Louhiteatterin Seitsemän veljestä on tuore ja omaleimainen tulkinta halveksitusta mutta upeasta klassikosta

Kuva: Louhiteatteri

Nyt eletään hetkiä, jossa Suomi tulee syvältä Impivaaran metsistä vertaistensa joukkoon myös ulko- ja turvallisuuspoliittisesti. Muutos on järisyttävä, joten on erinomainen hetki palata suomalaisuuden rakennustalkoisiin ja Aleksis Kiven Seitsemään veljekseen (SKS 1870). Sehän on kaiken kukkuraksi aivan loistava romaani, vaikka monet sitä koulussa pakkopullana tankanneet eri mieltä ovatkin. Kaikeksi onneksi Louhiteatteri Joensuun Enossa hoitaa homman.

Kasvutarinaa kurittomista känniurpoista ja tappelupukareista vastuullisiksi kansalaisiksi on luettu myös Suomen kasvutarinana ja Nato-jäsenyys sopii hyvin tähän jatkumoon, jossa maamme on vähä vähältä ja varovasti kurkistellen tullut piilopirteistään ja ottanut yhä jämäkämpää roolia kansainvälisellä näyttämöllä.

* *

Koska alun aasinsiltani on melkoisen kohtuuton, on syytä mainita, että Louhiteatterin esitys ei ole kannanotto Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan saati muutenkaan järin poliittinen. Edesmenneen Marja Tohkasen dramatisoinnin teoksesta ohjaa Joensuun kaupunginteatterista eläköitynyt Olli-Kalle Heimo. Hyvin yksinkertaiseen ja pelkistettyyn lavastukseen rakennettu teos painottuu tuomaan esiin suomalaisittain legendaarisen veljesjoukon erilaisia persoonia ja keskinäistä dynamiikkaa.

Louhiteatterin Seitsemän veljestä on sovitettu lavalle siihen tapaan, että se joko etenee tai romahtaa näyttelijöiden varassa. Tietysti näytelmissä on yleensäkin näin, mutta nyt tuntu on erityisen käsinkosketeltava. Niin näyttelijävetoiseksi pitkän linjan näyttelijäveteraani Heimo on homman rakentanut. Ja kyllä se todellakin etenee.

* *

Erityisen mieleenpainuvaa työtä tekevät Mika Merilä Juhanina ja Sara Tahvanainen Eerona. Paljon toisilleen nokittelevan kaksikon dynamiikkakin on ensi-iltaan tultaessa hioutunut vaikuttavan saumattomaksi.  Jarkko Saksa tekee hyvin keskeisessä Aapon roolissa upean suorituksen. Kaikkinensa veljesseitsikon dynamiikka kaikessa touhottamisessaan on todella hyvä.

Ongelmana Louhitalon Seitsemässä veljessä on hiukan laiska sovitus, jossa monessa kohtaa marssitetaan lavalle kertojat lukemaan, mitä sitten tapahtuu. Luovemmilla, vähemmän dramaturgiaa typistävillä ja katkovilla ratkaisuilla olisi voinut hyvin kertoa kaiken, mitä kertojat kertovat. En keksi perustetta kertojien käytölle tässä. Siirtymät kohtauksesta toiseen hoidetaan hiukan monotonisesti. Eikö vaikkapa limittämällä hallitusti joitakin kohtauksia olisi saatu enemmän rytmiä. Pitkähkön esityksen kestokin olisi silloin edes vähän lyhentynyt.

Kaikkinensa Seitsemän veljestä on ilahduttavaa ja mukaansatempaavaa katsottavaa. Mukaan sirotellut kuriositeetit, kuten nuori Helmi Lasanen lukkarin tyttärenä ja joululaulu puisella sähkökitarareplikalla, toimivat hienoina valopilkkuina. Loppupuolella rikotaan neljättä seinää kun Aapo kysyy veljeltään seuraavasta kohtauksesta. Tämä on hämmentävää täydellisessä irrallisuudessaan, mutta ei häiritsevää.

* *

Louhiteatteri ilmoittaa tarkoituksekseen vaalia paikallista kulttuuriperinnettä ja mahdollistaa omaehtoista kulttuuritoimintaa. Mikäpä olisi parempi tapa hoitaa tätä tehtävää kuin sovittaa näyttämölle kulttuurieliitiltä murska-arvion saanut, mutta silti suomalaisen kirjallisuuden merkkipaaluksi noussut teos. Ehkä ei silti tarvitse ottaa seuraavaksi sovitettavaksi Uuno Turhapuroa, Ponterosaa tai Luokkakokousta. Ehkä jotain aidosti hyvin paikallista ja omaa?

Suomessa ei kai Seitsemää veljestä klassikompaa löydy, joten jo se, että Louhiteatteri onnistuu tekemään siitä niinkin tuoreen ja omaleimaisen tulkinnan, on merkittävää.

Pasi Huttunen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua