Silver Sepp, Ilaria Tucci, Anna Haukka. Kuvat: Telakka

Suksitango on juonellinen tarina, jossa italialainen Francesca (Ilaria Tucci) ja venäläinen Irina (Anna Haukka) yrittävät sopeutua uuteen elämäänsä maassa, jonka tavat ja kulttuuri tuntuvat hämmentäviltä ja oudoilta.

Draaman karikatyyrimäisten hahmojen kokemusten kautta tarkastellaan suomalaisuutta ilmiönä.

Kertomuksen keskiössä ovat maahanmuuttajien tunnekokemukset kaikessa absurdiudessaan, heidän saapuessaan ympäristöön, jota eivät tunne ja joka näyttäytyy heille vieraana ja kummallisena.

Kyse on matkaseikkailusta, joka on samalla musiikkinäytelmä. Käsikirjoituksessa on ammennettu maahanmuuttajien haastatteluista.

* *

Kokemusmaailmamme määrittyy ympäristömme ja kulttuurimme kautta. Näiden kahden törmätessä Suomi voi olla maahanmuuttajalle täysin absurdi paikka.

Näytelmän kokonaisuus on yhtä aikaa kevyt, ikään kuin kooste sketsejä, mutta samalla se onnistuu pääsemään yllättävän syvälle kulttuurien välisen hämmennyksen tilaan.

Siksi sitä voi myös katsoa monella eri tavalla. – Se on viihdettä, mutta antaa myös paljon ajattelemisen aihetta, jos niin haluaa.

Suksitango on osa Koneen säätiön rahoittamaa Tampereen yliopiston Dialogisuutta rakentamassa –tutkimus- ja kehittämishanketta, Diara-projektia. Projekti on käynnistynyt vuonna 2018 ja kestää vuoden 2021 kevääseen saakka.

Tämän tiedettä ja taidetta yhdistävän hankkeen tarkoituksena on lisätä ymmärrystä Suomen eri vähemmistöryhmien välisistä suhteista.

Hankkeessa tutkitaan maahanmuuttajien suhdetta kotimaahansa, suomalaisiin ja muihin maahanmuuttajaryhmiin niin tieteen kuin taiteen keinoin.

Projektissa sen osat ovat itsenäisiä, mutta se tuo myös dialogia taiteen ja tieteen välille ja etsii teemoja, jolle tätä dialogisuutta voitaisiin rakentaa. – Suksitango-näytelmä on hankkeen taiteellisen puolen eräänlainen lopputyö.

* *

Näytelmässä tutkimuksellisia elementtejä on sovitettu teatterin keinoihin istuviksi. Se on yhdistelmä teatterin tekijöiden ja yliopistotutkijoiden työn tuloksista.

Tutkimus itsessään on vielä kesken ja sen näyttämien tosiasioiden muuntamisessa teatteri-ilmaisuun on varmasti ollut oma haasteensa. Kyse on mitä ilmeisimmin uraauurtavasta tieteentekijöiden ja teatterialan toimijoiden yhteisrupeamasta.

Näytelmän työstämisessä on käytetty maahanmuuttajien haastatteluja ja käsikirjoitus sisältää lukuisia pieniä viitteitä ja suoran lainauksenomaisia kohtauksia niihin.

Ainakin minun katsomiskokemukseni selkeytyi, koska perehdyin ennalta hankkeen sivustolla saatavilla oleviin haastatteluihin. Haastattelut ovat itsenäisenäkin kokonaisuutena mielenkiintoinen kuvien rytmittävä katsaus yksilön kokemaan ja kulttuurisiin eroihin.

* *

Näytelmän lavastuksessa pimeällä näyttämöllä pystyssä törröttävien suksien armeija viestii suomalaisuutta hiljaisesti suoraan ja selkeästi. Yksittäiset tapahtumapaikat ja tunnelmat luodaan taidokkaan valaistuksen ja äänimaailman keinoin.

Francesca ja Irina ovat tavanneet Suomeen-kotouttamiskurssilla, jossa esillä ovat olleet suomalaisuuden syvimmässä ytimessä vaikuttavat kliseet. Vaivaannuttavat tutustumisleikit naurattavat, mutta vasta jälkikäteen. Itse kurssitilanteessa oli läsnä jopa hiipivää kauhua.

Naisilla on bändi Global Conscience, jonka kolmas jäsen on Outo, rautatietunnelista löytynyt muusikko (Silver Sepp). Outo ei puhu, mutta viestii mystisiä ääniä tuottavien instrumenttiensa kautta. – Poppoo saa keikan pohjoiseen ja matka alkaa.

* *

Taival taittuu Oudon hankkimalla autolla. Edes tuulilasia ei ole. Auto heittelehtii ja on arvaamaton kulkupeli kaikin puolin.

Auton voi nähdä kuvastavan sitä, kuinka elämässä voi sattua mitä tahansa. Ehkä auto on turbulenssin tila, johon vieraassa maassa ja kulttuurissa ihminen joutuu?

Absurdi nousee näytelmässä äkillisesti ja voimalla, vaikka se onkin läsnä alusta saakka pienissä yksityiskohdissa ja Oudon hahmossa.

Näytelmä sisältää paljon musiikkia ja kaikki näyttelijät ovat myös lahjakkaita muusikoita. Nimenomaan musiikki ja äänimaailma vievät tunnelmasta toiseen ja muuntavat tilaa.

Näyttämöllä Outona nähtävä ja näytelmän musiikista vastaava Silver Sepp on eestiläinen laulaja, lauluntekijä ja fantasiasoitinten soittaja.

Seppin instrumentit rakentuvat ympäristöstämme löytyvistä tavaroista. Soittimet näyttävät arkisilta, mutta ovat samalla mielikuvituksellisia teoksia. Ne antavat esineille uuden merkityksen äänen tuottajina. – Tässäkin on oma yhteneväisyytensä näytelmän teemaan. Toisen puunpala on toisen soitin.

Outo (Silver Sepp) soittaa yhtä instrumenteistaan.

* *

Näytelmä viestii musiikin universaalilla kielellä ja puhuu kaipauksesta aina jonnekin muualle. Äänimaailman kautta kuljetaan erottavien tekijöiden yli, tunnetaan.

Kuin henkäys -laulu kertoo naisesta, joka pyöräillessään joutuu onnettomuuteen ja kuolee. Laulun voi aistia voimallisena vertauskuvana näytelmän kontekstissa.

Erään maahanmuuttajan haastatteluissa hankkeen sivuilla esiin nousee ajatus siitä, että se mihin satumme syntymään on sattumanvaraista. Emme ole paikkaamme ansainneet, oli se Suomi tai Eritrea.

Samaa elämän sattumaa on laulun naisen kohtalossa, jonka elämä on kuin henkäys. Kieli vaihtuu lennossa venäjästä italiaksi, mutta kaihoisa tunnelma pysyy.

* *

Sauna, makkara, puhumattomuus, humalainen uho.

Hiljaisuus, valkoisuus, luonto, hitaus.

Sääntöjen noudattamisen tärkeys.

Näkymättömyyden vaatimus.

Tanssilava.

Joulupukki.

* *

Näytelmä näyttää stereotypioita ja elävässä elämässä koettuja tilanteita.

Italiassa Francesca kokee olevansa liian hidas, Suomessa liian nopea. Hän on kahden kulttuurin välitilassa.

Ja miksi naiset eivät pukeudu kauniisti ja kantavat täällä ostoskassinsa itse, miehen kävellessä vieressä, Irina taivastelee.

Kauneus on olennainen osa venäläistä kulttuuria. Kauneus, joka voi pelastaa maailman.

Venäläinen estetiikkakäsitys kuitenkin poikkeaa suomalaisesta kulttuurista monin tavoin. Irina onkin huolissaan: onko meikkiä liikaa?

Venäläisellä on tietysti vodkaa, ja jos italialainen on peloissaan, on hänen kintereillään luonnollisesti oltava mafia, Irina miettii.

* *

Näytelmä sivuaa myös monikulttuurisen parisuhteen ongelmia ja todellisuutta.

Italialainen Francesca haluaa elää ja on siksi jättänyt mykkäkoulua pitäneen miehensä. Irina taas puhuu yhä jo edesmenneelle miehelleen ja on kauhuissaan Francescan toimista.

Miksi hän ei lepytellyt miestään, vaikka korkokengillä? Naisenhan tulee aina tukea miestään!

Mehevän riidan kehkeytyessä kohtaus kiihtyy absurdiudessaan loisteliaaksi, molempien huutaessa naama punaisena omalla kielellään. Tämä on ihanaa, varsinkin kun ei ymmärrä mitään. – Kaunista.

Ihmiset ja erilaiset kulttuurit kohtaavat ja kovaan ääneen.

* *

Koska Suomessa ollaan, päätyvät naiset tietenkin jopa mäkihyppypuuhiin. Alun pelonsekaisen kauhun jälkeen se osoittautuu miellyttäväksi.

Naiset tekevät yhteishypyn hienoa tunnelmaa henkivässä yksinkertaista elementeistä rakennetussa kohtauksessa.

Ehkä suomalaisuus on juuri tätä, he pohtivat. Hiljaisuudessa lentämistä? Eräänlainen henkinen, päänsisäinen hyppy tuntemattomaan. Ei puhetta, ei ilmeitä.

Sitä myös maahanmuuttajan kokema väistämättä on, tavalla tai toisella, päänsisäinen hyppy tuntemattomaan. Kielitaidottomalle myös varmasti ”hiljaisuudessa lentämistä”.

Ilmassa liitelyn rauha on kuitenkin heille lopulta liikaa ja naiset päättävät tehdä tasajalka-alastulon, koska telemarkhan on norjalainen.

* *

Tucci ja Haukka ovat rooleissaan äärimmäisen luontevia. Francesca ja Irina näytetään nimenomaan yksilöinä ja ihmisinä, jotka elämä on heittänyt vieraaseen maahan.

Hahmojen tasolla ei operoida helpoilla stereotyyppisillä ratkaisuilla, vaikka karikatyyrimaisuus onkin läsnä. Naiset ovat määrätietoisia ja yhtä aikaa haavoittuvia omilla temperamenttisilla tavoillaan. Kulttuurit puhuvat heidän kauttaan.

Heidän kohtaamisensa näyttämöllä kertoo ystävyydestä. Samalla he jakavat kokemuksiaan muukalaisuudesta, kulttuurien välisistä käsittämättömiltäkin tuntuvista eroista ja hämmennyksestä.

Näytelmän ohjannut Jukka Toivonen (mm. Jopet Show) nähdään näyttämöllä useissa hahmoissa. Niiden kautta näytelmä saa sketsimäiset, hykerryttävätkin ulottuvuutensa.

Toivosen tulkitsemat hahmot tuovat taustakertomuksen lomaan yllättäviä ekskursioita. Toivonen muuntuu taidolla niin tutkijaksi kuin kaukokaipuuta bussipysäkillä potevaksi savolaismieheksi.

Jukka Toivonen nähdään näyttämöllä useammassa roolissa, tässä hän on kiertävä luennoitsija ja tutkija Kymäläinen.

* *

Äänimaailman maagisuus näytelmässä hämmentää yhä uudelleen. Valoihin ja suksien varjoihin yhdistyessään se luo synkeää lumovoimaa.

Luontoäänet ja yöllinen, mystinen tunnelma toistuvat näytelmässä ja tuovat väljyyttä intensiivisten hetkien lomaan. Outo ja hänen instrumenttinsa kannattelevat outoa äänimaailmaa ja voimakkaat valot tuovat niille sopivaa seuraa.

Tilanteet vaihtuvat nopeastikin, uusia elementtejä ja sketsinomaisia vihjeitä suomalaisuuteen liittyen nousee sieltä ja täältä. Oudon mukanaolo kuitenkin tasapainottaa kokonaisuutta ja estää sitä pirstaloitumasta liikaa.

Samalla Outo on itse eräänlaisen muukalaisen ruumiillistuma, universaali muukalainen. Hän on toinen, joka ei puhu, mutta jota viime kädessä kuitenkin ymmärrämme.

Mystinen äänimaailma kiihtyy kiihtymistään, lopulta Outo pyörii soittaessaan kuin dervissi. Transsimaisessa tunnelmassa on alkuvoimaa ja vimmaa, mutta samalla se viestii muutosta ja outoa rauhaa.

* *

Pelottava pandahahmo vierailee lavalla muutamaan otteeseen riittimäisissä, surrealistisia elementtejä sisältävissä kohtauksissa. Ilmassa on ripaus jotain voodoon kaltaista.

Onko panda kenties suomalaisuus itse? Iso hiljainen hahmo, joka ilmestyy karhun muodossa ja rituaalinomaisesti luovuttaa milloin suksen, milloin sauvat. – Ovatko ne avaimia suomalaiseen kulttuuriin?

Kun haastatelluilta maahanmuuttajilta kysyttiin, mikä eläin suomalainen olisi, oli heidän vastauksensa usein karhu.

Mystinen karhu ja sukset.

* *

Kun tango soi näytelmässä keskellä metsää monikansallisin voimin, saa se ajattelemaan ennemminkin kulttuureita yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä.

Kaikki me joskus kaipaamme jonnekin, olinpaikastamme riippumatta. Koemme kaukokaipuuta kaukaiseen onnenmaahan.

Lopussa hahmot pääsevät suksille ja Oudon laulun mystiikka laskeutuu kaiken päälle. Melodian tunnistaa: ”Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa…”

Tietty pysähtyneisyys ja ihmettely, orastava oivalluskin on läsnä. Staattisessa tilassa on kuitenkin mukana myös liike.

Ehkä sankarimme ovat alkaneet päästä sisään suomalaiseen kulttuuriin – tai ehkä samanlaisuutemme onkin lopulta voimallisempaa kuin luulimme?

* *

Vierauden kokemus yhdistää maahanmuuttajia. He eivät tunnista ympärillään olevaa maailmaa ja se aiheuttaa hämmennystä ja väärinkäsityksiä. Heidän on nimettävä ympärillään oleva uudelleen, jotta ymmärrystä voi syntyä. Tässä prosessissa absurdilta ei voi välttyä.

Loppukohtaus huipentuu lauluun, jonka kumea rytmi toistuu instrumentteina käytettäviä suksia rummutettaessa.

Laulun mukaan sydän kertoo lopulta sen mikä on oikein, liika miettiminen ei tuo apua. – Kaikki me olemme omalla matkallamme toiveiden perässä kohti tuntematonta.

Tämä kiteyttää hyvin myös näytelmän kokonaisuuden. Vieraus on meissä kaikissa ja meille tarjottu maailma on aina jotenkin vajaa. Jokaisen tehtäväksi jää kulkea kohti omia merkityksiään.

Hanna Telakoski

Suksitango

• Ohjaus: Jukka Toivonen
• Käsikirjoitus: Jukka Toivonen + työryhmä, Mart Aas
• Esiintyjät: Anna Haukka, Ilaria Tucci , Silver Sepp ja Jukka Toivonen
• Äänisuunnittelu ja musiikki: Silver Sepp
• Lavastus ja valosuunnittelu: Perttu Sinervo
• Puvustus: Paula-Leena Jokitie
• Tuottaja: Anita Parri
• Kesto: noin 1,5h, ei väliaikaa.
• Ensi-ilta: 23.9.2020 Tampereen Teatteri Telakalla. Esityskalenteriin tästä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua