X ja Muusa. Kuvat: Juuso Timonen

Mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma… ja kuolema.

Korhosen muotokuva on groteski aikuisten satu, terävänäköinen satiiri, ilmaisussaan rajoja rikkova, jopa rajaton.

Kantaesityksensä viime vuoden lokakuussa saaneen esityksen käsikirjoittaja Jonnakaisa Risto palkittiin vuoden 2023 Kritiikin Kannukset —palkinnolla. Sen myöntää Suomen arvostelijain liitto SARV vuoden parhaaksi katsomastaan taiteellisesta läpimurrosta, jollaisena Korhosen muotokuva nyt nähtiin.

Tämä asettaa odotukseni kohtalaisen korkeiksi. Esitys on kuitenkin kaikessa intensiivisen sekopäisessä selväjärkisyydessään kaikkea sitä mitä olin odottanut ja sisältää myös elementin, jota en pysty käsittämään. Siitäkin pidän.

* *

Näytelmässä on viehkoa hapuilua ja harhaisuuden tuntua, savuista utua, äärimmäisellä tarkkuudella esitettynä. Tosi ja epätosi lyövät kättä sulautuen toisiinsa, ne projisoivat taiteen suhdetta ympäröivään maailmaamme, puhuen vapaudesta ja rakkaudesta sekä kuolemasta.

Tee se itse -leikkikenttä herättää elottoman eloon, ei kumarra millekään ja saa minut polvilleni omaäänisellä usvaisuudellaan. Leikki on hirttänyt tekijöillä kiinni ja se on katsojan onni.

Näytelmä on kuvaus ainakin kaiken mitäänsanomattomuudesta, taiteesta, luovuudesta, luokkaeroista ja riistosta. Se kertoo valinnoista, vallan käytöstä ja valtasuhteista sekä hyvän ja pahan taistelusta, mutta se on myös rakkaustarina.

* *

Näytelmän päähenkilö taiteilija X (Jonnakaisa Risto) on kriisissä luomistyönsä kanssa. Tilannetta luonnehtivat eksistentiaalinen ahdistus ja identiteettikriisi. Hän on jumissa, eikä pääse eteenpäin kärsimystä ja kuolemaa käsitelleen 666-näyttelynsä jälkeen, johon hän on ammentanut inspiraatiota rakastettunsa Muusan pahasta depressiokaudesta.

X:n mukaan elämä tapahtuu nykyään suurelta osin somessa eivätkä algoritmit vallankumousta tee. Mikään ei ole mitään, kun kukaan ei ehdi edes paskalle tai Alepaan. Jos kuitenkin istuu tarpeeksi kauan paskalla ja ottaa sen paskan viimein käteensä ja hieroo itseensä, tajuaa, että ihan kaikki on lopulta paskaa.

X:n uuden näyttelyn teemaksi nouseekin tyhjyyttään kumiseva ”Nothing, Nothing, Nothing”, jonka on määrä avautua ei enempää tai vähempää kuin New Yorkin MoMAan.

* *

X saa tukijakseen mesenaatti Big Headin (Miko Kivinen). Big Headin hahmo (kookas kultainen pää näyttämöllä kiiluvine silmineen) eittämättä edustaa häikäilemätöntä riistäjää, suorastaan demonista pahaa, hyväksikäyttäjää, joka houkuttelee X:ää ja koittaa jopa imaista hänet kapitalismin kitaansa. Ihmishahmon muodossa tällainen pahuuden tiivistymä ei olisi uskottava. Siihen vaaditaan suuri kultainen pää!

Big Headilla on tietysti oma helikopteri ja jopa oma bensa-asema Himalajan huipulla. Tämä taidekummisetä lennättää suojattiaan X:ää niin Bangladeshin slummien kuin Mariaanien haudan yläpuolella, koska miksipä ei?

Taide itsessään on myös osa yhteiskunnallisia valtarakenteita ja näin se myös voi olla riiston väline. Valot, musiikki, äänet ja nukkien monitulkintainen rujous luovat jopa pelottavan, absurdin, mutta samalla oudon kevyen ja kauniin tilan, jossa on tilaa tulkinnoille. Maailma on nothing. Olemme vain tähtipölyä ja mikrobja.

Big Head koittaa niellä X:n.

* *

X jakaa asunnon kumppaninsa Muusan kanssa, joka ansaitsee leivän talouteen Alepan kassalla. X:n ja Muusan suhde on arkisen lämmin ja siinä on tilaa olla se mitä nyt sattuu olemaan. X:n kohdalla se ei ole mitään, kuten hänen näyttelynsä teemakin jo sanoo.

Tapahtumapaikkoina näytelmässä toimivat pääsääntöisesti Muusan ja X:n koti sekä pilvenpiirtäjä, jonka kivijalan Alepassa Muusa on töissä. Pilvenpiirtäjän huipulla taide-eliitti viettää eksklusiivisia juhliaan. Upstairs downstairs – jako on läsnä konkreettisesti. Samalla myös näyttämöllä nähtävien nukkien valtavat kokoerot itsessään viestivät eriarvoisuudesta.

Janika pilvenpiirtäjän katolla.

* *

X ajautuu valintojensa seurauksena yhä vaikeampaan tilanteeseen ja siinä häntä saapuu auttamaan yllättäen ja pyytämättä hänen isoisoäitinsä Korhonen. Korhonen on juureva elävänviisauksia tykittelevä ikiaikainen naishahmo, jossa on pysyvyyttä, näkijän tuntua ja jollain tapaa jopa shamanistisia piirteitä. Korhosen ulosanti on suoraa, koomiseen saakka toteavaa, jopa lakonisen latteaa. Kaikessa pelottavuudessaankin hän silti henkii lempeää turvaa ja huolenpitoa.

Korhonen on Big Headin vastavoima, joka ottaa X:n kiinni Big Headin hylätessä suojattinsa. Korhonen taistelee supersanakarin tavoin demonista Big Headia vastaan, supermummo ei pelkää mitään. Sekoilu näyttämöllä saa eeppisiä piirteitä, kun barbihahmo Janikan elämä saa merkityksen hänen ajautuessaan Big Headin kitaan. Lopulta päihitetty Big Head sullotaan Alepan muovikassiin kuin roska ikään. Jos tämä ei ole kapitalismin kritiikkiä, ei mikään.

Korhonen on supermummo.

* *

Jonnakaisa Risto on rakentanut lavalla nähtävät nuket, hän on myös näytelmän käsikirjoittaja ja näyttelijä. Hän puhaltaa hengen lavalla nähtäviin isompiin nukkeihin Muusaan ja Korhoseen, pois lukien taidemesenaatti Big Headin hahmoon, näytelmän ”pahikseen”, jonka nukettaa näytelmän ohjannut ja siinä kuultavan musiikin säveltänyt ja sanoittanut Miko Kivinen. Risto ”leikittää” näyttämöllä myös barbihahmoja Miraa, Ainoa ja Janikaa sekä vaahtomuovisetämiehiä Joukoa ja Veijoa, sukkanukkegalleristi-Gisellaa unohtamatta.

Ja nuket todella ovat eläviä, niin eläviä, että Risto itsekin on sanonut ajoittain jopa pelkäävänsä niitä. Risto esittää lavalla yhtäaikaisesti parhaimmillaan viittäkin eri hahmoa niin ihmisnäyttelijänä kuin nukkien kautta.

Sen, kuinka näyttelijä liikuttaa fokustaan hahmosta toiseen, ei jollain tapaa pitäisi olla mahdollista, mutta se on. Se itsessään riemastuttaa ja saa ajoittain aikaan miellyttävän pakahtumisen tunteen, joka pitää sisällään tuttuja kaikuja omasta lapsuudesta.

Näyttelijän esittäessä yhtä aikaa montaa eriäänistä ja -luonteista hahmoa on katsojan unohdettava kaikki muu, itsensäkin. Ehdoton keskittyminen on vaatimus, myös katsojalle.

Nukketeatterissa tässä hetkessä näyttämöllä tapahtuva tulee näkyväksi ikään kuin leikin avulla ja kautta. Sen rajapinnassa helmeilee mielikuvituksen voima, huumori ja terävän satiirinen katsominen ihmiseen, yhteiskuntaan ja taiteeseen. Jotta tämä mahdollistuu, tarvitaan teknisen taituruuden lisäksi vapautta ja uskallusta, tilaa, jossa virhe saa näkyä ja tuntua.

Jonnakaisa Risto X:n roolissa.

* *

Elottomat nuket ovat nukettajansa armoilla. Nukettaja herättää ne eloon, mutta samalla syntyy myös jotain muuta, jotain, missä nukke on kuin onkin oma elollinen entiteettinsä. Siinä on jotain ihmeellistä ja samalla toiveikasta. Jos eloton voi näin herätä henkiin, mikä tahansa on mahdollista.

Jossain takaraivossani tiedän, että parhaimmillaankin taidokkaasti nuketettu nukke on kuitenkin eloton. Juuri tästä syystä vaikuttaa syntyvän oma tulkinnan tilansa, jonka minun mielikuvitukseni ja tapani nähdä ja ymmärtää täyttää.

Näin kulloisessakin hetkessä syntyy oudolla tavalla jopa elävääkin minulle täydempi hahmo, minun hahmoni täydellisimmillään. Nuken lähtökohtainen elottomuus itsessään antaa mahdollisuuden nähdä jotain, mitä muutoin emme näkisi. Ihmisnäyttelijän kontekstissa emme voisi tehdä samoja tulkintoja, mutta nuken rajallinen olemisen tapa pakottaa tulkintaan ja tekee kuolleesta elävääkin elävämmän. Se jos jokin on taikaa.

X ja Muusa.

* *

Nukketeatteri taiteen- ja teatterinlajina vie ajatukset lähtökohtaisesti lastenteatteriin. Niin ei mitä ilmeisimmin tarvitsisi olla, ja nukketeatterilla on selkeästi paikkansa aikuistenkin maailmassa. Korhosen muotokuvassa nukketeatterin keinoin ja kautta onnistutaan mystiseksi tunnelmaksi kasvavalla tarkkuudella, nopeilla vaihdoilla ja käsittämättömällä teknisellä taituruudella.

Katsojan on luotettava nukettajaan, joka kuitenkin vähitellen katoaa taustalle nuken persoonan astuessa esiin. Illuusion syntyessä mahdollisuushorisontti laajenee, katsojan oma mielikuvitus kannattelee kokonaisuutta yhdessä nukettajien kanssa.

Nukketeatterin kautta päästään irti tavanomaisesta juuri siksi, että nukkeen katsoja ei voi samaistua samoin kuin ihmisnäyttelijään. Nukke on väistämättä jotain muuta. Ihminen, näyttelijä on läsnä leikittäjänä, hän leikkii tämän leikin, leikin joka on samalla minun leikkini, niin kuin minä sen haluan ymmärtää.

Korhosen muotokuva kuiskii korvaani, että vastavoima kaiken mitäänsanomattomuudelle ja tyhjyydelle on rakkaus ja mielikuvituksen voima. Mikä minä olen sille vastaamaan.

Hanna Telakoski

Vaurioteatteri: Korhosen muotokuva

• Käsikirjoitus ja nukenrakennus: Jonnakaisa Risto
• Ohjaus, säveltäjä, sanoittaja ja nukettaja: Miko Kivinen
• Näyttelijä: Jonnakaisa Risto
• Dramaturgia: Ella Kähärä
• Nuketuskoreografi: Neville Tranter
• Äänisuunnittelu: Eero Nieminen
• Valo- ja videosuunnittelu ja lavastus: Titus Torniainen
• Pukusuunnittelu ja peruukit: Mirkka Nyrhinen
• Lavasterakennus, someviedot ja valokuvat: Juuso Timonen
• Tuottaja: Wilhlmina Sederholm

Vierailu Tampereen Teatteri Telakalla 23. ja 24.9.2023. Seuraavat esitykset Kansallisteatterin Vallilan näyttämöllä 26. ja 27.9. sekä Kajaanin kaupunginteatterissa 7.10.23. Lisätietoa täältä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua