Kuva: Riikka Hurri
TEATTERI | Joen sydämen maaginen realismi yhdistettynä paikallishistoriaan ja joensuulaislähtöiseen musiikkiin lumoaa katsojan. Monipolvinen kokonaisuus on saumaton.
”Tavoitteena on löytää lopullinen totuus rakkaudesta, mutta onneksi näytelmä ei sitä väitä löytävänsä.”
ARVOSTELU
Joen sydän
- Ohjaus: Aleksis Meaney
- Käsikirjoitus: Piia Peltola
- Ensi-ilta: Joensuun kaupunginteatteri 10.2.2024
Joensuu tarvitsi tämän näytelmän. Joen sydän on ennakkotietojen mukaan ”tekijöidensä rakkauskirje tälle itäiselle kaupungille ja sen ihmisille – menneille, nykyisille ja tuleville – kipupisteineen ja haaveineen, iloineen, suruineen; karvoineen kaikkineen”. Tämän lupauksen näytelmä lunastaa häkellyttävällä voimalla, vaivaannuttamatta saati pitkästyttämättä.
Ei se ehkä ole suunniteltua, mutta ajoitus on erinomainen nyt kun Joensuu – siinä missä muutkin kunnat – on historiallisen muutoksen kourissa soteuudistuksen jälkilöylyissä, ja suunnitteilla olevat rajut talouden kiristykset pakottavat entistä enemmän miettimään mitä pidämme tärkeänä.
* *
Maagista realismia henkivässä tarinassa rakkauteen pettynyt Johanna haluaa eroon sydämestään, mutta päätyykin todella kohtaamaan sen. Yhdessä sydämen kanssa hän tekee hurjan matkan läpi joensuulaisen historian aina esihistoriasta lähitulevaisuuteen. Tavoitteena on löytää lopullinen totuus rakkaudesta, mutta onneksi näytelmä ei sitä väitä löytävänsä.
Liiat ilmeisyydet hyvin välttäen Joensuusta ja joensuulaisuudesta saadaan kerrottua paljon. Samalla tietenkin kerrotaan yhtä paljon suomalaisuudesta ja ihmisyydestä. Tarina pysyy massiivisuudestaan, vauhdistaan ja polveilustaan huolimatta hyvin kasassa ja ehjänä.
Takavuosien Joensuun ensimmäisen pizzerian Veronan pizzalaatikoiden kaltaiset hauskat kuriositeetit ja mukaan tiputeltu kaupunkitrivia toimivat ilahduttavina kuriositeetteina, eivätkä pääpiirteissään tunnu väkisin mukaan pakotetuilta. Niiden Veronan pizzalaatikoidenkin kanssa oudosti ja hauskasti resonoiden mukana on vähän Romeo ja Julia -viittailua. Klassikoista pokataan myös Dickensin suuntaan, vaikka kyseessä onkin personoitunut Pielisjoki eikä menneen joulun haamu.
Kun Joensuun historiaa käydään läpi, niin joensuulaisen kaupunkikulttuurin kannalta merkittävät talonvaltaukset tosin jäävät huomiotta. Esimerkiksi Torikatu kympin valtaus vuonna 2009 määritti kaupunkia monella mielenkiintoisella tavalla uusiksi ja olisi ansainnut osansa tässä näytelmässä, jossa ote on jossakin määrin anarkistinen.
* *
On viisas ratkaisu, että Joensuun 1990-luvun skiniajoissa ei vellota. Siinäkin olisi paljon vielä käsiteltävää, mutta se olisi vallannut ja määrittänyt koko näytelmän. Lopputulos on parempi näin.
Hyvin tärkeä teko puolestaan on ottaa mukaan sisällisodan aikainen 99 vangiksi otetun venäläisen sotilaan joukkoteloitus. Teloituskohtaus on toteutettu tyylitellysti ja silti äärimmäisen dramaattisesti. Sovitus Mana Manan Totuus palaa -kappaleesta tekee kohtauksesta hurjan ja ahdistavan. Ongelmaksi tosin muodostuu, että kohtauksessa väännetään liikaa rautalankaa. Sinänsä tekstien heijastaminen lavasteena olevaan ramppiin näyttää hyvältä, mutta liika on liikaa. Kohtauksen raju lataus kärsii, kun taustalla pyörivät kalvosulkeiset. Yleisön ymmärrykseen olisi voinut luottaa enemmän.
Muissa kohtauksissa tekstien pudottelu rampille ei samalla tavalla häiritse, eikä niitä ole välttämättä tarkoituskaan koko ajan lukea. Joku yleisöstä harmitteli, että olisi mieluusti lukenut mitä rampilla lukee, mutta näyttelijät olivat edessä.
* *
Joensuulaislähtöinen musiikki on se perusta, jolta näytelmä eniten ponnistaa. Musiikki on nivottu yllättävän saumattomasti osaksi perustarinaa. Keskeisellä sijalla on kaupungin läpi virtaava Pielisjoki. Eniten ammennetaan Ismo Alangon ja Hassisen Koneen tuotannosta. Ratkaisu on ymmärrettävä, mutta näihin ikoneihin nojaaminen on samalla kovin riskitöntä ja vähän tylsää.
Onneksi Eve Pietarinen studiobändeineen on uskaltanut rohkeasti ja taitavasti muokata kappaleita omikseen ja näytelmään istuviksi. Siinä onnistutaan erittäin hyvin. Monista näyttelijäkuoron voimalla massiivisiksi kasvavista Alangon kappaleista on saatu todella vaikuttavia. Niihin biiseihin pahan kerran väsähtänytkin jaksaa nämä tulkinnat ja välilläjopa lumoutuu. Esimerkiksi esiripuksi naisten välisen seksin eteen nostettu Ekstaasiin on aivan mahtava. Samoin Kun Suomi putos puusta. Ja onpa kerrankin osattu jättää pois iänikuiset Taiteilijaelämää ja Rappiolla. Kiitos siitä!
Upeimmat musiikkikohdat löytyvät muualta kuin Alangoilta. Stellan Aamun kuiskaus asettuu Janne Sivosen kauniine sanoituksineen ja aivan tavattoman upeine tulkintoineen Pielisjoki-teemaan järisyttävän koskettavasti. Roska meni silmään. Kappaleen tunnelatausta asiaa tunteville korostaa se, että Stellan laulaja menehtyi melko nuorena.
Lyytin Pielisjokikin on sijoitettu juuri oikeaan kohtaan. Kontrasti lavalla kuullun ja alkuperäisen kappaleen välillä on suuri. Lyytin omalaatuisen kaunista ja herkkää laulutapaa ei onneksi pyritä imitoimaan ja vaivaannuttavuus vältetään. Kappale on loistava ja sekin sopivan rohkeasti omaksi sovitettu.
Joensuulaisen metalliskenen huomioiminen oli tässä tietenkin tavalla tai toisella tarpeen. Osaksi yhtä kohtausta mukaan sirotellaan ripaus Insomniumia todella tyylikkäästi ja silti riittävällä voimalla.
Kumikamelin tietenkin täytyi olla mukana. Ja hauskaa, että mukana oli pienesti myös takavuosien joensuulaispoppoo Pool. Monelle ehkä oudomman Korkeajännityksen mukanaoloa selittänee se, että se on Jaakko Tohkasen veljen Mikko Tohkasen bändi. Huomenna on yö on hieno biisi ja sopii paikalleen erinomaisen hyvin.
Kun kyseessä on musiikkinäytelmä, jossa keskeisellä sijalla ovat Pielisjoki, rakkaus ja Joensuu, on outoa ja häiritsevää, ettei Ukkosmaineen edes viitata missään vaiheessa. Se olisi kuulunut tähän kontekstiin. Ukkosmaine-kaksikon rooli joensuulaisuuden ja etenkin niinivaaralaisuuden tuottajana oli hetken aikaa keskeinen. Ja onhan duolla jopa kappale nimeltä Pielisjoki. Ja olisi sinne voinut uittaa mukaan vaikka sellaistakin pientä marginaaliklassikkoa kuin Jolla. Se olisi nimeään myöten istunut näytelmän henkeen ja tunnelmaan täydellisesti.
Laulajina loistaa erityisesti aivan mahtava Regina Launivuo, mutta myös Jaakko Tohkanen pääroolissa yllättää hienoilla tulkinnoillaan. Joidenkin kappaleiden kohdalla tuntuu, että toista pääroolia tekevä Maria Karhapää ei ole aivan sinut niiden kanssa, mutta erinomaisesti hänkin laulaa.
Väkisin tulee mieleen, että liveorkesterin kanssa esitys olisi vielä aivan eri tavalla huikea. Toki se silloin olisi myös aivan eri näytelmä. Eve Pietarinen on tehnyt studiobändeineen valtavan työn musiikkia sovittaessaan ja onnistunut siinä erittäin hyvin.
* *
Joen sydäntä ei ole tekemällä tehty kevyeksi eikä laimenneltu siihen tapaan kuin kaupunginteatterissa on usein tapana. Tunteet välittyvät aika ajoin hyvinkin raakoina. Esitystä ei silti ole millään muotoa raskas katsoa. Koko esityksen rytmi on iskevä, ajoitukset kohdallaan ja kokonaisuus vankka. Näytelmän yksinkertaisen toimiva lavastus sekä oivaltava valosuunnittelu ja äänimaisema kantavat koko tarinaa vaivatta.
Esitys ei ole erityisen näyttelijävetoinen eikä tunnu tarpeelliselta erotella erityisiä yksilösuorituksia. Kokonaisuutena ryhmä löytää tanssijoita myöten paikkansa hyvin ja on lavalla voimakkaasti läsnä.
Ulla Päivikön koreografia tekee esitykseen tietynlaista saumattomuuden ja sujuvuuden tunnetta, jota harvoin kaupunginteatterin lavalla näkee. Tanssijoita Mimmi Herdiä ja Pauliina Sarastetta ei erityisesti nosteta esiin, mutta he tuovat mukaan sulavaa, herkkää fyysisyyttä, joka kannattelee ja herättelee kaikkia muitakin lavalla entistä enemmän eloon.
Joen sydämen kahden ja puolen tunnin kesto ei tunnu pitkältä eikä väliajalla harmita tippakaan edes se, ettei tarjoilua hoitavalla yrittäjällä ole myynnissä viinaa.
On vaikea arvioida, kuinka näytelmä toimii ei-joensuulaiselle, mutta perustarina on kyllä vahva ilman joensuulaisuuttakin. Myös yleisössä olleet nuoret selvästi pitivät näkemästään, vaikka biiseistä ei monikaan ollut tuttu. Levottomat jalat oli kuulemma joskus laulettu Laulurinteellä perinteisessä Suomen suven avauksessa.
* *
Pohjois-Karjalassa ammennetaan tänä vuonna paljon omasta musiikki- ja festivaaliperinteestä. Joen sydämen lisäksi alueella on tekeillä muutakin. Näillä näkymin syksyllä saa Outokummussa ensi-iltansa iso festariperinteestä ammentava viihdespektaakkeli, joka kulkee työnimellä ”Festarimusikaali”.
Joen sydämen lavastus on tietoisesti tehty muistuttamaan rokkifestarin lavaa ja keskeisimmässä lavastuselementissä, taka-alan rampissa voi nähdä viittauksen Ilosaarirockin päälavan takana olevaan pahamaineisen hankalaan roudausramppiin, joka musiikkipiireissä hyvin tunnetaan. Ollaan Joen sydämessä tietenkin myös Ilosaarirockissa. Hiukan yllätyin ja vähän petyinkin siitä, että ei oltu Popkadulla.
Joen sydämeltä odotettiin todella paljon ja se ylittää odotukset. Vaikka Joensuun kaupunginteatterilla on viime vuosina ollut monta mahtavaa onnistumista ohjelmistossaan, jaksaa vielä hiukan ällistyttää, että näin hienoa. Joen sydän saa vähän rakastamaan.
Pasi Huttunen
Joen sydän
- Käsikirjoitus Piia Peltola
- Ohjaus ja näyttämösovitus Aleksis Meaney, vierailija
- Lavastus- ja pukusuunnittelu Kaisu Koponen
- Koreografi Ulla Päivikkö, vierailija
- Kapellimestari Eve Pietarinen
- Rooleissa Maria Karhapää, Jaakko Tohkanen, Regina Launivuo, Markku Maasilta, Anna Ojanne, Petteri Rantatalo, Minna Maaria Virtanen, Petra Heinänen, Otto Henriksson, Outi Ikonen, Heikki Mäkäräinen, Samu Stenberg
- Tanssijat: Mimmi Herd, Pauliina Saraste
- Studiobändi Nikolai Tiitinen, Petri From, Kasper Omenasaari, Eve Pietarinen, Mammu Koskelo
Ensi-ilta Joensuun kaupunginteatterissa 10.2.2024. Esityksiä 11.5. asti. Esityskalenteriin tästä.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Näyttelijät pitävät interaktiivisen murhamysteerin pinnalla – arviossa Tampereen Teatterin Hiuskarvan varassa
TEATTERI | Tuulensuun Palatsin interaktiivisen murhamysteerin tapahtumapaikkana on parturikampaamo. Kesken arkisen aherruksen yläkerrassa tapahtuu henkirikos.
Näyttävä tulkinta vanhasta komediasta – arviossa Nokian työväenteatterin Herrat ovat herkkäuskoisia
TEATTERI | Serpin komedia vuodelta 1937 on visuaalisesti upeasti toteutettu, muttei ainakaan vielä nouse oikein lentoon.
Vie sie, mie vikisen vai reilusti synnytystalkoot – arviossa SuomiFilmin salaiset kansiot
TEATTERI | Entä jos Tuntemattoman Koskela olisikin synnyttävä nainen urakoimassa uutta tykinruokaa?
Porilainen Rakastajat-teatteri on sovittanut Rosa Liksomin Everstinnasta vahvan ja omaäänisen monologin
TEATTERI | Rosa Liksomin tekstistä on sovitettu porilaisteatterissa omaääninen monologi, joka pitää vakuuttavalla näyttelyllä otteessaan kaksi tuntia.