Arttu Soilumo on nuori, uhmakas kirjailijanalku. Kuva: Mikko Karsisto

Miten tulkita näyttämöllä kirjailijaa, jolla on myyttinen asema suomalaisten silmissä ja toisaalta mikä on lopulta teatterissa totta? Erityisesti näihin kahteen kysymykseen pureutuu Tampereen Teatterin Kansalliskirjailija-näytelmä. Se perustuu Karo Hämäläisen samannimiseen, vuonna 2020 ilmestyneeseen romaaniin, josta Sami Keski-Vähälä on nyt tehnyt näyttämösovituksen. Kansalliskirjailija on yksi tulkinta Väinö Linnasta ja samalla kiinnostava kuvaus teatteriesityksen synnystä.

Ohjaaja Mikko Kanninen esikuntineen on työstänyt esitystä prosessimaisesti ja työryhmälähtöisesti. Lopputulemana on raikkaan rosoinen, hyvärytminen esitys, joka muistuttaa dokumenttiteatteria. Näyttämöllä kulkee kaksi aikatasoa: kronologinen kertomus Linnan matkasta koko kansan rakastamaksi kirjailijaksi ja toisaalla kuvaus teatteriryhmän näytelmäprojektista harjoituksineen.

En ole ihan varma onnistuuko Tampereen Teatterin tulkinta kuinka murtamaan myyttejä Väinö Linnasta, mutta tavattoman kekseliäästi se siihen pyrkii. Esitys suorastaan tulvii ehdotuksia sen suhteen millaisena katsojat – niin Linnansa lukeneet kuin lukemattomatkin – voisivat hänet nähdä.

Enkä lopulta tiedä onko sillä merkitystäkään. Kukin tulkitsee teoksia ja niiden kirjoittajia suhteessa omaan aikaansa. Sillä tapaa sekä Hämäläisen romaani, että tämä näyttämötulkinta ovat toki ajassa, että Väinö Linna kirjailijapyrintöineen ja luomiskipuineen pyritään esittämään ennen kaikkea ihmisenä inhimillisine heikkouksineen. Biofiktioksi sitä kaiketi kutsutaan.

Kirjailija saunottaa elokuvantekijöitä. Kuva: Mikko Karsisto

Minulle kiinnostavampi näkökulma tässä tulkinnassa on kertomus fiktiivisestä näytelmäryhmästä, joka joutuu aloittamaan Kansalliskirjailija-esityksen harjoitukset ilman käsikirjoitusta ja äkillisesti sairastunutta ohjaajaansa. Niin… fiktiivinen vai metafiktiivinen ryhmä? Näytelmän henkilöhahmot esitellään vain kirjaimina, mutta käsiohjelman roolihenkilökuvauksissa on selkeää kosketuspintaa roolien esittäjiin ja heidän työhistoriaansa.

Esityksessä teatteri näytetään työyhteisönä, jossa tekemisen tavat ja motiivit vaihtelevat. On näyttelijä, joka rakastaa valmiita tekstejä, ja toisaalla taas juuri kiinnityksen saanut nuori mies, joka haluaa kyseenalaistaa laitosteatterin työtavat. Näyttelijöillä on myös teatterin ulkopuolista elämää huolineen ja murheineen. Silti pitäisi olla sielu auki illasta toiseen ja antaa parastaan yleisölle. Teatterinjohtajakin (roolissaan hauska Elina Rintala) painaa päälle tulostavoitteineen. Tämä kaikki tuodaan esiin parodisina välähdyksinä, ja myötätuntoinen ymmärryksemme näitä Thalian palvelijoita kohtaan toivottavasti kasvaa.

Linna Pariisissa. Vasemmalta Eeva Hakulinen, Arttu Soilumo, Arttu Ratinen ja Kirsimarja Järvinen. Kuva: Mikko Karsisto

Parasta antia TT:n Kansalliskirjailijassa on tapa, jolla näyttelijät tuottavat ehdotuksia siitä kuinka kulloinenkin kohtaus tulisi esittää. Kohtauksissa on taianomaista hetkellisyyttä ja improvisaation tuntua. Se kuinka Väinö Linnan musta karvahattu vaihtuu lennosta kunkin näyttelijän päähän merkiksi siitä, että nyt tämä näyttelijä esittää kirjailijaa, on lopulta vain yleisön ja näyttelijöiden yhteinen sopimus siitä, että näinkin voi tehdä. Tekemisen tapaa voidaan hakea myös kepeällä pohdiskelulla vaikkapa Linnan romaanien naiskuvasta. Eeva Hakulinen sitten tarjoaa tätä yksipuolista naiskuvaa muulle ryhmälle riemastuttavana karikatyyrinä.

Esityksessä hyödynnetään muutoinkin kunkin näyttelijän bravuureja kompastumatta niihin liikaa; Jukka Leistin Veikko Sinisalo -imitaatio on juuri oikeassa kohden ja juuri oikean mittainen. Hupaisan hurja ja energinen on myös Nätyltä juuri valmistuneiden Arttu Soilumon ja Ville Mikkosen niittokisa, jossa nuoret miehet esittelevät liikeimprovisaatiotaitojaan. Toisaalla taas heittäydytään uudenlaiseen tekemiseen; en ihan heti olisi kuvitellut Kirsimarja Järvistä mahtipontiseksi Lauri Viidaksi, mutta tämänkin totisesti ensi-illassa näin. Peruukki päähän ja yksi asennonmuutos, ja näin Linnan ystävä ja kilpakumppani lihallistui näyttämölle.

Jukka Leisti (kesk.) vanhana Linnana. Kuva: Mikko Karsisto. Kuva: Mikko Karsisto

Lopputulemana ja ainakin Tampereella harvemmin nähtynä esittämisen tapana on, että kaikki näyttämötapahtumat ovat kuin luonnoksia maalauksissa tai siveltimen ensivetoja. Silti kaiken ensi-illassa nähdyn takana on 68 harjoittelukertaa. Lunttasin tämän Aksu Piipon ansiokkaasta Draamapäiväkirjasta, jossa hän kriitikon ominaisuudessa seurasi neljän viikon ajan esityksen valmistumista ja kirjasi huomioitaan. Kannattaa käydä lukemassa.

Kokonaisuutta pitää kasassa myös oivaltava videosuunnittelu, joka on Saku Väänäsen käsialaa. Linnan työhuone on sijoitettu näyttämön alle, jonne livekameran kuva väliin suuntaa kirjailijan kiihkeää työskentelyä seuraamaan. Myös loppukohtauksessa hyödynnetty livevideo on hieno – ei spoilata sitä sen enempää.

Mikko Kanniselle Kansalliskirjailija on hänen ensimmäinen ohjauksensa Tampereen Teatterille sen johtajana. Jossain yhteydessä hän on todennut, että suuren teatterin johtaminen on sen verran aikaa vievää hommaa, ettei ohjaamiselle olisi oikeastaan aikaa. Toivottavasti aikaa jatkossa löytyy. Sen verran kiinnostava ja tuore Kansalliskirjailija teatteriesityksenä on.

Jussi Kareinen

Kansalliskirjailija

• Sovitus Karo Hämäläisen romaanin pohjalta Sami Keski-Vähälä
• Ohjaus Mikko Kanninen
• Lavastus- ja pukusuunnittelu Mikko Saastamoinen
• Valosuunnittelu Tuomas Vartola
• Äänisuunnittelu Jan-Mikael Träskelin
• Videosuunnittelu Saku Väänänen
• Rooleissa Jukka Leisti, Arttu Ratinen, Eeva Hakulinen, Elina Rintala, Kirsimarja Järvinen, Ville Mikkonen, Arttu Soilumo
• Esitysoikeuksia valvoo Agency North.

Kantaesitys Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä 22.10.2021. Esityksiä 19.5.2022 asti. Esityskalenteriin tästä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua