Suomen kaksoisensi-illan ensimmäinen esitys Tampereen Teatterin päänäyttämöllä 13.9.2019.

Tampereen Teatterin Notre Dame -sovitus perustuu Victor Hugon romaanin lisäksi Disney-elokuvan lauluihin. Jälkimmäinen tekijä voisi olla riski. Ensi-illan alkaessa jännitin, katselenko lähes kolme tuntia kulmistaan hiottua koko perheen tunnesöpöilyä. Pelkoni oli onneksi turha.

Tarina vallan väärinkäytöstä

Ruotsalainen musikaaliteatterin professori Georg Malvius on uskaltanut ohjata omannäköisensä tarinan. Hänen Pariisinsa ei ole karkkimaa, vaan synkkä ja hierarkkinen katedraali, jossa yhdet sortavat, toiset kärsivät ja kolmannet seuraavat pelokkaina sivusta.

Tampereen Teatterin versio ei ole täysin uskollinen Hugon kirjan juonelle, mutta päätapahtumat ja -henkilöt ovat samat. Tarinan pahis on Notre Damen kirkon arkkidiakoni Claude Frollo (Ilkka Hämäläinen). Frollo halveksi nuorena veljeään, joka aloitti suhteen kiertolaistytön kanssa ja tuli perheensä hylkäämäksi. Kun veli kuoli, hän jätti epämuodostuneen lapsensa (Petrus Kähkönen) Frollon huolehdittavaksi.

Frollo ristii lapsen Quasimodoksi, joka tarkoittaa kyttyräselkää. Hän piilottaa Quasimodon Notre Damen kellotorniin. Quasimodo soittaa kirkonkelloja ja juttelee patsaille, jotka ovat hänen ainoita ystäviään, koska hänet on eristetty maailmasta.

Kaikki muuttuu, kun kaupunkiin tulee romaniseurue, mukanaan viettelevästi laulava ja tanssiva Esmeralda (Josefin Silén). Häneen rakastuvat niin Frollo, Quasimodo kuin armeijan kapteeni Phoebus (Lari Halme). Alkaa rakkauteen, vihaan ja valtaan kietoutuva draama.

Petrus Kähkönen selviytyy hienosti fyysisesti vaativasta roolistaan.

Hugon romaani on oman aikansa kuva

Notre Damen kellonsoittaja ei ole imelä rakkaustarina, jossa on onnellinen loppu. Se on ennen kaikkea kuvaus sorrosta ja vapaudesta. Pahin tyranni on Frollo, joka oikeuttaa toimintansa uskonnolla. Se on peruste niin vammaisten kuin köyhien syrjinnälle.

Nykykatsojan korvaan voi särähtää se, että näytelmässä puhutaan mustalaisista. Itse käytän mieluummin sanaa romani, koska se ei viittaa negatiivisella tavalla ihmisen ulkonäköön. Käsiohjelmassa on dosentti Risto Blomsterin ansiokas pohdinta termien merkityksistä ja Hugon romaanin maailmankuvasta.

Ranskankielessä romaneista on käytetty esimerkiksi nimiä bohémiens ja sarrasins. Ranskankielen sana bohémiens ja englanninkielen sana traveller kuvaavat enemmän yhteisön liikkuvaa, omalakista elämäntyyliä. Pohdimme väliajalla seurueemme kanssa, olisiko kohta, jossa Esmeralda vangitaan ”mustalaisuudesta syytettynä”, voitu suomentaa muotoon ”irtolaisuudesta syytettynä”.

Vaikka Hugo oli tasa-arvon puolestapuhuja, hänen romaanissaan oli rasistisia ja eksotisoivia elementtejä, Blomester huomauttaa. Hugo kuvasi Esmeraldan noitamaisena lumoojattarena, ja nämä piirteet ovat voimistuneet myöhemmissä tulkinnoissa. Joka tapauksessa käsiohjelmasta huomaa, että työryhmä on pohtinut aihetta.

Katsomokin muuttuu kirkoksi

Tampereen Notre Dame on lukuisia musikaaleja ohjanneen Malviuksen uran tähänastisista projekteista suurin. Se on myös näyttävimpiä voimanponnistuksia tällä lavalla ja Tampereella koskaan.

Kapellimestari Martin Segerståle johtaa lähes täysin akustista, suorastaan sinfonista orkesteria. Päähenkilöt laulavat upeasti. Saavutus on kova etenkin Petrus Kähköseltä, jonka fyysinen rooli sisältää runsaasti kiipeilyä. Ei ole helppo nakki laulaa täysin palkein ja omaksua laulunumeron jälkeen heti kyyryssä liikkuvan, epäselvästi puhuvan Quasimodon rooli.

Marjatta Kuivaston lavastus, Ellen Cairnsin puvut ja Jonna Lindströmin maskit ovat todellista teatteritaidetta. Jos vapaana on parvekelippuja, suosittelen varaamaan. Parvekkeella on nimittäin aitojen patsaiden näköiseksi maskeerattu kuoro, joka tekee huikean suorituksen, sillä välillä laulajien pitää istua täysin liikkumattomina.

Tampereen Teatterin päänäyttämö ei ole kovin suuri, mutta tilan korkeutta ja syvyyttä hyödynnetään taitavasti. Katedraali lasimaalauksineen näyttää niin aidolta, että katsomokin tuntuu kirkon osalta. Näytelmä on kuin tehty tälle lavalle, sillä modernissa miljöössä vaikutelma ei olisi yhtä autenttinen.

Ilkka Hämäläisen Frollo on tekopyhän pahuuden ruumiillistuma.

Ei läpilaulamista, vaan draamaa

Pahimmillaan musikaalit ovat läpilaulettuja esityksiä. Notre Damen kellonsoittajassa on kuitenkin intensiteettiä, ja näyttelijät luovat hahmoista aitoja ihmisiä.

Petrus Kähkönen on lespaavana, kyyryssä kävelevänä Quasimodona uskottava. Hän ei kuitenkaan liioittele Quasimodon vammaisuutta, eikä hahmo lipsu karikatyyriksi. Kähkönen on myös sopivasti hauska, mikä tekee Quasimodon tragediasta vielä kivuliaamman.

Ilkka Hämäläinen on suorastaan raivostuttava fundamentalistisena ja tekopyhänä Frollona. Josefin Silénin Esmeraldassa on särmiä ja ironiaa, eikä hän tyydy olemaan vain miehiä hurmaava kaunotar. Lari Halmeen kapteeni Phoebus muuttuu karskista sankarista haavoittuvaiseksi hahmoksi. Risto Korhonen tekee jälleen kerran mieleenpainuvan ja fyysisen roolin kertojana ja kuninkaana.

Kansallisoopperassa laulavan Hämäläisen tenori on komeaa kuultavaa. Silén ja Kähkönen yltävät Hämäläisen tasoon, ja kun kuoro vielä yhtyy lauluun, kylmät väreet kulkevat iholla.

Laulu on jopa niin intensiivistä, että välillä katsoja turtuu. Kun vaihde on koko ajan täysillä, tykityksestä ei jaksa joka kohdassa innostua. Esityksen rytmiä olisi voinut rauhoittaa hieman, sillä suvannot tekisivät huipuista korkeampia.

Mutta harvoinpa saa kriitikko valittaa siitä, että esityksessä oli liikaa timantteja.

Janica Brander