Ihmisen mieli on kuin paperia, se voi murentua hetkessä – Kissani Jugoslavia Tampereen Teatterikesässä

Suomen Kansallisteatterin Kissani Jugoslavia Tampereen Teatterikesässä, Sorin sirkuksessa 10.8.2019.

Ihmisen mieli on kuin paperia. Se voi murentua hetkessä. – Näin todetaan Pajtim Statovcin palkitun kirjan pohjalta dramatisoidussa Suomen Kansallisteatterin produktiossa Kissani Jugoslavia.

Näytelmässä kuvataan jugoslavialaisen perheen, lähinnä äidin ja pojan, elämän kulkua eri aikakausissa taidokkaasti sukkuloiden.

* *

Emine

Emine (Sari Puumalainen) on 1980-luvun Jugoslavian maaseudulla elävä nuori tyttö, joka odotusten mukaisesti avioituu itseään vanhemman, komean Bajramin (Petri Liski) kanssa.

Eminen elämänkaarta seurataan aina teinitytöstä alkaen. Lavastuksella ja valoilla luodaan sadunomaisia valkoisen, punaisen ja vaaleanpunaisen rytmittämiä kuvakudelmia, joissa runsas nippu ruusuja putoaa näyttelijän kädestä aina kun pettymys lähestyy tai osuu haavemaailmoissa elämän nuoren tytön kasvukuvauskertomukseen.

Vaaleanpunaiset unelmat vaihtuvat nopeasti karuun arkeen ja järjettömään pettymykseen sekä elämään miehen palvelijana vieraassa maassa. Nuoren tytön haaveet törmäävät seinään ja arjen groteskius vyöryy kevyiden unelmien yli. Lapsuuden päämäärätietoisista idealistisista suunnitelmista ei toteudu yksikään. Silti liitossa on myös kiintymyksen tunteita, ja jopa kerran aviomies ilmaisee kiitollisuuttaan. Sitä Emine ei unohda, koskaan.

Haavemaailma muuntuu elämänkohtalonsa kanssa kipuilevan keski-ikäisen naisen arjeksi. Perhesuhteet ovat nekin täynnä kipupisteitä. Pyörivän näyttämömekanismin avulla siirrytään ajasta, paikasta ja tunnelmasta toiseen nykyhetken Suomen ja Jugoslavian lähihistorian välimaastossa operoiden.

Puumalaisen roolityö koostuu suurelta osin pitkistä monologiin pohjaavista osuuksista, joissa hänen työskentelynsä on ihailtavan taidokasta. Hänen jatkuvuuteensa voi luottaa.

* *

Bekim

Bekim (Toni Harjajärvi) on tullut Suomeen lapsena perheensä mukana sodan jaloista. Hän on varttunut nuoreksi aikuiseksi, opiskelee filosofiaa ja päättää hankkia itselleen lemmikiksi boakäärmeen.

Käärme (Petri Liski) on voimakas, eteerisen seksuaalinen ja selkeä. Se tuo Bekimin elämään turvaa ja pysyvyyttä.

Bekim on älykäs, kompleksinen ja ahdistunut hahmo, jonka elämästä puuttuu merkityksellisyyden kokemus. Hän on traumatisoitunut, alistetun äidin herkkä poika, joka kaipaa rakkautta, mutta päätyy toteuttamaan lähinnä eläimellistä puoltaan.

Bekim tapaa baarissa Kissan (Ville Tiihonen). Kissa on keimaileva ja sensuelli, röyhkeällä tavalla rajattoman itseriittoinen ja ääripäästä toiseen sinkoileva. Se on aina ja kaikessa oikeassa oleva, loputtoman itsekäs hahmo.

Kissa jyrää häikäilemättä kaiken tielleen osuvan. Se on armoton ja jopa ihmisvihamielinen. Se imee kulloisenkin kohteensa kuiviin ja jatkaa matkaansa, ilmeisen nopeasti tylsistyen. Sen toiminta on dynaamista ja voimakkaan fyysistä, kuplivaa.

Kissa on yhtä aikaa viehko ja narsistisen sietämätön, hyökkäävän kateellinen ja täysin itselleen elävä, lipevä ja alati muuntuva toimija. Sen käytös vaihtuu salamannopeasti ihailun sävyisestä mielistelystä hyökkäykseen kaikkea sitä vastaan mitä Bekimin hahmo edustaa.

Käärme ja Kissa ovat viehättäviä ja mystisiäkin voimakkaan metaforisia toimijoita, jotka taidokkaalla elekielellä ja liikehdinnällään taikovat esiin eläinhahmon olennaisimman puolen.

Bekim janoaa sitä toiseutta, jonka kissan ja käärmeen hahmot hänen kokemusmaailmaansa mahdollistavat. Hän on epävarma ja haluaa siksi miellyttää ja on valmis uhraamaan lähes mitä tahansa, jotta voisi kokea elävänsä ja saisi osakseen rakkautta ja turvaa. Äidin kokemukset näkyvät hänessä.

Toni Harjajärvi on Bekimin roolissa uskottava. Hän tuo esiin herkän nuoren miehen ristiriitojen täyttämän elämän. Hän hämmentyy ja kokee voimalla.

Toni Harjajärvi ja Petri Liski.

* *

Bajram

Isä Bajramin hahmossa puhuu se ristiriita, jonka statuksen menettäminen vieraassa maassa miehelle aiheuttaa. Bajram (Petri Liski) on loputtoman pettynyt kaikkeen ja kaikkiin ja hakee uskonnosta pohjaa elämälleen. Tästä johtuen hän menettää Suomessa kallisarvoisen työnsä kieltenopettajana.

Vaimoaan hän alistaa suhteen alusta lähtien. Hän on ehkä kulttuurinsa tuote ja machoihanteen läpitunkema, mutta ihmisenä hän silti tekee itse omat valintansa. Hän kohtelee perhettään itsevaltaisin, jopa sadistisin ottein, vaikka tarvitsee heitä. Lopulta hän vaipuu synkkyyteen, josta ei ole paluuta.

* *

Kissani Jugoslavia -näytelmän sanomaan kietoutuu toiseuden voimakas kokemus, niin sukupuolessa, kulttuurissa kuin seksuaalisessa suuntautumisessa. Sen pinnassa viha, pelko ja rakkaus vääntävät kättä.

Näytelmässä kuvataan sitä kuinka vanhempamme elävät kauttamme tavalla tai toisella, halusimme sitä tai emme. Traumaattiset elämänkokemukset jättävät pysyvän jälkensä hahmoihin.

Toisaalta pohditaan kuoleman mahdollisia eri muotoja. Kuoleman, joka voi tulla milloin tahansa. Kuoleman, joka on ainoa asia, joka meille lopulta on yhteistä. Miten kuolisit, jos saisit valita?

Yhtenä teemana näytelmän eri osioiden pinnassa risteilee muukalaisuus. Muukalaisuus ja sen kokemus on läsnä meissä itsessämme ja suhteessa toisiin ihmisiin. Toisaalta se näyttäytyy voimakkaana toiseutena, niin kulttuurin, seksuaalisuuden kuin jopa oman mielemme tasolla.

Ulkopuolisuuden ja erilaisuuden kokemukset viestittävät ihmisen ikiaikaista roolia maailmaan heitettynä. Taidokkaasti näytellyt eläinhahmot toimivat päähenkilön minuuden kanavoinnin väylinä. Ne edustavat kaikkea sitä, mitä hän itse ei ole. Kontrastista huokuu vinhalla tavalla yhtäaikainen latteus ja taas seuraavassa hetkessä elämän vimma.

Näytelmässä luodaan voimakkaita tunnelmia ja tuokiokuvia valojen, varjojen ja värien kautta. Ville Tiihonen roolityö Kissana on vakuuttavaa, suorastaan nautinnollista ilotulitusta. Hänhän on kissa, aina ollutkin! Myöskin Liskin tulkitsema käärme edustaa käärmeyttä parhaimmillaan kirjahyllyn päällä eteerisesti loikoillessaan. Käärme on täynnä mysteereitä, mutta vaikuttaa samalla tietävän kaikki vastaukset.

Ville Tiihonen ja Toni Harjajärvi.

* *

Näytelmän musiikki heijastelee kulttuurisia piirteitä haikeiden laulujen muodossa. Pienet steel drumit, joita näyttelijät välillä soittavat, luovat mystistä äänimaailmaa replikoinnin taustalle. Myös soiton toistuva liike saa aikaan luupinomaisen jatkuvuuden tunnun, äänimaailmaa entisestään korostaen.

Instrumenttien ääni sopii loistavasti Bekimin ja Käärmeen ajatusten vaihdon yhteyteen. Eksoottinen sointi kietoo tunnelman pehmeään huntuunsa.

Näytelmän asetelma on raadollinen ja todentuntuinen. Se kuvastaa elämämme arkipäiväisiä kysymyksiä ja ihmisyydestämme kumpuavia ongelmia: tarvitsevuuttamme ja elämän loputonta monitahoista ja julmaakin luonnetta. Ehkä juuri siksi se on paikoin absurdin koominen osuvuudessaan. Katsoja taiteilee hurmaantumisen ja pelonsekaisen inhon tunteiden välillä seuratessaan näytelmän hahmojen kohtaloihin liittyviä käänteitä.

Keskiössä ovat alistaminen ja alistetuksi tuleminen, mutta toisaalta herkkyys ja vahvuus. Haaveet ja kiitoksen puute kohtaavat. Ylisukupolviset traumat, sota ja yksin jäämisen pelko pujottelevat perheen kollektiivisessa alitajunnassa.

Näytelmä kuvaa toiselle omistautumista ja kiintymystä, sekä sen elimellistä tarvetta. Tässä välittyy voimallinen raadollisuus, väkivallan läsnäolo ja hyväksikäyttö. Ihminen voi tahtomattaan olla ulkopuolinen ja voimaton omassa elämässään.

Seksuaalinen vire ja väkivallan uhka kuplivat pinnan läheisyydessä. Kuka on onnellinen, miten onnea tavoitellaan, onko sitä edes olemassa? Kontrollin tarve väijyy vaikkapa pakonomaisessa siivoamisessa.

Voimattomuus, jopa tahdottomuus on läsnä elämän eri tilanteissa, mutta rakkauden voi löytää sattumalta ja täysin yllättäen. Lämpimiä tunteita on myös siellä, mistä niitä vähiten odottaa löytävänsä.

Hanna Telakoski