Linnaisten kartanon vihreä kamari Nokian työväen teatterissa 2.12.2019.

Topelius kirjoitti Linnaisten kartanon viheriä kamari -romaanin vuonna 1859. Tarina on saanut nimensä Linnaisten kartanosta, joka sijaitsee oikeastikin Mäntsälässä. Vuonna 1945 Valentin Vaala ohjasi tekstin pohjalta suositun elokuvan Linnaisten vihreä kamari, jota tähdittivät Regina Linnanheimo ja Rauli Tuomi.

Nokian versio pärjää elokuvalle

Klassikkoelokuvasta tutun tarinan tuominen näyttämölle ei ole helppoa, mutta käsikirjoittaja-ohjaaja Heli Pitkänen selviytyy urakastaan hienosti. Osa katsojista vertaa sovitusta varmasti elokuvaan, mutta nokialaisten ei tarvitse hävetä versiotaan.

Linnaisten kartanon vihreä kamari on tavallaan helppo tarina harrastajateatterille, koska suurin osa kohtauksista tapahtuu sisällä. Lavasteita ei siis tarvitse vaihtaa. Lopputulos voisi myös olla kamariteatteria sanan negatiivisessa merkityksessä. Siis pateettista yhdessä huoneessa huokailua ja käyskentelyä.

Muutamassa kohdassa näytelmä on vaarassa lipsahtaa tällaiseksi, mutta taitavat leikkaukset ja ääniefektit tuovat kokonaisuuteen rytmiä ja vaihtelua. Katsoja ei esimerkiksi näe järvenjäällä tapahtuvaa luistelukilpailua, mutta se loihditaan muilla keinoilla hänen eteensä.

Sisäkkö-Liina (Saara Aittokumpu) ja keittäjä-Saara (Katri Veirtola) näkevät herrasväen naamioiden taakse.

Valheita ja viettelijöitä

Näytelmän alku on esitelmöivä, mutta se on tällaiselle tarinalle tyypillistä ja pakollistakin. Henkilöillä on mutkikkaita sukulaissuhteita, jotka on tehtävä katsojalle selväksi, jotta näytelmän mysteereillä on motiivit.

Yksinkertaistettuna: Linnaisten paroni (Lauri Ahola) asuu kartanossa tyttäriensä, ylvään Annan (Jannina Heiman) ja rasavillin Ringan (Nana Liukkonen) kanssa. Muita asukkaita ovat palvelusväki ja paronin ikivanha, höppänä Justiina-täti (Eila Henriksson).

Kartanoon alkaa kokoontua vieraita. Lipevä kreivi Spiegelberg (Pete Hiltunen) kosiskelee Anna-neitiä. Linnaisten tyttöjen pikkuserkku, totiin menevä kapteeni Eusebius Winterloo (Tuomas Mannila) taas tulee vokottelemaan Ringaa, esiliinanaan äitinsä, hovineuvoksetar Winterloo (Sirpa Kauppila).

Pakkaa sekoittamaan saapuu vielä arkkitehti Lithau. Hän tarkastelee tiluksia voidakseen remontoida kartanon paronin toiveiden mukaisesti. Anna taas tutkailee arkkitehtia sillä silmällä.

Synkät salaisuudet keskittyvät talon vihreään kamariin. Pari sukupolvea aikaisemmin huone oli erään avioparin suhdekriisin keskiössä. Tapahtumat ovat jättäneet jälkensä huoneeseen, ja palvelusväki uskoo, että kamarissa kummittelee.

Arkkitehti joutuu nukkumaan vihreässä kamarissa, koska muita lämpimiä huoneita ei ole. Tiedossa on yllätysten yö, jonka seurauksena salaisuudet alkavat paljastua.

Mannila loistaa rehevänä kapteenina

Lipevä kreivi Spiegelberg (Pete Hiltunen) taivuttelee Linnaisten paronia (Lauri Ahola) antamaan tyttärensä kreivin vaimoksi.

Tuomas Mannilan kapteeni Winterloo on niin mainio, että hahmo kelpaisi ammattiteatterin isolle lavalle. Mannila on jokaista elettään myöten rehevä ja huoleton poikamies. Hän selviytyy mainiosti jopa näyttelijän koetinkivestä, humalaisen näyttelemisestä.

Sirpa Kauppilan hovineuvoksetar on sitä hienostelevampi, mitä ronskimpi hänen poikansa on. Parin dynamiikka toimii ja sytyttää näyttämön eloon. Mannilan ja Kauppilan taidot kannattelevat myös tasapaksumpia suorituksia.

Myös Eero Väätäinen ja Jukka Mäkinen tekevät pienet, mutta sitäkin paremmat ja tärkeämmät roolit hovimestarina ja renkinä. Niinhän se tuppaa olemaan, että palvelijat ovat aina kartanotarinoiden mehevintä antia.

Linnaisten perheestä mieleenpainuvimman roolin tekee Nana Liukkonen Ringana. Hän on eloisa ja luonnollinen. Jannina Heimanin Anna on jäykempi, mutta toisaalta niin Annakin on luonteeltaan. Siinä missä hän on pidättyväinen, Ringa on villi.

Upeita pukuja

Kiitoksen ansaitsevat myös lavastuksen suunnittelija Tapio Huilla ja puvustaja Heli Roininen. Vihreä värimaailma toistuu vaatteissa ja huonekaluissa. Puvut ovat upeita, ja kun kartanonväki veti turkistakkeja ylleen, yleisöstä kuului ihastelua.

Näyttämöllä on myös upeita vanhoja tavaroita. Vaikka lavastus ei vaihdu, sitä katselee mielellään kaksi tuntia. Ainoa päätapahtumapaikan eli salongin ulkopuolella oleva tila, vihreä kamari, tuodaan tilaan kekseliäästi.

Ainoastaan mikrofonien särähtely ja äänen kiertäminen häiritsivät keskittymistä. Onneksi näyttelijöillä oli kantavat äänet, ja he pelastivat tilanteen, kun tekniikka pätki.

Vavahduttava lopetus

Käsikirjoitukseen on jäänyt muutamia tarpeettoman vanhahtavia ja pitkäveteisiä kohtia. Tekstiä olisi voinut dramatisoida vielä rohkeammin, ja esitystä olisi voinut tiivistää vartilla. Annan rakkautta arkkitehtiä kohtaan olisi voinut näyttää enemmän ja selittää vähemmän.

Tästä huolimatta Linnaisten kartanon vihreä kamari on mainiota viihdettä. Se jännittää ja naurattaa, lopussa itkettääkin. Loppuratkaisu, jota en paljasta, on erityisen hieno. Se on haikea ja suorastaan karmiva.

Raukesiko suvun kirous sittenkään?

Janica Brander