Niskavuoren Heta Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä 30.1.2020.

Niskavuoren Heta on vastahahmo Huojuvan talon Eero Markulle, samoja narsisteja molemmat. Siinä kun Eeron psykoottinen uho taittuu lopulta omaan tuhoon, Heta jatkaa elämäänsä leskenä, ymmärtämättä enää ketä voisi nöyryyttää.

Hetan lapsenomainen kiintymys Akusti-renkipuolisoaan kohtaan muistuttaa uhmaikäisen suhdetta palloon.

Tampereen Teatterin uusi Heta on Eeva Hakulisen soolo. Hakulinen täyttää vaivatta TT-Frenckellin näyttämön.

On nautinnollista seurata, miten varmasti Hakulinen kuljettaa emäntähirviötään katkeruuden ja vihan maastossa.

Paha nainen, huono äiti, kiusaajien kuningatar on tässä.

Hakulinen saa tästä upea sulan hattuunsa, jollei koko hatun. Häntä kannattaisi käyttää tässä roolissa vaikka muuallakin.

Hakulisen Heta muistuttaa tarkkanäköisesti aikamme vihan täyttämiä nuoria naisia, joilla on jokin mennyt pahasti pieleen, työnsaanti nyt ainakin, sitten ihmissuhteet. Somepäivityksillekään ei löydy klikkauksia.

Jäljellä on vain kipuileva kuori ja kasa pikavippejä. Mutta ehkä vielä löytyy joku varakas hölmö, jonka voi ottaa rahoittajaksi?

Jaakon panta

Heta korjaa matkaansa renkipoika Akustin, yhden yön vuoteenlämmittäjän, vaikka sydän palaa Lammentaustan ison tilan Santerille.

Nautinnosta Santerin kanssa jää elämänmittainen jälki, Jaakko-poika, jota Akusti huoltaa kuin omaansa.

Jaakko on Hetan oma kaulapanta, rakkain ja kiusallisin lapsi. Ne toiset, Aliina ja Kerttu, saavat jäädä keittiöpiioiksi, rengin lapsia kun ovat.

Akustin (Teijo Eloranta) sairasvuoteelle lohtua tuo Siipirikko (Cécile Orblin).

Niskavuoren Hetan dynamiikka on rakenteellisesti huikea. Kun aika on ehtinyt kansalaissotaan, Heta nostaa säätyrajat koko voimalla pintaan. Renkimieshän on tietenkin sydämessään punaisten puolta ja Heta ison talon tyttärenä valkoisia.

Entä Jaakko? Hänet Heta haluaa sälyttää valkoisten joukkoihin, Santerin pojan.

Muutto Muumäen tönöön lapsuudenkodista on Hetalle kuin painajaisesta. Siksi uusi pytinki pitää saada äkkiä pystyyn ukkoparan selkänahalla ja armottomalla rahankeruulla. Eikä vieraita kutsuta, ennen kuin uusi talo seisoo.

Hetalla on esikuva

Hetaa ei Hella Wuolijoki keksinyt omasta päästään. Hänellä on esikuva elävästä elämästä, Heta on kuin Hella Wuolijoen puolison Sulo Wuolijoen täti.

Liisa Mustosen tulkinta on sukua hänen Juvalla tekemäänsä esitykseen kahdeksan vuoden takaa.

On aina kiinnostavaa, että ohjaaja palaa samalle astialle uudestaan ja maustaa tarjottavaansa. TT-Frenckellin lavalla nähdään aika perinteinen Niskavuori-tulkinta, silti hyvin liikkuva, pelkistetty ja helposti sulava.

Nuketkin ovat päässeet mukaan häätangokohtaukseen, mutta sinne ne myös jäävät.

Häissään Heta (Eeva Hakulinen) vasta yksin onkin.

Mikko Saastamoisen lavastus on eräänlainen heinähäkki, lato tai aitaus. Symboliikka toimii, käyttömukavuus on vähän niin ja näin. Aitaus ei juurikaan muunnu. Tiiti Hynnisen valaistuksen kannalta se herkku, joka jää täysimääräisesti hyödyntämättä.

Nina Mamian koreografia liikuttaa joukkoa tanssien ja tyylitellen. Maura Korhosen äänisuunnittelu voisi olla kuunnelmasta, niin tarkkaan se seuraa roolihenkilöiden sisäistä maisemaa hengityksineen ja sydämentykytyksineen. Veri kohisee ja päässä humisee.

Kylän tuntee

Ohjaus tekee kohtaussiirtymistä sulavia, kaikki kulkee. He kaikki hämäläisen kylän asukkaat ovat nopealla vilkaisulla niin kuin pitääkin, Majamaan Villen Santeri lojaali ja pahoillaan, Cécile Orblinin Siipirikko sävyisä ja sympaattinen, Ritva Jalosen Loviisa rauhan rakentaja.

Teijo Elorannan Akusti mukautuu vaimonsa puristimessa haluttuun sitkeyteen. Suhde Siipirikkoon ei kuumene lämmintä empatiaa suurempaan hehkuun.

Mutta mutta.

Se, millä sydämen täyteydellä ja taidolla Eeva Hakulinen rooliinsa pureutuu, ei saa särmää näyttämön muusta näkymästä. Se muu on aika kesyä ja ennalta-arvattavaa. Mustonen ei tulkitse Hetan maailmaa koko skaalalla uusiksi, jollei oteta huomioon latinohenkistä paritanssia.

Vielä askelletaan turvallisesti nostalgisen viihteen ja Suomi-Filmin jalanjäljillä.

Mutta katsojia tälle tulkinnalle varmasti riittää.

Hella Wuolijoen näytelmiä kannattaa katsoa jo ihan opiksi ja ojennukseksi. Jopa heidänkin, joille repliikit ovat sketsiksi saakka tuttuja. Sekin on mun, mikä on sun.

Anne Välinoro