Kauneus ja kakofonia kohtaavat – Erään itsemurhan anatomia Tampereen Työväen Teatterissa

Kuvat: Espoon teatteri

Brittiläisen Alice Birchin Tampereen Työväen Teatterissa vieraileva näytelmä Erään itsemurhan anatomia (Anatomy of a Suicide) on toteutettu Teatteri Metamorfoosin, Espoon Teatterin ja Circo Aereo –sirkusryhmän yhteisproduktiona. Reita Lounatvuoren suomentaman näytelmän ovat ohjanneet Davide Giovanzana ja Sanna Silvennoinen.

Alice Birch tunnetaan televisiosarjojen, kuten Succession, Normal People, Conversations with Friends ja Dead Ringers, käsikirjoittajana. Kantaesityksensä vuonna 2017 London Court Theatressa saanut näytelmä on palkittu arvostetulla Susan Smith Blackburn -palkinnolla vuonna 2018.

* *

”Onko tuo meri sun kasvoilla?”

Erään itsemurhan anatomia käsittelee ylisukupolvisen trauman vaikutuksia kolmessa aikakaudessa yhtäaikaisesti kulkien. Se heijastelee trauman syntyä ja vaikutuksia itsemurhan, mielenterveysongelmien, tunteiden käsittelyn ja kommunikaation vaikeuden sekä addiktion kautta.

Kertomuksen eräänlaisena lähtöpisteenä on 1970-luvulla eläneen Carolin (Terhi Suorlahti) itsemurha. Pelkistäen näytelmä käsittelee nimenomaan Carolin itsemurhan vaikutuksia tuleviin sukupolviin.

Carolin itsemurhan aiheuttama trauma linkittyy hänen tyttärensä Annan (Roosa Söderholm) huumeriippuvuuteen ja lopulta myös tämän itsemurhaan sekä Annan tyttären Bonnien (Senna Vodzogbe) ongelmiin läheisissä ihmissuhteissa. Näytelmä näyttää trauman siirtymisen sukupolvien ketjussa.

Isä ja Anna sairaalassa.

* *

Näytelmän päähenkilöt elävät 1970-luvulla (Carol), 2000-luvulla (Carolin tytär Anna) ja vuodessa 2030 (Annan tytär Bonnie). Käsikirjoitus on laadittu ”horisontaalisesti” siten, että näyttämöllä on samanaikaisesti läsnä kolme eri aikakautta. Siellä siis puhutaan paljon, myös yhtä aikaa.

Välillä aikakaudet kohtaavat tekstin tasolla yksittäisinä sanoina tai lauseina, vaikka ne eivät missään vaiheessa keskenään suoraan keskustelekaan. Vaikka tapahtumat samanaikaisissa kohtauksissa ovat näennäisen etäällä toisistaan, niissä toistuvat samat teemat ja tunnelmat.

Katsoja todistaa sitä, kuinka roolihenkilöiden toiminta ja valinnat vaikuttavat tulevissa polvissa. Hän joutuu kuitenkin alati valitsemaan mitä näkee ja kuulee, koska kaikki kolmen aikatasoa ovat näyttämöllä läsnä. Kyvyttömyys kommunikointiin ja sen traagiset vaikutukset toistuvat ja korostuvat tapahtumissa.

Kaikessa traagisuudessaan tapahtumat näyttäytyvät paikoin tragikoomisina, samastumispintaa löytyy yllin kyllin. Meidän on naurettava ihmisyydelle, itsellemme, jotta selviämme. Vaikka näytelmän yleistunnelma henkiikin tiettyä synkkyyttä, se on paikoin ehdottoman hauska, seuraavassa hetkessä kuitenkin jo eteerisen kauniiksi, jopa mystiseksi elämän ja ihmisyyden kuvaukseksi muuntuen.

* *

”Mun täytyy olla varma, että se loppuu muhun”

Näytelmä ei kuitenkaan kysy tai selitä miten tai miksi trauma muuntuu ylisukupolviseksi ja miksi näin käy juuri näiden naisten kohdalla. Voivathan tulevat polvet aivan hyvin elää tasapainoista elämää esiäidin itsemurhasta riippumatta.

Näytelmä pohtiikin vääjäämättä kysymystä mielen horjumisen dynamiikasta ja mielen sairauksien synnystä. Mikä on opittua, mikä kenties perinnöllistä? Kuinka olosuhteet, joissa elämme, jättävät jälkensä meihin?

Se kysyy myös, mitä äitiys on ja viittaa naisen rooliin ja asemaan eri aikakausina. Kun 1970-luvulla elävä Anna vaikuttaa sukulaisten mielestä toimettomalta, ratkaisuksi tähän on itsestään selvästi toisen lapsen – lapsen, jota Anna ei missään nimessä halua – hankkiminen. Tai toisen miehen. Toisaalta taas 2030-luvulla elävä Bonnie on nuori lääkäri, joka elää yksin ja haluaa katkaista ylisukupolvisen trauman kulun strelisoimalla itsensä.

Näytelmä kuvaa inhimillisen kokemuksen ja ihmisenä olemisen vaikeutta maailmassa, jonka olosuhteet ja tapahtumat koettelevat rajojamme ja mieltämme ja jossa vääjäämättä elämme riippuvuussuhteessa toisiimme, jopa läpi kuoleman. Se osoittaa myös kommunikaation vaikeuden, jopa ajoittaisen mahdottomuuden.

Etualalla Bonnie, taustalla Carol ja Anna (nukke).

* *

Erilaiset ilmaisun tavat kohtaavat kolmen aikakauden partituurimaisessa kokonaisuudessa. Kokonaisuuden kannattelun näkökulmasta keskeiseksi nousee partituurin rytmi ja ajoitus, kun näytelmä ottaa katsojan otteeseensa monilla eri tasoilla.

Samat teemat lävistävät ajan, ja kolmen aikakauden paikoin yhtäaikaiset tapahtumat näyttämöllä kohtaavat kokemuksellisesti jopa kaaoksena ja kakofoniana. Samalla tämän kaaoksenomaisen tilan raoista tihkuu kauneutta.

Yhtäaikaiset aikakaudet ja niissä elävät hahmot muodostavat kokonaisuuden, joka katsojan tulee koota. Näyttämöllä nähtävät elementit ovat yhteydessä toisiinsa läpi ajan ja katsoja taiteilee niiden välissä olevassa tilassa pyrkien kokonaisuuden hahmottamiseen.

Näytelmä on ihailtavan kunnianhimoinen projekti, jossa taianomaisesti eri esittämisen tavat ja taiturimaisesti toisiinsa kietoutuvat dialogit muodostavat orgaanisen kokonaisuuden.

Näyttämöllä tapahtuu ajoituksen ja siirtymien osalta jotain, joka vaikuttaa lähes käsittämättömältä, kun toisistaan täysin erillään olevat dialogit kohtaavat rytmissä ja yksittäisissä sanoissa ja lauseissa. Tästä näkövinkkelistä toteutus on hiottu huippuunsa. Näennäinen vaivattomuus hämää katsojaa tilanteiden soljuessa silmien edessä lähes häiritsevän luontevasti.

Näyttämöllä eletään yhtä aikaa kolmessa eri ajassa. 

* *

Ajoittain jopa kakofoninen toiminnan tila käy myös hermostuttavaksi. Yritän nähdä, kokea ja kuulla detaljeja, mutta fokus harhailee. En pääse kontrolliin. Valta on kuitenkin minulla. Mihin kiinnitän huomioni ja miksi en tiedä mihin sen kiinnittäisin? Olen vapaa muuttamaan huomioni keskipistettä, mutta mitä siitä seuraa? Mistä voin tietää mitä haluan tuossa hetkessä nähdä ja tavoittaa?

Tämä harhailun tunne muuntuu paikoin ärsyyntyneen paineiseksi kokemukseksi, mutta se pistää minut viime kädessä myös näkemään jotain mitä näyttämöllä ei varsinaisesti ole. Se mitä näyttämöllä kulloinkin näen ja kuulen, kertoo myös minusta itsestäni, omista valinnoistani, olemisen tavastani.

Ehkä tämä kaaos ja paineen tunne, jonka päällekkäinen esittäminen saa katsojassa aikaan, on tietoinen keino viedä katsoja trauman liepeille, siihen avuttomuuden tilaan, jossa hahmot kukin tahoillaan kamppailevat. Välillä en tiedä mihin silmäni laittaisin, kun vuorosanat sekoittuvat toisiinsa päässäni. Kun päätän seurata yhtä dialogia, huomaankin yhtäkkiä olevani toisen keskustelun rajapinnassa. Koetan kontrolloida ja jäsentää tapahtumia ja siihen kykyni eivät tuossa yksittäisessä hetkessä riitä.

Tämä konkreettinen kerroksellisuus kiehtoo, mutta itsellseni se on paikoin liikaa, vaikka se herättääkin miettimään oman huomioni kohdentamisen ja valintojeni merkitystä. Yhtäaikainen tapahtuminen alati muuntuvine henkilöhahmoineen vie joistain tilanteista terän. Huomaan toivovani, että puhuttaisiin vähemmän yhtä aikaa.

Rauhallisemmat ja yksiulotteisemmat kohtaukset, sekä liikekielen ja ilmaisun moninaisuus tasapainottavat kuitenkin kokonaisuutta. Tekstissä käytetty toisto antaa myös katsojalle aikaa ja tilaa hengittää. Näin toimii myös ilma-akrobatian, laulun ja tanssin käyttäminen sekä ilmapallojen tuominen kohtauksiin. Liike sekä keveyden illuusio ja ilmentäminen vapauttavat raskaiden teemojen ja yhtäaikaisen esittämisen luomaa jännitettä. Olemista kuvataan tilana, jossa sietämättömyys ja keveys lyövät kättä, muuntuvat toisistaan ja toisikseen.

Anna lapsena Elina Sarnon nukettamana ja taustalla raskaana aikuisiällä.

* *

Puvustuksessa ja valoissa on käytetty värikoodeja, jotka auttavat katsojaa hahmottamaan eri aikakaudet ja tukevat yhtäaikaisten ja nopeastikin vaihtuvien tapahtumien kulun seuraamista. Näyttämöllä kuvataan lakonisenkin arkisia tilanteita ja keskusteluita kuitenkin tempautuen välillä abstraktimmalle tasolle.

Liikekieli, valaistus ja naamioiden käyttäminen tukevat muutoksia. Esitys yhdistää perinteisempään teatteriin myös nukkeja. Niiden läsnäolo hahmoina lisää tiettyä maagista tunnelmaa, niiden ollessa taianomaisesti eläviä ja ilmeikkäitä kaikessa kasvottomuudessaankin. Tässä todistetaan jälleen sitä, kuinka eloton muuntuu taidokkaissa käsissä elävääkin elävämmän oloiseksi, koska katsojan tulkintahorisontti laajenee mittasuhteisiin, joita elävää ihmistä tarkkaillessa ei voi koskaan saavuttaa.

Tapahtumapaikkoina keskisissä kohtauksissa on sama ympäristö, suvun talo ja sen eri huoneet kaikissa läsnä olevissa aikakausissa. Näyttämöllä on eri tasoja, mutta eri aikakausien hahmot liikkuvat niiden välillä sujuvan saumattomasti.

Naamiot ovat yksi näytelmän käyttämistä tehokeinoista.

* *

”Kun susi kuolee, sen lauma saattaa hajota”

Näytelmän metaforisista elementeistä päällimmäisinä mieleen jää valuvan veden käyttäminen, sekä susinaamioinen hahmo. Sen läsnäolo korostaa tunnelman synkkyyttä ja jonkinlaista tapahtumien vääjäämätöntä kulkua.

Sudet vaeltavat yhdessä pitkiä matkoja, Carol toteaa kohtauksessa, jossa työntää Annaa rattaissa. ”Sudet syövät valtavia määriä” ja ”kun susi kuolee, sen lauma saattaa hajota”.

Sutta pidetään laajalti yhtenä kunnioitetuimmista ja pelätyimmistä eläimistä, mutta pohjoismaisessa mytologiassa se näyttäytyy myös kuoleman, tuhon ja kaaoksen symbolina. Sudet elävät laumoissa selviytyäkseen. Carol on trauman tasolla läsnä laumansa elämässä pitkälle tulevaisuuteen ja vaikuttaa sitä hajottavana elementtinä.

Katosta valuva vesi vapauttaa ahdistavia kohtauksia ja tuo ilma-akrobatian tavoin näyttämölle kaivattua keveyttä. Vesi on visuaalisesti vaikuttava ja kaunis elementti. Se valuu sormien läpi vääjäämättömällä varmuudella. Tekstissä puhutaan niin unesta kuin kuolemasta eräänlaisena veden ja pinnan alle painumisen vapauttavana tilana. Pinnan alla happi loppuu ja samalla loppuu ja häviää kaikki muukin.

Hanna Telakoski

Erään itsemurhan anatomia

• Näytelmäkirjailija Alice Birch
• Käännös Reita Lounatvuori
• Ohjaus Davide Giovanzana ja Sanna Silvennoinen
• Käännöksen sovitus Mimmi Ahonen ja Sara Koiranen
• Valosuunnittelu Juho Rahijärvi
• Lavastus- ja pukusuunnittelu Mirkka Nyrhinen
• Sävellys ja äänisuunnittelu Maija Ruuskanen ja Viljami Lehtonen
• Nukketaiteilija Elina Sarno
• Dramaturgin assistentti, kuiskaaja Sara Koiranen
• Näyttelijät Samuli Nordberg, Eero Ojala, Pauliina Palo, Riina Tikkanen, Terhi Suorlahti, Roosa Söderholm, Senna Vodzogbe

Viimeinen esitys Tampereen Työväen Teatterissa keskiviikkona 24.4.2024. Esityskalenteriin tästä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua