Niskavuoren nuori emäntä rakennetaan Lieksassa vaikuttavaksi yhteiskunnalliseksi draamaksi

Kuvat: Kai Paavilainen / Lieksan teatteri

Niskavuoren nuori emäntä tekee Lieksan teatterin tulkintana melkoisen vaikutuksen. Jos minulla ei olisi kriitikon uskottavuus ylläpidettävänä, saattaisin myöntää, että Niskavuori-sarja on minulle aika vieras enkä ollut lainkaan tajunnut, kuinka vahva Hella Wuolijoen teksti on. Toki se on vanhahtavan juhlavaa ja välillä yltiöpäisen melodramaattista, mutta dramaturgia on kaunis, teksti kulkee ja jännitteet rakentuvat kuin huomaamatta. Intensiteetti pysyy.

Vastuu esityksen kannattelusta asettuu hyvin vahvasti Loviisa Niskavuoren roolin tekevän Minna Oksan harteille ja hän sen onneksi kivutta kannattelee. Sovitus lavalle on suomifilmimäinen hiukan patsastelevine näyttelemisineen ja korostetun selkeine artikulointeineen. Tämä ei liikaa häiritse ja toimii välillä myös vahvuutena kytkiessään jutun historiallisiin konteksteihin hyvin tunnistettavalla tavalla.

Luokkayhteiskunnan rakenteet piirtyvät kolmiodraamasta kertovassa tarinassa selkeästi esiin. Erityisen mieleenpainuva on kohtaus, jossa samaa miestä rakastavat rikkaan talon emäntä Loviisa ja köyhä, mutta sivistynyt piika Malviina (Heli Palviainen) ratkaisevat tilannetta kahdestaan lavalla. Valtiopäivämieheksi valitun talollisen Juhani Niskavuoren (rennon joustavalla otteella tulkitseva Sami Ehrukainen) mainetta on suojeltava ja talon kunnia säilytettävä. Yhteiskunnan kohtuuttomien normien pakottama pragmaattisuus kourii vatsanpohjaa. Dialogi soljuu ja kohtaus on suorastaan ravistelevan hieno.

Näytelmässä miehet seikkailevat, hölmöilevät ja juopottelevat. Naiset kannattelevat puitteita ja kestävät. Erityisesti kovaan realismiin pakotettu ja silti rakkautta kaipaava Loviisa kasvaa Minna Oksan käsittelyssä tavattoman kiehtovaksi hahmoksi. Kai Paavilaisen ohjaus vääntää roolihahmon ulottuvuudet suorastaan rautalangasta. Oksa olisi saanut kaiken välitettyä varmasti vähän hienovaraisemminkin, mutta toimii homma näinkin.

Malviinan roolin tekevä Heli Palviainen rakentaa toisesta elämän kovettamasta naisesta herkän ja koskettavan hahmon. Hänen ajoituksentajunsa sekä reagointiherkkyytensä tekevät monesta kohtauksesta vahvemman. Muutkin roolityöt tehdään huolella ja läsnäololla eikä sekään häiritse liikaa, että paikoitellen repliikkejä juostaan läpi turhan kovalla kiireellä.

Lavastus on pelkistetty, mutta pelkistämisen varaa olisi ollut enemmänkin. Taustalle heijastetut videot (ilmeisesti Pielisen museosta löytyvästä) talosta sekä pelto- ja järvimaisemista ovat itsessään kauniita ja laadukkaasti toteutettuja, mutta tuntuvat ylimääräisiltä ja tuovat vastoin tavoitettaan levottomuutta lavakuvaan. Olisiko taustaa olisi voinut tehdä valoilla ja pienillä, hienovaraisilla lavastuselementeillä?

Aivan erityisen ilahduttavaa on se, että musiikista vastaavat lavalla oikeat Pielisen Karjalan musiikkiopiston muusikot oikeine soittimineen. Musiikki on selvästi dramaturgian tukena eikä sitä nosteta suuresti esiin, mutta etenkin sello tummine ja dramaattisine sävyineen täydentää esityksen yleistunnelman.

Lieksalaiset ymmärtääkseni osaavat teatterinsa esityksiin hakeutua, mutta monesta muusta maakunnan kolkasta Lieksaan on pitkä matka. Pitkä siitäkin huolimatta, että Lieksan teatteri on ihailtavasti ajoittanut esityksiään myös juna-aikataulujen mukaan. En tiedä, kuinka paljon Lieksan teatteri on perinteisesti tehnyt kiertueita, mutta luulen, että kannattaisi harkita.

Lieksaan matkatessa mietin, että olisiko isänpäivän viettoon löytynyt parempiakin tapoja, mutta esitys haihdutti nämä ajatukset nopeasti. Jos edelleen en pitäisi kriitikon roolista kiinni, saattaisin paljastaa senkin, että en ole ennen mitään Lieksan teatterilta nähnyt. Mutta jatkossa aion nähdä.

Pasi Huttunen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua