-Four, 1949) rinnalla. Maine on kestänyt, ja sekä Orwellin että Huxleyn kirjojen keskeiset ideat ovat monille tuttuja, vaikka kumpaakaan kirjaa ei olisi koskaan aukaissutkaan.

Nyt Huxleyn Uljaan uuden maailman tulevaisuusvisio on jälleen ajankohtainen. Heinäkuussa julkaistiin amerikkalaisen Peacock-yhtiön yhdeksänosainen televisiosarja Brave New World, joka on katsottavissa HBO Nordic -suoratoistopalvelussa.

Sarja on poikkeuksellinen ponnistus, sillä Uljas uusi maailma ei ole kovin helposti taipunut muihin esitysmuotoihin. Aiemmat televisioelokuvaversiot eivät ole saaneet kiitosta. Elokuvaohjaaja Ridley Scott yritti kymmenisen vuotta sitten pusertaa aiheesta elokuvaa, mutta hänkin lienee jo jättänyt leikin sikseen.

Vaikeudet Huxleyn klassikon versioinnissa ymmärtää. Uljas uusi maailma ei ole niinkään valloittava ”lukuromaani”. Tarinaa kirjassa on vain nimeksi, jorinaa sitäkin enemmän. Huxley halusi keskittyä ideoihin, eikä kirjoittaa mitään vauhdikasta tieteisseikkailua.

Mutta jos Uljas uusi maailma on näin mälsää luettavaa, miksi kirja sitten edelleen on ”klassikko”?

Se on sitä Huxleyn omaperäisen näkemyksen vuoksi. Uljas uusi maailma poikkeaa aivan oleellisella tavalla ”tutummista” dystopioista, niistä tulevaisuusvisioista, joissa ihmiset rimpuilevat sorron ikeessä tai kamppailevat elannosta apokalypsin jälkeisen maailman raunioilla.

Huxleyn dystopian lähtökohta on utopia. Uljaan uuden maailman mielihyväyhteiskunnassa elämästä ja varsinkin seksistä nautiskellaan ilman perhehuolia tai rakkaussuruja, ja elellään muutenkin mukavasti hyvin organisoidussa ”yhteiskuntaruumiissa”. Kaikilla yhteiskunnan jäsenillä on oma tehtävänsä ja paikkansa.

Tämä kuulostaa hyvinkin utopialta, ja se on Huxleyn yhteiskunnallisen satiirin perusta. Alun alkuaan hän kirjoittikin romaaninsa parodioidakseen utopiakirjallisuutta, eritoten brittiläisen tieteiskirjallisuuden ison nimen, H. G. Wellsin, utopiatarinoita. Huxley itse nimitti Uljas uusi maailma -kirjaansa ”antiutopiaksi”.

Utopialta näyttävä dystopia on myös televisiosarja Brave New Worldin premissi. Sarjan tarina sijoittuu kauas tulevaisuuteen, hohdokkaaseen New Londonin kaupunkiin, missä ihmiset lilluvat ihanassa hedonismissaan. Onnellisuus saadaan aikaan napsimalla somaa, huumetta, eri tilanteisiin sopivia erivärisiä kapseleita. Somalla lääkitään paha mieli pois, rauhoitetaan kuohuvia tunteita tai nostatetaan seksuaalisia haluja.

Kaupungissa on sääntönsä. Kiintymyssuhteet on kielletty, sillä yhteiskuntaruumiissa jokainen kuuluu jokaiselle. Tämä tarkoittaa sitä, että jokaisen on myös pakko kuulua jokaiselle: jos harrastaa seksiä liian usein saman henkilön kanssa, sitä pidetään sopimattomana.

Kenelläkään ei ole puolisoa tai vain yhtä seurustelukumppania, kenelläkään ei ole äitiä tai isää tai sisaruksia. Kaikki syntyvät keinohedelmöityksellä, jonka prosessi on tiukasti yhteiskuntaruumiin hallinnassa. Jokaisen syntyvän vauvan tulevaisuus määritellään jo ennen syntymää – muokkaamalla alkioita eri yhteiskuntaluokkiin sopiviksi. Luokkajärjestelmän viimeistelee koulutus, jossa lapset oloutetaan hyväksymään vallitseva yhteiskuntajärjestys.

Yhteiskuntaluokat on nimetty kreikkalaisin aakkosin alfasta epsiloniin. Alfat johtavat, kun taas alimman kastin epsilon-kloonit ahertavat suorittavissa töissä. Siinä välissä ovat siisteihin sisätöihin ja seksihurvitteluun keskittyvät betat, sekä palvelualoilla häärivät deltat ja gammat.

Nämä Brave New World -sarjan kolme keskeistä ideaa – soma-huume, kiintymyssuhteiden kieltäminen ja ihmisjalostus eri yhteiskuntaluokkiin – ovat kaikki peräisin Aldous Huxleyn romaanista. Samoin Huxleyn keksintöä on mielihyväyhteiskunnan kontrastiksi tuotu henkilöhahmo, ”villi”, savage.

Sarjan alkuasetelmat näyttävät siis lupaavilta. Olisiko nyt se hetki, kun Huxleyn antiutopiasta saadaan kerrankin kelpo televisioversio?

Alden Ehrenreich on villi John, joka ei oikein viihdy New Londonin maisemissa Kuva: Steve Schofield / Peacock

* *

Ensimmäisten jaksojen perusteella Brave New World vaikuttaakin kiinnostavalta. Päähenkilöt ja heidän elämäntilanteensa esitellään mallikkaasti, samalla kun huxleylaisen antiutopian teesejä tuodaan osaksi tarinaa. Ohjaus on sujuvaa, dialogi kulkee ja sarjan visuaalisen ilmeen perusteella kotiläksyt brittiscifin parissa on tehty.

Keskeisiä henkilöitä on kolme. On liukuhihnan ääressä alkioita muokkaava Lenina Crowne (Jessica Brown Findlay), suosittu ja haluttu beta-plus-bilehile. Leninaa vilkuilee kaipaavasti hieman tavallisesta alfamaisuudesta poikkeava alfamies, ilmiselvä kaappiromantikko Bernard Marx (Harry Lloyd). Hänen elämäntehtävänsä on vahtia, ettei kukaan yhteiskuntaruumiin jäsen naida napsauttele liian usein saman henkilön kanssa.

Ja sitten on ”villi”, John (Alden Ehrenreich). Hän ei elä New Londonin onnelassa, vaan Savage Landsin teemapuistossa, missä elämä sujuu yhä ”vanhaan malliin” rähjäisessä pikkukaupungissa.

Kaikille kolmelle sarjan päähenkilölle on yhteistä, että he tuntuvat kaipaavan elämäänsä jotakin muuta. Lenina turruttaa omaa tyhjyyttään seksillä, Bernard soma-kapseleilla, kun taas John tuntuu etsivän rakkautta ilmeisen vääristäkin kohteista.

Vaikka Brave New Worldin teemoiksi on nostettu Huxleyn ideoiden parhaat palat, sarjassa ei yritetä väen vängällä pysytellä uskollisena alkuteokselle.

Ainakin kovimpien Huxley-fanien on syytä tietää, että fordistinen uskonto on jätetty televisiosarjasta vallan pois. Muutos on huomattava, sillä Huxleyn satiirin erityisenä kohteena oli äärimmäisen rationalistisesti organisoitu massatuotanto. Huxleyn romaanissa eletään vuotta 632 jälkeen Fordin, ja kirjassa puuskahdellaan myös lauseita – kuten ”Fordin kiitos!” – jotka viittaavat uuteen uskontoon. Ajanlasku kirjan kuvaamassa maailmassa on muutettu alkamaan vuodesta 1908, jolloin Henry Fordin autotehtaalla siirryttiin liukuhihnatuotantoon ja ensimmäiset T-Ford-mallit valmistettiin.

Televisiosarjasta nämä viittaukset Fordiin on unohdettu, ja aivan ymmärrettävistä syistä. Toki voi olla, että sarjan tekijät ovat pelänneet jumalanpilkkasyytöksiä tai oikeusjuttua autofirman kanssa, mutta pääsyy muutokseen lienee idean vanhentuminen. Fordistinen uskonto on saattanut kirvoittaa lukijoilta ironisia hymähtelyjä 1930-luvulla, mutta nykykatsojaa antiikkisen kotteron ympärille muodostunut uskonto naurattaisi todennäköisesti täysin eri syistä.

Massatuotannossa takuulla riittäisi satirisoitavaa tänäkin päivänä, mutta Brave New World -sarjassa tätä ei nyt nähdä. Sen sijaan sarjaan on valittu fordistisen uskonnon tilalle toisenlainen uskomusjärjestelmä: Brave New Worldin ytimessä on Indra, ”järjestelmä”, ”yhteys”, joka on luonut koko New Londonin maailman. Huippuunsa asti tekoälyinen tietoverkko siis, jonka kautta kaikki New Londonin asukkaat ovat jatkuvasti yhteydessä toisiinsa. Yksin omassa rauhassa ei olla edes vessassa tai hekuman hetkillä.

Myös Huxleyn kirjan asennemaailmaa on tuuletettu. Televisiosarjassa naishahmot ovat selvästi tärkeämmässä roolissa kuin Huxleyn romaanissa. Huxleyn kirjassa Lenina Crowne on ”kimmoisuudestaan” tunnettu alfamiesten intohimojen kohde, enemmänkin hahmo, jonka kautta peilataan keskeisten mieshahmojen erilaisuutta. Sarjassa Lenina on vähintään yhtä tärkeä, ellei tärkeämpikin henkilö kuin kaksi pääosamiestä, Bernard Marx tai villi John – joskin roolihahmon korostumiseen voi vaikuttaa myös näyttelijä Jessica Brown Findlayn henkilökohtainen karisma miespääosiin verrattuna.

Kaksi oleellista sivuosahahmoa on vaihtanut tv-sarjaan sekä sukupuoltaan että ihonväriään. Maailman johtajiin kuuluva Mustafa Mond (Nina Sosanya) ja tuntokuvakäsikirjoittaja Helmholtz Watson – joka nyt on nimeltään Wilhelmina ”Helm” Watson (Hannah John-Kamen) – ovat molemmat sarjassa tummaihoisia naisia.

Brave New Worldin roolituspolitiikka korjaa Huxleyn vanhahtavaa henkilökuvausta. Ihan tavatonta tämä ei nykyisessä elokuva- ja televisiotuotannoissa ole, sillä tätä niin sanottua värisokeaa roolitusta on jo nähty silloinkin, kun alkuteos tai tarina sijoittuu valkoihoisten ihmisten miljööseen (tuoreina esimerkkeinä mm. televisiosarja The Great ja elokuva David Copperfieldin elämä ja teot).

Nykyaikaisempi maailmankuva näkyy sarjassa myös siinä, miten ”villit” on kuvattu. Huxleyn kirjassa alfojen ja betojen parempi väki kävi äimistelemässä ”intiaaneja” reservaatissa, mutta televisiosarjan kuvaama Savage Lands on oleellisesti erilainen. Voisi jopa sanoa, että nyt nähdään satiirin satiiria. Sarjassa Savage Landsin villit ovat autiomaassa sijaitsevan köyhän pikkukaupungin ihmisiä, joiden oudot perherituaalit ja väkivaltainen tapakulttuuri ovat osa turisteille suunnattua villilandian viihdetarjontaa.

Savage Lands onkin yksi televisiosarjan onnistuneimpia Huxley-päivityksiä. Savage Lands -jaksoissa sarja onnistuu ironisoimaan paitsi amerikkalaista elämänmenoa, turisteille järjestettäviä alkuasukkaiden esityksiä sekä epäilemättä myös Huxleyn liki sadan vuoden takaista maailmankuvaa.

Pieni, mutta mielenkiintoinen sivujuonne on, että sarjasta on jätetty kokonaan pois erilaisten kehojen herättämät reaktiot. Romaanissa Bernard Marx potee alemmuuskompleksia pienikokoisuudestaan, vanhan ja ryppyisen villi-ihmisen näkemisestä järkytytään, ja Johnin lihonutta äitiä, Lindaa, sheimataan kirjassa oikein olan takaa. Televisiosarjassa Bernard Marx ei ole sen pienempi kuin muutkaan, ikäihmisiä ei sarjassa tule vastaan ja ”rupsahtanutta” Lindaa näyttelee Demi Moore, joka on Demi Moore.

Tuntuu siltä, että televisiosarjan tekijät ovat tässä kohtaa valinneet helpoimman tien, ei ole uskallettu ottaa erilaisten kehojen ja ikääntymisen teemaa käsittelyyn, kenties on jopa pelätty body-shaming-syytöksiä. Tai sitten on muuten vaan sarjan vetovoiman lisäämiseksi palkattu rooleihin pääasiassa supermallin näköisiä näyttelijöitä. Eli ”hankalan” teeman välttely on käytännössä johtanut siihen, että sarjassa lopulta toteutetaan erilaisten kehojen diskriminaatiota.

Kaikkein huomattavin muutos alkuteokseen nähden on kuitenkin se, että televisiosarjaan on otettu mukaan alempien kastien näkökulmaa. Tätä Huxleyn teoksessa – ei ainakaan suoraan – ollut, mutta televisiosarjassa sekä New Londonissa että Savage Landsissa kytee kapina.

Yksi epsilon-hahmo on myös nostettu sarjassa tärkeäksi sivuhenkilöksi. Suorittavaa työtä tekevä klooni CJack60 (Joseph Morgan) onkin yksi sarjan kiinnostavimmista henkilöistä. Hänen tyhjässä katseessaan elää kaipuu löytää omalle elämälleen tarkoitus.

Bernard Marx (Harry Lloyd) on Brave New Worldin kaappiromantikko. Kuva: Steve Schofield / Peacock

* *

Oikeastaan ei ole mieltä arvostella televisiosarjoja tai elokuvia sillä perusteella ovatko ne uskollisia alkuteokselle. Eikä edes sillä perusteella, miten ne onnistuvat päivittämään alkuteosta. Alkuteoksen ja siitä tehdyn muun version välisten erojen bongailu voi kuitenkin tuottaa jonkinlaista akateemista riemua kaltaiselleni katsojalle, joka samalla voi kuvitella paremmin ymmärtävänsä, miten maailma on yhdeksässäkymmenessä vuodessa muuttunut.

Tärkeintä kuitenkin olisi, että televisiosarja toimisi ihan sellaisenaan, ilman vertailuja alkuteokseen. Ja lupaavista lähtökohdista huolimatta Brave New World ei aivan lunasta odotuksia. Neljän tähden alkuinnostuksen jälkeen kiinnostukseni lopulta sulaa jakso jaksolta, ja arvosteluni keskiarvoksi tulee keskinkertainen kaksi ja puoli tähteä.

Sarjan pahin kompastuskivi on kaikkialla läsnä oleva superälyverkko Indra. Tällainen verkko on toki hyvinkin synkassa oman aikamme netti-ilmiöiden kanssa, joten idea on sinänsä onnistunut. Kiehtovan scifistinen on myös liittymä, jolla Indraan sulaudutaan: silmään asennettava piilolinssimäinen kapistus, jolla on inhasti kiemurtava elävä häntä.

Mutta se, miten sarjassa Indraa lähdetään katsojille avaamaan, on aivan toivotonta sekoilua. Nähdään tunnelissa juoksentelua, koomassa nukkuvia tietäjiä, go-kivien siirtelyä, sekä kuullaan virtuaalihahmon hämäriä puheita, joista on mahdotonta ymmärtää mitään. Lupaan yllättyä iloisesti, jos tähän sotkuun saadaan joku tolkku mahdollisilla myöhemmillä kausilla.

Myös sarjaan pykätty alempien kastien näkökulma saa jakso jaksolta yhä typerämpiä piirteitä. Kauden ensimmäisessä jaksossa selvitellään yllättävää epsilonin itsemurhaa, mutta tämä kiinnostava aihe jotenkin vain hiipuu pois myöhemmissä jaksoissa. Vaihtuiko käsikirjoittaja?

Luultavasti luokkakonfliktia on sarjaan kirjoitettu vain ja ainoastaan siksi, koska on pitänyt saada jotakin draamaa aikaiseksi. Konfliktien rakentelu ja niiden pakonomaiset viimeisen jakson ratkaisut ovat jopa nolostuttavaa katsottavaa.

Muutenkin sarjaa vaivaa nykyaikaisten suoratoistosarjojen kirous: tulevat kaudet. Tämä merkitsee sitä, että mahdollisia tulevia kausia pedataan kauden puolivälistä lähtien lätkimällä juoneen ”arvoituksia”, joiden pitäisi muka kiinnostaa katsojaa. Samaan aikaan yritetään solmia meneillään olevan kauden juonenpätkiä nätisti yhteen.

* *

Huxleyn alkuperäisen tarinan tärkeimpiä teemoja sarjassa tuodaan esiin kiitettävällä volyymilla. Televisiosarjan New London pysyy kasassa mielihyvän, seksin ja huumeiden voimalla. Molemmat aihealueethan ovat myös sillä tavalla ”jänniä”, että ne vetävät katsojia sarjan pariin.

Seksikohtauksia taitaakin olla kauden joka jaksossa, myös ison väkijoukon orgioita. Kohtaukset on kuitenkin etäännytetty ja estetisoitu siinä määrin, ettei niitä pornoksi erehdy luulemaan. Jollakin tavalla on huvittavaa, että internetissä on näkynyt myös kommentteja ja kritiikkejä, joissa voivotellaan sarjan seksikohtausten tylsyyttä. Sarjan viihdearvo ei siis olekaan ihan täysi kymppi?

Sarjassa näytetty jatkuva soman nappailu tuntuu hyvinkin sattuvasti kommentoivan aikaamme. Sarjan henkilöt yrittävät vastustaa soman houkutusta, mutta kerta toisensa jälkeen hakevat helpotusta naksuttelemalla annostelijoistaan lisää somaa. Lääkkeet, huumeet, ovat ainoa keino, jonka avulla New Londonin asukkaat kestävät täydelliseksi organisoitua, tunteista siivottua elämäänsä.

Jotakin sarjan tyylissä ja tavassa esittää tätä kaikkea on kuitenkin perusteellisesti pielessä. Vaikka tämä seksin ja soman kyllästämän yhteiskunnan ymmärtäminen dystopiaksi on tietoisella tasolla aivan mahdollista, jäin miettimään, missä lopulta on se dystopia? Näemme kauniita ihmisiä pyöriskelemässä alastomina tyylikkäissä lavasteissa. Välillä sarjan henkilöillä on hieman paha mieli ja tyhjä olo, mutta sitten taas nakataan suuhun karkin tai vitamiinipillerin kaltaisia värikkäitä kapseleita.

Ja taas elämä maistuu.

Katsoja toki on riittävän viisas tajuamaan, että sarjan kuvaamassa maailmassa holtiton seksibiletys ja huumeiden popsiminen ovat ”väärin”. Silti sarjassa ei onnistuta riittävästi näyttämään asian dystooppista puolta. Ikään kuin sarjan käsikirjoittajat eivät itsekään tietäisi, mitä yrittävät sanoa.

Tässä vaiheessa on ehkä syytä sivumennen mainita, että myöskään kirjailija Huxley ei ollut vain yhtä mieltä asioista. Myöhemmällä iällään hän etsi vastauksia sekä uskonnollisesta mystiikasta että eri huumausaineiden tajuntaa laajentavista ominaisuuksista. Meskaliinikokemuksistaan hän kirjoitti tunnetut esseensä Tajunnan ovet & Taivas ja helvetti (The Doors of Perception, 1954 & Heaven and Hell, 1956). Hänen viimeisessä romaanissaan Saari (Island, 1962) huume ja seksi ovat luonteva osa kirjassa kuvattua utopiaa.

Tiedä sitten, onko tämä myöhempien aikojen Huxley kummitellut Brave New World -sarjan käsikirjoittajien mielessä. Ainakin nuoremman Huxleyn alkuperäinen idea – mielihyvän varaan luotu diktatuuri – on sarjassa aivan liian köykäisesti kuvattu.

Huxley unohti oman dystopiansa, niin myös sarjan tekijät.

* *

En ole Aldous Huxley -fani. Arvostan hyvää tarinaa liikaa voidakseni pitää hänen romaaniteksteistään. Voin aivan hyvin myöntää, että on helpompaa katsoa Brave New Worldin kaltaista keskinkertaista, mutta jouhevasti kulkevaa viihdescifiä kuin taistella läpi Huxleyn klassikkoromaania.

Silti on ilmiselvää, että Huxleyn alkuteos voittaa tämänkin televisioversion.

Brave New World -sarjasta puuttuu se asenne ja rohkeus, joka Huxleyn klassikosta tulee lukijan silmille vielä tänäänkin. Vaikka kirja on monin paikoin vanhentunut, tylsä ja jaaritteleva, siinä on yksi asia, joka Brave New World -televisiosarjasta puuttuu: Huxley haastaa lukijansa.

Brave New World -sarja ei tee mitään tällaista. Vaikka sarja vaikuttaa ”rohkealta” ja ajankohtaiselta, se on rakennettu ohjesäännön mukaan ja ammattimaisesti niin, että kukaan ei vaan loukkaantuisi. Brave New World on rakennettu miellyttämään, viihdyttämään. Se on rakennettu koukuttamaan meitä suoratoistosarjoja toljottavia katsojia lukemattomille tuleville kausille.

Brave New World -sarja on kaikkea sitä, mistä Huxley meitä varoitti.

Huxley kirjoitti Uljaan uuden maailman vuoden 1946 uuteen painokseen esipuheen, jossa hän muistutti mielihyvän orjuuttavasta vaikutuksesta. ”Huumausaineiden tuottamat valveunet, elokuvat ja radiolähetykset yhtyneinä seksuaaliseen vapauteen helpottavat orjuutta, joka on alamaisten kohtalona”, kirjoitti Huxley.

Jos tuon esipuheen kirjoittanut Huxley eläisi tässä ja nyt, tiedämme, mitä hän listaan lisäisi.

Kaarina Lehtisalo

Brave New World

• 1. kausi, 9 jaksoa, Peacock / NBCUniversal, 2020.
• Sarjan luonut: David Wiener
• Perustuu: Aldous Huxley: Uusi uljas maailma (Brave New World, 1932)
• Pääosissa: Jessica Brown Findlay, Alden Ehrenreich, Harry Lloyd, Nina Sosanya, Hannah John-Kamen, Joseph Morgan, Demi Moore
• Katso: HBO Nordic.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua