Ihan hauskaa, mutta toivottavasti tässä oli viimeinen karvalakkijuttu tällä erää

Aimo Räsänen, Miia Selin ja Esko Roine. Kuva: TTT

Tuomas Kyrön luoma ja kohta enemmän kuin tyhjiin pumpattu Mielensäpahoittaja-hahmo on aikamme Archie Bunker istutettuna sysisuomalaiseen sieluun, maisemaan ja sielunmaisemaan.

Ukkeleiden kehityskulku on yhteinen. Kumpikin hahmo luotiin naurun kohteeksi ja vanhoillisuuden symboliksi. Kumpaakin alettiin ajan kuluessa ymmärtää ja sympata, lopulta suorastaan rakastaa.

Koska jonnejen ei edes kuulu muistaa, kuka oli Archie Bunker, seuraa lyhyt historiikki:

Amerikassa tehtiin käytännössä koko 1970-luvun tv-sarjaa All in the Family (Perhe on pahin), jonka keskiössä oli nojatuoli. Siinä istui sikari suussaan ja katseli telkkaria änkyräsieluinen perusamerikkalainen mies.

Hän ratkaisi yhteiskunnan ongelmia suorasuuntauksella: Lentokonekaappaukset saatiin hänen mukaansa loppumaan sillä, että jokaiselle matkustajalle annetaan lupa viedä käsiase mukanaan matkustamoon.

Sarjan ilmeinen tavoite oli murtaa tabuja ja ennakkoluuloja sekä edistää tasa-arvoajattelua. Syvällä sisimmässään moni esitrumpilainen kuitenkin oli Archien puolella. Loppuvaiheissa sarjan tekijät pehmensivät hahmon synkkyyttä ja toivat hänestä esiin inhimillisempiäkin piirteitä.

* *

Kyrön Mielensäpahoittajan taiteellinen elinkaari on kestänyt Bunkerin tapaan toista vuosikymmentä.

Radio-ohjelmista kirjoiksi, elokuviksi ja useiksi teatterinäytelmiksi diversifioitunut karvalakkipäinen ukkojäärä on sen verran loppuunkaluttu tapaus, että on hiukan ihmeteltävä, miksi Tampereen Työväen Teatteri päätti pyörittää levyä vielä Mielensäpahoittaja Eskorttia etsimässä -kappaleen verran.

TTT ja etenkin Aimo Räsäsen, Miia Selinin ja Esko Roineen kolmikko tekee annetuissa oloissa ehjää ja viihdyttävää työtä. Kun samaa kasaa taas kerran möyhii samalla vanhalla talikolla, niin kyllä sieltä vielä tuorettakin hajua pöllähtää nenään.

Poikkeavaa on, että Ami Räsänen myös ohjaa. Kun hänellä on samalla esitettävänään puolenkymmentä roolia, voidaan perustellusti puhua itseohjautuvasta koko illan sketsihahmokavalkadista.

Selin ei jää paljon jälkeen muuntautuessaan niin akateemiseksi puolalaissiivoojaksi kuin jokamiesluokan romurallikuskiksi. Tähän asti syksyssä nähtyjen ensi-iltojen valossa Selin on kauden positiivisia yllättäjiä – tai sitten hän vihdoin on saanut itselleen sopivia rooleja yksinuottisten örveltäjähahmojen sijaan.

* *

Tiiviit ratkaisut kertovat, että näyttämötaiteessa mennään nyt säästöliekillä. Mielensäpahoittaja Eskorttia etsimässä on tehty vähällä väellä ja niukalla rekvisiitalla.

Se tuo hahmot lähemmäs yleisöä. Mutta ikävä kääntöpuoli tulee jälleen siitä, että koronan takia yleisöä on puolet normaalista. Joka toinen penkki on tyhjä, ja useimpia kasvoja peittävät maskit.

Ensi-illassa ainakin kesti aikansa ennen kuin katsomo uskalsi syttyä nauramaan ja antamaan väliaplodeja. Onneksi Selinin hirtehinen Tina Turner -veto sentään sai porukan taputtamaan rytmiä mykälle solistille.

Esiintyvät taiteilijat ovat ihmisiä, ja monella tavalla kuin joukkueurheilijoita. Kannustus saa panemaan parastaan. Jos koripallojoukkueessa yleisö on kuudes kenttäpelaaja, niin teatteriesityksessä se on vähintään kolmas apuohjaaja.

Ehkä teatteritalojen pitäisi täydentää turvasuosituksiaan: ”Suositamme maskin käyttöä, pidättehän turvavälit, saa myös nauttia esityksestä..

* *

Mielensäpahoittajan karvahattua on estradeilla puettu milloin Antti Litjan, milloin Heikki Kinnusen päähän. Esko Roine on sinänsä sopiva pappa rooliin, mutta välillä tuntuu, ettei kukaan suomalaisista kypsimmän polven miesnäyttelijöistä ole aivan täydellisesti tavoittanut kyröläisen yleisönosastokirjoittajan ydintä.

Ehkä ei tarvitsekaan. Kansa tulee kyllä katsomaan, kun suurin piirtein tietää ennalta, mitä tuleman pitää. Ja kun esitys on väliaikoineen mitoitettu vain noin kahteen tuntiin, ei siinä varsinaisesti pitkästymään ehdi. Pikkujouluainesta.

Välttämättä ei ole kuitenkaan tarvetta tuottaa enää tästä samasta teemasta yhtäkään näytelmää lisää. Onhan suomalaisille tänä syksynä tarjolla karvalakkinostalgiaa myös toimittaja Hannu Karposta tehtynä filminä ja näytelmänäkin.

Matti Mörttinen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua