Vihaisen lesken ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 10.10.2019.

Vihainen leski ilmestyi pari vuotta sitten Minna Lindgrenin taikakynästä. Olen Minna-fani. Tällä on taito kirjoittaa samaan viihdepakettiin asiaa vanhustenhoidon nykytilasta kuin sutkauksia kulttuurihistoriasta, viittauksia lääketieteen löytöihin ja sekoitella kaikesta naurattava keitos, jonka nauttii kerralla lusikoimalla.

Vihainen leski on tarina villistä vanhuudesta ja tästä ajasta, joka tienaa hoivakodeilla. Sinne tarinan päähenkilöäkin koettavat lapset ohjata keskeltä hotjoogaa ja päivätansseja. 74-vuotias Ullis saa elämään uudenlaista vipinää, kun hän astuu ulos neljäntoista vuoden omaishoitajan vankilasta. Suhde puolisoon on muutenkin ollut enemmän pakon sanelema kuin kiintymyksen sinetöimä. 

Ukko joi ennen kuin kuihtui hengiltä.

Lindgren on huikea tarinantakoja, ja niin tässäkin monta kaveria kokee kolauksia tai oikaisee koipensa ennen kuin viimeinen sivu on käännetty. Mutta se, missä romaani saa rakastumaan itseensä, kielen runsaus ja rikkaus, siinä näyttämötoteutus jää kakkoseksi. Dramatisointi on varsin pelkistetty ja Riitta Havukaisen Ullis kovin vakava, ei se piinkova, kiroileva leski-siili, joka kirjassa kiehuu maailman epäoikeudenmukaisuutta.Isolle näyttämölle pedattu Vihainen leski on tehty massojen pikkujoulutarjoiluksi, ymmärrän. Siksi se on vähän kuin kuponkijuoma, laimea.

Tanssia haudoilla

Ulliksen asunnot, Espoon rivari ja Töölön arvoyksiö taittuvat lopuksi perämettään, siihen hongikkoon, jossa graniittikivet merkkaavat lopullisia kilometrejä.

Tanssi haudoilla unelmien kultapölyä levittävän kivenveistäjä Kari Kirjosiiven (Kari Mattila) kanssa on tyylikkäimpiä loppukuvia, mitä olen näyttämöllä nähnyt. Katariina Kirjavaisen lavastus tekee omaa maailmaansa.

Hotjooga parantaa seksielämää. Sen oppivat Hellu (Eija Vilpas) ja Ullis (Riitta Havukainen).

Mutta onko esitys hauska? Kuten Tampereella tavataan sanoa: ennemmin tätä katselee kuin selkäänsä ottaa. 

Nauroin, kyllä. Itkin? No en, tunteet jäivät siinä.määrin pöyhimättä – mitä kirjaa lukiessani varsinkin Hellun, aina terveydestään huolta pitävän pedantin  armottomassa kohtalossa tunsin. 

Hulvattomimpia ovat mainosdiat palvelukodin arjesta, tiedättehän, siellä missä kahvitellaan mummon kanssa ja ruoka on ravitsevaa eikä taatusti tonnikalapastaa.

Ikuista diskoilua

Kimmo Virtasen, monta musikaalia ohjanneen tekijän tulkinta luottaa rytmiin ja vääntää eläkeläisseikkailua diskoiluksi. 

Siinä vauhdissa Hellun (Eija Vilpas) kuolema ja Valtosen (Kai Lehtinen) sairastuminen ovat yhtä ja samaa show’ta.

Oulun kaupunginteatterissa testataan samaa tekstiä syyspimeiden piristykseksi. Siellä ei ole maan suurimman teatterin paineita. 

Anne Välinoro