Ester (Paula Toivonen) on juuri repinyt testamenttinsa. Antti (Jaakko Mela) katsoo vieressä. Kuva: Minerva Kettukuja

Avioliitto on Kuolemantanssi-näytelmässä eräänlainen vankila, josta poispääsyä ei ole. Pariskunta asuu eristäytyneellä linnoitussaarella, aikaisemmin vankilana käytetyssä kiinteistössä, eikä juuri kommunikoi muiden yhteisön jäsenten kanssa.

Puolisoiden toisiaan kohtaan osoittama organisoituneen valistunut ja täydellisen oppinut, toisen ominaisuudet omaksunut viha erottaa heidät kaikesta muusta. – Kokonaisuus henkii kaoottista nihilismiä ja on absurdi, klaustrofobinen kuvaus siitä, kuinka kolkko avioliitto voi olla.

Avioliitto järjettömyyksineen näyttäytyy siis vankilana, mutta yhtä aikaa nuo samaiset järjettömyydet ovat heidän suhteensa perusta.

Avioliiton kärsimys on kestänyt 25 vuotta ja puolisot tuntevat toistensa heikot ja arat kohdat, eivätkö emmi iskeä niihin. Vihamielisyys on läsnä verbaalisen terävänä ja lopulta on oudon selvää, että vain kuolema voi taisteluparin toisistaan erottaa.

Avioliitto esittäytyy helvettinä maan päällä. Tässä August Strindbergin voidaan nähdä metaforisesti heijastavan tiettyä nihilististä maailmankuvaa, jossa elämä on taistelua vahvemman ja heikomman välillä.

Ankeat ja eristäytyneet olosuhteet viestivät väistämättä myös jotain ihmisen asemasta maailmaan heitettynä.

* *

August Strindberg (1849–1912) teki läpimurtonsa prosaistina ja hänet tunnetaan myös kuvataiteilijana. Hänen näytelmänsä ovat kuitenkin hänen merkityksensä ja tunnettuutensa varsinainen perusta.

Strindbergin suhde naisiin oli hyvin kompleksinen niin hänen näytelmissään kuin yksityiselämässäänkin.

Kuolemantanssia pidetään yhtenä modernin teatterin keskeisistä teoksista. Siinä Strindbergin naturalismi on luonteeltaan psykologista.

Kaksi toisiaan vihaavaa ihmistä taistelee hetkessä yrittäen tuhota toisensa. Samalla kuitenkin läsnä on puolisoiden välinen riippuvuussuhde ja tämän oudon välivaltaisenkin tilan normaaliksi muuttuminen.

Strindbergin on nähty alkaneen suuntautua psykologiseen ekspressionismiin Kuolemantanssia kirjoittaessaan. Vahvemmin se vaikutti kuitenkin hänen myöhäisemmissä näytelmissään.

August Strindberg (1849–1912) kirjoitti kaksiosaisen Kuolemantanssin vuonna 1900. Kuva: Wiki Commons

* *

Tukkateatterin sovitus on kääntänyt roolituksessa hahmojen sukupuolet ”päälaelleen”. – Edgar onkin Ester, Alice Antti ja Kurt Kaisa.

Strindbergin on sanottu pitäneen miestä älyllisesti ylempänä ja naista älyltään petollisena. Hänet onkin nähty misogyyninä, naistenvihaajana. Tukkateatterin Juho Laitisen suorittama hahmojen asettaminen eri sukupuoliin on siis lähtökohtaisesti kutkuttavaa.

Strindbergin hahmot ovat häilyviä. Avioliittoon vankilanomainen tila, jossa mies käyttää valtaa vaimoonsa – nyt siis vaimo mieheensä. Keskiössä voisi kuitenkin olla mikä tahansa avioliiton kaltainen suhde, ei ainoastaan perinteinen heteronormatiivinen avioliitto.

* *

Käsikirjoituksen näkökulmasta soppaa on hämmennetty siinä määrin, että hahmojen läsnäolo on tavallaan jopa sukupuoletonta, kun sitä katsoo meidän ajastamme käsin.

Lavalla kaksi toisiinsa jumiin jäänyttä ja toisiaan myös tarvitsevaa hahmoa parjaa toisiaan lakkaamatta, niin päin naamaa kuin selän takana. Tämä on viime kädessä oudon viihdyttävää ja inhimillisen tuttua, äärimmilleenkin vietynä ja ehkä juuri siksi.

Vaikka puolisoiden välinen kommunikaatio on kaikkea muuta kuin harmonista, heidän välillään ei ole varsinaisia salaisuuksia. Tyly ja vihamielinen käytös on tapa toimia suhteessa toiseen ja se on vuosien saatossa normalisoitunut.

Teksti on osuva ja ajaton, varsinkin nyt kun karanteeniolosuhteet ovat vaikuttaneet elämäämme ja tulevat jatkossakin vaikuttamaan. Lavastus on toimiva, joskaan se itsessään ei juuri hengi sitä eristyneisyyttä ja pahantahtoisuutta, jota kokonaisuudessa muutoin on yllin kyllin.

Tukkateatterin version modernit elementit näkyvät sukupuolijaon lisäksi muun muassa viestinnän tavoissa, sähkötyksen muuttuessa Esterin koodaamaksi viestintäsovelluksesi, jonka palomuurin vaimonsa vallan alla oleva Antti on onnistunut kiertämään.

Näytelmän työstäminen on ollut haaste, mutta varmasti jo itsessään palkitsevaa. Käsikirjoitus antaa mahdollisuuksia leikitellä aikamme erilaisella eetoksella ja kyseenalaistaa alkuperäisen tekstin logiikkaa. – Mutta muuttuuko lopulta juuri mikään?

* *

Ester (Paula Toivonen) on toimintatavoiltaan ylimielinen kapteeni ja valehteleva tyranni, ei vain avioliitossaan ja suhteessaan mieheensä Antiin, vaan myös muihin ihmisiin. Hän kokee olevansa kaikkien yläpuolella ja antaa sen myös näkyä. Hänen ilmaisunsa on brutaaliudessaan jopa psykoottista.

Antti kuvaa häntä suuruudenhulluksi, joka kuitenkin pelkää pimeää ja jolle kaikki nauravat. Ester taas näkee itsensä pelottomana ja viehättävänä, uljaana, monet taistelut käyneenä naisena.

Nöyryytykset ovat aiheuttaneet hänelle kärsimyksiä, mutta hänen mukaansa ne lakkaavat vaikuttamasta, ainakin hetkeksi, jos vain jatkaa matkaa. – Kieltämisen taito ei kuitenkaan saa loppua, sillä todellisuuden esiin tuleminen olisi kauheaa!

Toivonen on roolissaan hämmentävän hyvä, jopa loistava. Hänen näyttelemisensä kannattelee kokonaisuutta suvereenisti. Hän osaa vaikuttaa katsojan yhä uudestaan, eikä horju tekemisessään.

Hänen elehdintänsä muistuttaa minua The Handmaid’s Talen televisioversion Lydia-tädistä (Ann Dowd). Toivosen Esterin liioitellun karikatyyrisessä ilmaisussa on myös Siiri Angerkosken Justiinan voimakasta yliampuvaa terävyyttä.

Toivosen Ester on omahyväisyydessään ihana. Hän ei tule kenenkään kanssa toimeen, mutta ei näe omaa tyranniuttaan. Kaikki ovat idiootteja, paitsi hän! Hän on päällikkö. Hän on joko tai, kaikki tai ei mitään. – Ellet tunne omaa voimaasi, olet heikko, ja heikot ovat vässyköitä, hän sanoo.

Toivonen on täysin sisällä hahmonsa psykoottisessa mahtipontisuudessa ja viestii taitavasti Esterin ylimielisen harhaista maailmaa. Hän on karismaattinen kuin edesmennyt Ritva Valkama ja heittäytyy rooliinsa.

Olennaista on myös se, että hän ei esiinny nimenomaan naiseutensa kautta. Hänen roolinsa ei alleviivaa Esterin naiseutta ja se on oikein.

* *

Antti (Jaakko Mela) elää Esterin nöyryyttävän ja rajoittavan käytöksen alla, mutta on tottunut tähän suhteen dynamiikkaan. Hän ei ole tilanteen nujertama tai masentunut, mutta haluaisi silti vapaaksi vaimonsa tyranniasta.

Hän toivoo salaa vaimonsa kuolemaa ja innostuu aina tämän saadessa yllättäviä kohtauksia. Hän suhtautuu asioihin enemmänkin käytännöllisen päättäväisesti ja maanläheisesti, mutta on toiminnassaan ilkeä, itsekeskeinen ja neuroottinenkin.

Melan Antti jää lavalla Toivosen työskentelyn varjoon. Hän on roolityössään johdonmukainen, mutta sujuvuudessa on paikoin toivomisen varaa. Hän asettuu rooliinsa luontevasti, muttei viime kädessä täysin vakuuta kärsivänä aviomiehenä.

Lopulta ehkä vähemmän yllättävää on se, että Melan tulkitsema Antti on parhaimmillaan lyhyessä sadomasokistisia valta-asetelmia henkivässä kohtauksessa Kaisaa alistaessaan. Silloin hän saa yhteyden yleisöön.

Jään miettimään johtuisiko tämä juuri lujassa olevista perinteistä sukupuolirooleista, jota kohtaus tahtomattaankin henkii, vastoin näytelmän uudelleenkirjoitusta. – Vai olenko se sittenkin minä katsojana, omine oletuksineni?

* *

Kaisa (Terhi Meriläinen) on pariskunnan tuttava, jota Ester ja Antti eivät ole tavanneet kahteenkymmeneen vuoteen. Hän saapuu saarelle työskennelläkseen sinne perustettavalla karanteeniasemalla.

Kaisa on täysin toista maata kuin Ester. Hän on myös aikoinaan esitellyt pariskunnan toisilleen ja on siis osaltaan syyllinen aviohelvettiin, jota liiton osapuolet kokevat ja josta eivät vaikuta pääsevän irti.

Meriläinen asettuu Kaisana sujuvasti pariskunnan väliin ja paikoin onnistuu viestimään tilanteen aiheuttamaa hämmennystä.

Myös Meriläisen Kaisa jää välillä hieman sivuun Toivosen Esterin läsnäolon viedessä tilan.

Kaisan kautta pariskunnan elämään tulee uutta eloa ja pintaan nousee menneisyydessä vaikuttaneita tapahtumia. Tilanne eskaloituu surrealistisesti valheiden ja petoksen verkoksi ja Kaisa päätyy tahtomattaan pelinappulaksi puolisoiden väliseen valtataisteluun.

Pariskunnan tilanne kaikkine outouksineen aluksi ehkä jopa kiehtoo Kaisaa. Hän tempautuu mukaan absurdiin kolmiodraamaan, mutta tajuaa lopulta, että ei voi ymmärtää puolisoista kumpaakaan.

En voi olla ajattelematta vaihtoehtoa, että Kaisan rooli olisikin ollut yhä miehen. Jos Kaisa olisikin ollut Kurt, olisi nähty mielenkiintoinen kolmiodraama, Antin ja Kurtin välinen orastava ja sadomasokistisiakin piirteitä henkivä homoeroottisen suhteen itu.

Siinä olisi ollut ehkä monin kerroin enemmän uudistettuja sukupuolirooleja ja suhteiden moninaisuuden normalisoimista läsnä kuin näytelmässä nyt yhteensä.

* *

Tukkateatterin oman kuvauksen mukaan näytelmän toteutus pohtii sitä, kuinka vallankäyttö ja sukupuoliroolit sekä niiden väliset tehtävät voivat jakautua nykypäivänä ja tulevaisuudessa.

Vaikka roolituksen tietty uudistaminen sukupuolinäkökulmasta on lähtökohtaisesti oivaltavaa, en varsinaisesti näe, että mainittu luonnehdinta näytelmän toteutuksessa lopulta toteutuisi.

En ole myöskään varma ymmärränkö, mitä lopulta halutaan sanoa.

Ellei sitten viesti ole, ettei sukupuolella oikeastaan ole juuri merkitystä.

Siihen, että joku käyttäytyy systemaattisesti huonosti ja tyrannimaisesti, ei hahmon sukupuolen muuttaminen sinänsä tuo uutta mielenkiintoa tai lisäarvoa. 

* *

Meidän ajassamme ei ole enää silmiinpistävän poikkeuksellista, että nainen tekisi uraa armeijassa tai ilmaisisi aggressioitaan vapaasti. Mieskin voi olla mies omalla tavallaan. Vaikka kutoa sukkaa ja huolehtia vaimostaan.

Yhteiskunnassamme tietyt käytösmallit ovat kuitenkin yhä sallitumpia sukupuolisidonnaisesti, vaikka muutosta onkin tapahtunut. Miehiä pidetään monesti yhä luontaisina aktiivisina toimijoina, naisia hoivaavina säilyttäjinä. Käsitykset ovat syvällä kollektiivisessa alitajunnassamme.

Ehkä katsojalle oivalluksia voi tuottaakin nimenomaan se, kuinka sukupuoli on näytelmässä lopulta jokseenkin merkityksetön entiteetti.

Tukkateatterin versio jopa alleviivaa alkuperäisen käsikirjoituksen hahmojen stereotyyppisiä sukupuolirooleja hahmojen kuvauksen vastakkaisen sukupuolijaon kautta, ikään kuin tehokeinona.

Esiin nousee sukupuolen olematon merkitys juonen kannalta – ja samalla ehkä jotain yleismaailmallisempaakin?

* *

Näyttämöllä aika polkee hienosti paikoillaan, vaikka näytelmän intensiteetti pysyy yllä. Kuolema on läsnä uhkana, mutta myös toiveena. Sen viivyttäminen kuitenkin vaatii uhrauksia.

Vaikka eskaloituva kuoleman läheisyys mahdollistaa Esterille myös uuden näkökulman asioihin, puolisoiden tehtäväksi jää ainoastaan toistensa piinaaminen.

Näytelmän perustunnelma on nihilistisen tylsyyden ja jatkuvan ilkeilyn yhdistelmä. Pariskunnan arki on täynnä ärsyyntyneisyyden katalysoimaa ilkeyttä ja tämän aiheuttamaa kärsimystä. Samalla he ovat väistämättä riippuvaisia toisistaan.

Tähän lisänsä tuovat absurdit hetket, joissa tunnelma muuntuu täysin toiseksi. Näin käy Antin musisoidessa ja Esterin intoutuessa villiin tanssiin. – Ester on rynnäkkökiväärin kanssa törmäillessään upea ja mahtava.

Monella tasolla tapahtuvat nopeat muutokset luonnehtivat näytelmän kulkua. Limbomainen tunnelma muuntuu, mutta kuitenkin samalla pysyy. Näytelmä heijastelee ihmismielen pimeitä puolia ja kuvaa tunnetason juonimista ja psyykkistä ahdinkoa.

Heikkoudet, paheet ja hyvin erilaiset näkökulmat risteilevät puolisoiden hahmoissa. Avioliitto on (vain) näiden areena.

Näytelmässä juuri avioliitto on kuitenkin se, joka selviytyy kaikesta huolimatta. Kaikki päättyy siihen mistä alkoikin. Lupaus lakonisuudesta lunastetaan.

Puolisoiden arkinen ja loppumaton vihanpito on lopulta myös heidän yhteinen turvapaikkansa.

Hanna Telakoski

Kuolemantanssi

• August Strindbergin tekstin pohjalla sovittanut ja ohjannut: Juho Laitinen
• Apulaisohjaaja: Tuulia Korpela
• Rooleissa: Terhi Meriläinen, Paula Toivonen ja Jaakko Mela
• Puvustus ja graafinen suunnittelu: Maria Atosuo
• Lavastussuunnittelu: Marko Itkonen
• Musiikki ja lavastusrakentaminen: Kalervo Kirveennummi
• Maskeeraus: Juuli Immonen
• Tarpeisto: Leena Sievä
• Valosuunnittelu: Maarit Utriainen
• Esitysten valoajo: Vihtori Viitanen
• Tuottaja: Katja Sarparanta
• Ensi-ilta: 19.9.2020 Tampereen Tukkateatterissa. Esityskalenteriin tästä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua