Sanokaa Harjanne, jos haluatte musikaalihyvää! Arviossa Helsingin kaupunginteatterin Priscilla

Kuva: Robert Seger

Ohjaaja Samuel Harjanteen nimi tuntuu nyt olevan kaikkien huulilla. Miehen musikaaliohjauksia on tämän syksyn ensi-illoissa ainakin kolme (!) kappaletta. Itsekin olen nähnyt Harjanteen ohjauksia seitsemän kappaletta ja kaikki varsin lyhyen ajan sisällä. Väistämättä mieleen hiipii kysymys missä on teatterikentän moniäänisyys, vai eikö todella Suomesta löydy muita nimiä musikaalien ohjaajiksi?

En olisi huolissani tästä millään tapaa. Harjanne on ohjannut pääosin isoihin taloihin isoja tuotantoja. Niiden taloudelliset riskit ovat myös sen mukaisia, ja esimerkiksi Harjanteen ohjaamien esitysten ennakkomarkkinointi on ollut Suomen oloihin poikkeuksellisen laajaa. Tästä näkökulmasta hän on tavallaan luonnollinen valinta taloille.

Ja sitten tietysti se tärkein; näkemäni Harjanteen ohjaukset ovat lähes poikkeuksetta olleet musikaalituotantoja, joissa tekemisen taso on asettunut poikkeuksellisen korkealle. Harjanteen intohimo ja osaaminen näkyy näyttämön jokaisella osa-alueella. Esimerkiksi skenografiset elementit tukevat kokonaisuutta, ja jokainen yksityiskohta on loppuun asti mietitty. Myös musiikin korkeasta tasosta ohjaaja ei tingi pätkääkään. Kaiken keskiössä on kuitenkin roolitus. Luin jostain, että Harjanne koe-esityttää myös talojen vakituisen näyttelijäkunnan. Näin hän haluaa varmistua, että jokaiseen rooliin löytyy sopivan karaktäärin omaava näyttelijä.

Lauri Mikkola on Tick. Kuva: Robert Seger

Kaikki tämä mielessä menin katsomaan Harjanteen uusinta esitystä Priscilla, aavikon kuningatar, joka sai ensi-iltansa elokuun lopulla Helsingin kaupunginteatterissa. Samalla mieleeni hiipi epäilys; miten kulttimainettakin nauttiva samanniminen road movie (1994) taipuu näyttämöteokseksi.

Esityksen nähtyä voi todeta, että taipuuhan se, ja nimenomaan musikaalin ehdoilla. Kun leffassa tarina kiertyy vahvasti päähenkilöiden ja heidän välisen kemiansa ympärille, niin HKT:n tulkinta on enemmän perinteinen musikaali, jossa tarina on lopulta aika heppoinen ja pääpaino musikaalinumeroissa.

Kupletin juoni yksinkertaisuudessaan kertoo kolmen drag-artistin matkasta Australian takamaille, joiden asukkaita ei hyvällä tahdollakaan voi kutsua kovin suvaitsevaisiksi (tai kyse lienee enemmän erilaisuuden pelosta). Matkaa tehdään jo parhaat päivänsä nähneellä bussilla, joka on nimetty hauskasti Priscillaksi. Kohtaamisista paikallisten asukkaiden kanssa revitään komiikkaa ihan onnistuneesti, jos kohta sukupuolivähemmistöjen usein kohtaama väkivaltakin on tarinassa läsnä.

Niin drag… sehän on liioittelun taidetta pukuja ja eleitä myöden, ja tässä HKT:n Priscilla on totisesti parhaimmillaan. Näyttämölle vyörytetään toinen toistaan näyttävämpiä asukokonaisuuksia, joita katsoja voi vain henkeään haukkoen ihastella. Kaikesta näkee, että talo on satsannut tuotantoon poikkeuksellisen paljon resursseja.

Esityksen visuaalinen ilme on riemukas ja outokin yhdistelmä kasari- ja ysäriajan pastellivärejä yhdistettynä herkkukaupan värikkäisiin leivoksiin, joiksi koko ensemble tuntuu väliin pukeutuvan. Hauska kaksiulotteinen videoanimointi näyttää sankarikolmikon matkan etenemisen kekseliäästi.

Niki Rautén, Kai Lähdesmäki, Clarissa Jäärni ja Lauri Mikkola taustallaan Priscilla-bussi. Kuva: Robert Seger

Päärooleissa nuorta Adamia esittävä Niki Rautén on häkellyttävän taitava roolissaan. Hänen roolihenkilönsä elämänjanossa on jotain vastaansanomatonta. Ja mikä sisääntulo näyttämölle; väitän, että egyptiläiskuningatar-musiikkinumero herättää kyynisimmänkin heteromiehen katsomossa näihin bileisiin mukaan. Clarissa Jäärni tekee vanhan drag-diivan roolin paljon vähäeleisemmin, mutta sitäkin tarkemmin nyanssoiden. Hänen Bernadettensa on taitava yhdistelmä oman arvon tuntevaa drag-veteraania ja toisaalta koko uran jatkunutta drama queenin huomionkaipuuta.

Lauri Mikkolan Tick tasapainoilee näiden kahden ääripään välissä selvitellen samalla suhdettaan pieneen poikaansa, jonka tapaakin esityksen lopussa. Liikutuksen kyyneliltä ei voi välttyä, kun Mikkola lukee iltasatua Benji-pojalleen (näkemässäni esityksessä Iivari Luomala).

Priscillan musiikkia ei juuri omaperäiseksi voi kehua, mutta miten sitä tulkitaankaan! Drag-genren ikonisimmat diskokappaleet svengaavat kuin hirvi kiitos erittäin hienosti soivan bändin, jota näkemässäni esityksessä kapellimestaroi Ville Myllykoski. Laulullista selkänojaa tulkintaan tuovat kolme diivaksi nimettyä näyttämöhahmoa. Johanna Förstin, Maria Lundin ja Jennie Storbackan solistinen osaaminen on upeaa kuultavaa. Välillä tosin katsomosta on vaikea havaita ovatko äänessä nämä diivat vai esityksen pääkolmikko. Liekö tarkoituksellista vai miksauksen huolimattomuutta. Keskeinen osa dragiahan on huulisynkassa esiintyminen taustanauhan avulla.

Samuel Harjanne on haastattelussa ilmoittanut tähtäävänsä ulkomaisille näyttämöille. Näkemilläni näytöillä pidän sitä jopa todennäköisenä, olkoonkin että näkyvyys Suomesta käsin maailmalle ei ole paras mahdollinen. Harjanne on omalla tinkimättömyydellään ja ammattitaidollaan nostanut suomalaisten teatteritalojen musikaaliosaamisen vaatimuksia aivan uudelle tasolle. Priscilla, aavikon kuningatar on tästä tuorein näyttö.

Jussi Kareinen

Priscilla, aavikon kuningatar Helsingin kaupunginteatterissa 31.12.2022 asti. Lisätietoa esityksestä ja esityskalenteri täällä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua