Sydänojanpuro dokumentoi viiltävästi kaivoshankkeen aiheuttamaa kärsimystä – dokumentaarista teatteria Joensuun Pakkahuoneella

Panu Huotari. Kuva: Jani Liimatta

Kun alueelle tulee kaivoshanke, päädytään helposti hyvin perustavanlaatuisten kysymysten äärelle. Nousee hyvin tunteikkaita kysymyksiä siitä, kenellä on oikeus maahan ja mitä kaikkea alueella saa tehdä. Siteet maahan, juuret ovat monelle hyvin syvällisesti merkittäviä. Ei ihme, että kaivoshankkeet ovat yhtenä sivuvirtanaan kannustaneet tuottamaan myös paljon taidetta.

Joensuussa Pakkahuoneella vieraillut Sydänojanpuro on dokumentaarista teatteria, jossa näytelmän taustatyöt tehnyt, kirjoittanut, ohjannut, äänisuunnitellut, valaissut, visualisoinut ja kaikki roolit esittävä Panu Huotari tuo monologeissa esiin nipun kokemuksia siitä, miltä tuntuu elää kaivoshankkeen varjossa.

Kainuussa tästä riittää kokemuksia – tunnetuimpana Talvivaara. Erilaiset tarinat Kajaanin lähellä sijaitsevan Jormuan useita vuosikymmeniä tekeillä olleesta kaivoshankkeesta ja siihen liittyvistä kokemuksista ovat Huotarin tulkitsemana hyvin koskettavia. Esitys on pelkistetty tyylikkäästi olennaiseen. Roolista toiseen vaihdetaan vaihtamalla vaatekappaletta, silmälaseja tai vaikka kiinnittämällä hiukset vähän eri tavalla.

Kuin lapsen palasia keräisi

Huotari vertaa tarinankerrontaansa siihen, kun Lemminkäisen äiti keräsi lapsensa osia tuonelanjoesta ja parsi sitten lapsen kasaan. Vertaus on brutaali, osuva ja sitoo teoksen sopivan moniselitteisellä tavalla juuriimme ja kulttuuriperimäämme. Sukupolvien jatkumon ja siteen maahan hän tuo esiin myös lukemalla äitiyspakkauksen mukana tulleesta lastenkirjasta Eino Leinon runon, jossa kuvataan, kuinka luonnonvarojamme kuskataan ulkomaille. Tiedossa on, että lainsäädäntömme vuoksi Suomi on luonnonvara-asioissa lähes banaanivaltio. Tämä tulee havainnollistettua koskettavalla, jopa viiltävällä tavalla.

Neljäs seinä rikotaan jo ennen kuin esitys alkaa. Huotari kokee tarpeelliseksi selittää esityksen luonteen ennen aloitusta. Se on tämänkaltaisessa dokumentaarisessa, erittäin yhteiskunnallisessa esityksessä hyvin ymmärrettävää, vaikkakin minun mielestäni tarpeetonta. Esitys olisi kyllä selittänyt itsensä. Aitaa yleisön ja esittäjän väliin ei pystytellä myöhemminkään, eikä se olekaan tarpeen. Huotari paneutuu tulkitsemaan henkilöhahmojaan niin intensiivisesti, että hahmot heräävät todella eloon.

Huotari ei esityksessään julista sanaa. Esitys on sellainen, että se vaatii kyllä muodostamaan mielipiteen kaivosasioihin, mutta katsojan oman pohdinnan varaan jää, millainen se mielipide on. Huotari kertoo myös omaa tarinaansa, jota kaivoshanke on varjostanut. Hän jopa toteaa, että hän itse vastustaa Kainuun kaivoshankkeita kenties niin voimakkaasti sen takia, että hän on traumatisoitunut niistä. Hän ei yritäkään tuoda itseään esiin objektiivisena. Objektiivisuus syntyy siitä, että hän kertoo auki oman tulokulmansa.

Dokumentaarisen taiteen haaste

Taiteelle ei aseteta samanlaista totuudellisuuden vaatimusta kuin journalismille. Taiteessa totuudellisuuden ymmärtämiseen annetaan paljon laveammat kehykset. Sen vuoksi tämänkaltainen dokumentaarinen teatteri herättää kysymyksiä. Huotari on haastatellut ihmisiä ja esittää haastattelujen pohjalta rakennettuja henkilöhahmoja lavalla. Hän välittää hyvin vahvasti autenttisuuden tunnun. Hänellä olisi kuitenkin halutessaan kaikki mahdollisuudet käyttää taiteellista vapautta ja muokata asioita ja sanomisia mielin määrin.

Vaikuttaa siltä, että Huotarin ote on ollut siinä mielessä journalistinen, että viesti välitetään sellaisena kuin se on haastatteluissa esitetty. On silti tärkeää muistaa, että olemme tässä vielä journalistista työtäkin konkreettisemmin luottamuksen varassa. Tuntui siltä, että luottamaan pystyi, mutta dokumentaarinen teatteri herättää aina hämmentäviä ja suuria kysymyksiä. Esitys on myös sen vuoksi niin kiinnostava ja onnistunut.

Sydänojanpuron äänimaailmaa Huotari tekee lennosta esityksen kulkiessa ja tällä tavoin syntyy hyvin kiehtova ja vahva maisema. Vahvat folk-sävyt sitovat nekin esitystä maahan ja juuriin. Niihin juuriin ja siihen maahan, joita kaivoshankkeet repivät rikki.

Pakkahuoneelle Vaara-kollektiivin kiertueohjelmistoon kuuluvan esityksen toivat Pohjois-Karjalan kansanteatteri Pokka ja Kohtuusliike. Ikävä kyllä esityksiä oli vain yksi, mutta kulttuuritekona tämä on merkittävä.

Pasi Huttunen
paspah [at] gmail.com
Twitter ja Insta: @paspah

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua