Miss Universum (Silja Tuovinen). Kuva: Janne-Pekka Manninen

Tarinan arvoinen Suomi – kantaesityskierros kotimaan katsomoihin

Tässä juttusarjassa kulttuuritoimittaja-ohjaaja Anne Välinoro kertoo Kulttuuritoimituksen lukijoille maamme teattereiden kotimaisista uusista näytelmistä ja niiden tekijöistä. Välinoro seuraa Suomen teatterielämää seuraavat seitsemän kuukautta Suomen Kulttuurirahaston työskentelyapurahalla. Lue kaikki juttusarjan artikkelit täältä.

* *

Vihreät niityt -mysteerinäytelmä lupaa olla 360 astetta ympärilläsi tapahtuva audiovisuaalinen elämys.

Tapahtumapaikkana on Oulun Tuiran kaupunginosassa sijaitseva entinen kuurojen koulu.

On vuosi 1952, jolloin Suomessa järjestettiin olympialaiset, Armi Kuusela kruunattiin Miss Universumiksi ja viimeinen sotakorvausjuna lähti kohti Neuvostoliittoa. 

Tämähän pitää nähdä jo lähihistorian peilauksen vuoksi.

Ja miksi se on nimenomaan kuurojen koulussa? Miksei tavallinen koulu kelpaa?

* *

Mysteerinäytelmäksi alaotsikolla nimetty Vihreät niityt on Oulun teatterin kurotus katsojan sisään.

Se katsoo meihin.

Kun perinteinen teatteri panee meidät istumaan kahdeksi tunniksi, Vihreät niityt liikuttaa yleisöä luokkahuoneesta toiseen. Kukin saa valita reittinsä, järjestyksensä ja kohteensa itse.

Paikkoja ja kohtauksia on kaksikymmentä, näyttelijöitä, tanssijoita ja sirkustaiteilijoita yksitoista.

On tehtävä valintoja tai jäätävä paikoilleen. Sitäkään ei kukaan kiellä.

Mutta oman etusi ja nautintosi nimissä: liiku.

Silmä seuraa sokeaa. Kuva: Janne-Pekka Manninen

* *

Olen aina ollut katsojan koskemattomuuden puolella.

Tiedättehän: älkää osallistako minua, älkää pakottako olemaan väkisin jalusta, tuki, kulissipaino.

Haluan tarkkailla, olen voyeristi. Kaukaa ja häiriöttä, omissa ajatuksissani.

Vihreät niityt onnistuu murtautumaan minuun. Se kääntää päälaelleen kaiken tähänastisen katsojana olemisen.

Sitähän immersiivisyys tarkoittaa. Tulla mukaan, imeytyä toiseen tilaan ja ei-lineaariseen aikaan, hypnotisoitua.

Aikamoiset tavoitteet.

Pelimaailmassa tietokonepeliin antautuja kokee usein näin.

Teatterissa esteitä on useita.

Pystynkö unohtamaan hetkeksi päivätajunnan? Olenko höperön näköinen tuijotellessani läheltä näyttelijää?

Ja se kysymyksistä suurin: onko tässä mitään järkeä?

Niinpä. Mutta paatuneinkin kriitikko voi yllättää itsensä ja huomata, miten ilahduttavaa on vaihtaa katsomisen kaanonia.

* *

Vihreillä niityillä on niin lumoavia kulkijoita, että heidän vanavedessään on kuumottavaa astella.

Esityksen tekevät näyttelijät. Tässä tapauksessa myös sirkustaiteilijat ja tanssijat.

Heillä on taito, valta ja voima. Kun tarina alkaa, Muhoksella asuvat sisarukset Adam ja Sonja ovat niityllä vailla huolen häivää. Kisailevat ja asettuvat pitkäkseen.

Mutta koska katsojan näkökulmaa koetellaan jo alusta saakka, he lepäävät seinällä. Ja kun Sonja lähtee ja katoaa, mikään ei ole entisellään.

Heidätkö karkotetaan paratiisista, ensimmäinen mies ainakin.

Ja siitä lähtien me itse kukin olemme yhtä pyörryksissä valintoja tehdessämme.

Peto on irti (Jared Van Earle ja Henri Tuominen). Kuva: Janne-Pekka Manninen

* *

Tilat ovat huikean kauniita, ihmeellisiä ja pieteetillä sisustettuja.

Astuessasi luokkaan olet kuin antiikkiliikkeessä.

Matkalla sinne vanha nainen seuraa minua ja joudun väistelemään tämän keppiä.

Vanhan sokean rouvan – sokean? – kamarissa sodassa kadonnutta miestä odottaa parikin uurnaa ikkunalla.

Mies on kasvokuvissa seinällä ja pelkkänä silmänä kehyksissä.

Miehen parranajovälineet odottavat.

Kammarissa soi vanha gramofonimusiikki, nainen kertoo kuolemasta, katoamisesta ja tunteistaan yksityiskohtaisesti.

Aika pysähtyy ja venyy.

Nainen kertoo tarinaansa yhä uudestaan. Paikalle saapuu jossakin vaiheessa Adam ja alkaa räyhätä. Hänkin etsii.

Seuraan kammarin tapahtumia kahdessa eri vaiheessa, toisella kertaa ikkunan takaa tirkistellen, toisella kertaa naisen seurassa kammarissa. Kohtaus toistuu aina erilaisena.

Kammarissa on niin paljon yksityiskohtia, vanhoja esineitä ja tihentyneitä muistoja, että siellä hyvin kuluisi kokonainen päivä.

* *

Ihmisvirta tempaa mukaansa seuraavaan tilaan, jossa nainen tanssii.

Sekö sama Armi Kuusela, joka jo alussa kruunattiin?

Hän tanssii lattiaa peittävän Marsalkan kuvan päällä. Ja tehosekoitin tilan keskellä surraa verta.

Sodan päättymisestä on kuusi vuotta, Mannerheimin kuolemaa Sveitsissä vielä surraan. Ehkä joku iloitsee.

Armin näköinen tanssija tanssii ja kieppuu, riisuuntuu valkoiseen naisvoimistelijan asuun ja tanssi jatkuu.

Monta kuolemaa, Mannerheimin ja vuosien 1939–1945 menetykset, on läsnä yhtä aikaa.

Verenvuodatuksen jälkeen Suomi nousi ja etsi uutta toivoa vuoden 1952 kesäolympialaisista ja Armi Kuuselan kruunauksesta Miss Universumiksi.

Oh. Armi ottaa nyt minua kädestä ja vie kylpyhuoneeseensa. Mutta ennen kylpemistä hän haluaa näyttää minulle jotakin.

Ja sitä en teille kerro.

Merenneito (Milla Virtanen) kuivalla maalla. Kuva: Janne-Pekka Manninen

* *

Ennustaja kutsuu buduaariinsa.

Hän kertoo myös Adamin ja Sonjan tarinaa. Mies yleisöstä on päätynyt hänen istuntoonsa.

Mies ei vaikuta vaivautuneelta. Kierrän pöytää. Katson notkeita, tummaa puuta olevia huonekaluja, verhojen hämyä, käsille lankeavaa valoa.

Tila pitää otteessaan. Kaikki nämä käytävät, luokkahuoneet, salit ja porrasholvit pitävät otteessaan.

Mies roikkuu liinoissa ja nostaa naisen mukaansa. Ilma-akrobatia on kaunista, hengästyttävän taidokasta ja osa ohjelmallista väliaikaa.

Etukäteen ostetuilla drinkkilipuilla saa juhlasalista kuplivaa oman tunnelman kohotukseen.

Tunnetilani aaltoilee.

Päivässä on ollut liikaa ohjelmaa ja olen valmiiksi ärtynyt koululle tullessani.

Ajoin pimeydessä väärään suuntaan yksisuuntaista tietä ja autokin piti parkkeerata satojen metrien päähän koulusta. Enteellistä?

Mitä niin ihmeellistä näillä nyt on tarjota, että tänne piti vaivautua?

Känkkäränkkä. Mutta sekin sulaa.

Piristyn.

* *

Vihreät niityt yllättää joka kulmalla.

Olen kuin elokuvassa ja ohjaan sitä itse. Päässäni liikkuu paljon.

David Lynch luo elokuvillaan samankaltaisia tunnelmia.

Aikakausi, mielellään 1950-luku, on läsnä kampauksissa, asuissa, sisustuksessa, reagoinnissa, asenteessa.

Janne Saarakkalan ja Pirjo Yli-Maunulan ohjausnäkemys tunnustaa Lynch-uskoa. 

Linnanmäenneito (Silja Tuovinen) odottaa palloa. Kuva: Janne-Pekka Manninen

* *

Vihreät niityt on nimetty mysteerinäytelmäksi kuin kirkkojen ja katedraalien edustoille sijoitetut koko raamatunhistorian pahimmoilleen läpikäyneet ja päiviä kestäneet mysteerinäytelmät.

Niihin puvustus ja tekstiilit hankittiin paikkakunnan parhailta kutojilta ja räätäleiltä ja korut hopea-ja kultasepiltä.

Mikäpä olikaan parempi paikka esitellä taidonnäytteitään ja saada jatkossa tilauksia.

Vihreät niityt tarjoaa myös elävän näyteikkunan inhimilliseen taidokkuuteen, antiikkiin, Linnanmäen rekonstruoituun merenneitopeliin, 1950-luvun yleiseen saunaan kylvettäjineen, ähkimisineen ja kiroiluineen, tanssisaliin solisteineen ja aromaattisiin tuoksuihin.

Mutta löytääkö Adam Sonjansa? 

Turha sitä on kertoa. Matka on ollut lumoava ja tanssijoiden luoma hidastettu loppukuva ikuinen ja näköinen kuin Magnus Enckellin Ylösnousemus Tampereen Tuomiokirkossa.

Voin kuvitella, että Oulun kulttuuripääkaupunkivuosi 2026 saa useita Vihreiden niittyjen kaltaisia tiloja, aikoja ja paikkoja hyödyntäviä ja haastavia ”käveleviä” esityksiä.

Tämä tosin antaa niille kyllä aika korkean lähtötelineen.

* *

Tänä syksynä olen päässyt näkemään kolme erityisiin tiloihin tehtyä tai poikkeuksellisella tavalla tehtyä teatteriesitystä.

Tampereen Teatterin Peltienkelit [lue arvio] haastaa katsojansa kävellen koko kaupungin syvyydeltä queerin maailmaan ja Martti Suosalon Sirkus Suosalo sirkustelttaan nauttimaan menneen ajan tunnelmasta.

Vihreät niityt muuttaa kokonaisen koulurakennuksen omaksi maailmakseen. Kuurojen koululla on oma symbolinen merkityksensä tarinassa. Aistirajoitteinen tunnistaa ja tuntee herkemmin jäljellä olevilla aisteillaan ja niin meidänkin, peruskatsojien, toivotaan ottavan kaikki aistit täysillä käyttöömme esitykseen mennessämme.

Esitykseen mahtuu kerrallaan noin 96 katsojaa eli muutama koululuokallinen.

Kannattaa varata liput vielä jäljellä oleviin marraskuulle jatkuviin esityksiin pian.

Katossa tapahtuu (Katariina Van Earle). Kuva: Janne-Pekka Manninen

* *

Monet ovat käyneet Vihreillä niityillä jo useampaan kertaan. Niin terapeuttinen ja erityinen se on näille katsojille ollut.

Onneksi se ei ole vain erityinen. Se on häikäisevän taidokas esitys.

Sen voima ja tähdet ovat esiintyjät ja näyttelijät Heli Haapalainen, Henri Halkola, Jaana Kahra, Henri Tuominen, Elina Ylisuvanto, Titta Toivanen ja Nikke Launonen, sirkustaiteilijat Jared Van Earle ja Katariina Van Earle sekä tanssijat Milla Virtanen ja Silja Tuovinen.

He toimivat ensemblenä kuin kone hyvin rasvattuine rattaineen.

Eri taiteenaloja yhteensaattava Pirjo Yli-Maunula on tehnyt aiemmin esityksiä muiden muassa pankkiin, kasarmille ja vesitorniin.

Pro Finlandiallakin palkittu Yli-Maunula selvästi tietää mitä tekee.

Teatteri taiteenlajina tarvitsee juuri tämänkaltaista ravistusta.

Tehosekoitusta.

Kännykkäaddikti kansa ei muuten avaa silmiään ja korviaan.

Elämää todellakin on 360 astetta ympärillämme.

Anne Välinoro

Luokkahuoneessa tapahtuu (Katariina Van Earle ja Heli Haapalainen). Kuva: Janne-Pekka Manninen

Vihreät niityt

• Käsikirjoitus: Marko Järvikallas
• Ohjaus: Janne Saarakkala ja Pirjo Yli-Maunula
• Lavastussuunnittelu: Kalle Nurminen
• Pukusuunnittelu: Paula Koivunen
• Valosuunnittelu: Jukka Huitila
• Äänisuunnittelu: Anssi Laiho
• Maskeeraus- ja kampaussuunnittelu: Melina Matinlompolo
• Esiintyjät Heli Haapalainen, Henri Halkola, Jaana Kahra, Henri Tuominen, Elina Ylisuvanto, Titta Toivanen, Nikke Launonen, Jared Van Earle, Katariina Van Earle, Milla Virtanen, Silja Tuovinen

Toteutettu Oulun teatterin ja Flow Productionsin yhteistuotantona. Kantaesitys Oulun juhlaviikoilla 23.8.2024. Esityksiä 23.11. asti. Esitykalenteriin täältä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua