Ensi-ilta Tampereen Työväen Teatterissa Eino Salmelaisen näyttämöllä 15.10.2019.

Veljekset päätyvät Theban taistelussa eri puolille ja surmaavat toisensa. Kuningas Kreon antaa haudata valtaistuinta puolustaneen Eteokleen sankarina. Polyneikeen hän sen sijaan julistaa rikolliseksi ja jättää ruumiin korppikotkien raadeltavaksi. Kuolemantuomio määrätään jokaiselle, joka yrittää hänet haudata. Jumalaton meininki!

Kuninkaan siskontytär Antigone kuitenkin uhmaa enonsa käskyä ja käy salaa hautaamassa veljensä. Uhmakkaasta teosta syntyy verinen konflikti, jossa vastakkain asettuvat taivaallinen laki ja lainsäätäjän sana, perhe ja kuningaskunta, kansan tahto ja hallitsijan hybris.

Sofokleen 2400 vuotta vanha tragedia Antigonesta ei näytä vanhenevan millään. Ainakaan Tampereen Työväen Teatterin taitavaa tulkintaa katsovalle ei tuota hankaluuksia tunnistaa kivuliaita yhtymäkohtia ajankohtaiseen maailmantilanteeseen ja ääripersoonallisuuksiin. Tiina Puumalaisen johtama työryhmä on nostanut antiikin tarinasta ansiokkaasti esiin 2010-luvun ihmistä koskettavan aineksen itsetarkoitukselliseen tai pinnalliseen modernisointiin sortumatta.

Lavalla nähdään riehakas paletti miekkailua, varjoleikkiä, perhedraamaa, naamioita, rummutusta, konejytkettä, huumoria, laulua ja synkkää lunastusta. Vaikka tarina on tuttu, seuraavaa käännettä odottaa penkin reunalla.

* *

Vuonna 2019 ei tunnu kaukaa haetulta rinnastaa Antigonen ja kuningas Kreonin asetelmaa ilmastoteini Greta Thunbergiin ja Donald Trumpiin.

Vertauksen esitti itse asiassa filosofi Slavoj Žižek jo viime keväänä: ”Minulle [Thunbergin sanoma] on Antigoneen repliikki. Hän on dogmaatikko. Hän sanoo Kreonille – anteeksi vulgaariuteni – painu vittuun, haluan haudata veljeni. Ja Kreon sanoo tiedän, mutta jos nyt katsot kuitenkin poliittista tilannetta…”

Nuori tyttö ei näe tilanteessa mitään epäselvää. Veli on haudattava (lue: planeetan tulevaisuus pelastettava ja ilmastotiedettä uskottava), sanoi kalkkeutuneeseen byrokratiaan juuttuneet pikkumaiset poliitikot mitä tahansa.

Puumalainen vihjaakin ”totiseen tyttöön” ja ”myötäsukaisten kannattajien ympäröimään vapaan maailman johtajaan” jo Antigonen käsiohjelmassa. Näyttämöllä sikaileva, kaikilta muilta korvansa ummistava sovinistipatriarkka pukuineen ja kravatteineen vain vahvistaa viittausta umpimieliseen presidenttiin.

Sisarukset Antigone (vasemmalla Heidi Kiviharju) ja Ismene (Petra Ahola).

Esityksen toisella puoliajalla valkeisiin verhokankaisiin tykitetään vielä varmuuden vuoksi kuvia Thunbergin koululakkokylteistä, naisten äänioikeustaistelijoista ja muista aikansa sortavia käytäntöjä vastaan kapinoineista uudistusmielisistä. Ehkä hieman tårta på tårtaa, mutta ainakaan epäilystä ei jää: Puumalaisen Antigone on näyttävästi veljeään hautaavan tyttären puolella.

On helppo yhtyä mukaan Antigonen, suffragettien, Thunbergin ja muiden edistysmielisten kapinallisten sanomaan. Tämän päivän ihmisoikeustaistelijat muistuttavat aiheellisesti, että orjuus ja juutalaisten joukkotuho olivat joskus laillista toimintaa. Se ei tee niistä moraalisesti hyväksyttäviä. Hyvä ja paha on määriteltävä joka ajassa uudestaan.

* *

Mutta entä jos, vaikka vain ajatusleikkinä, Antigonen nykyverrokiksi nostaisikin kansanedustaja Päivi Räsäsen, joka muutamia vuosia sitten äläkkää herättäneessä puheessaan kehotti asettamaan Jumalan sanan maallisen lain ohi? Katsojan moraalinen kompassi saattaisi osoittaa hieman eri suuntaan.

Juuri näin veljeään hautaava Antigone kuitenkin tekee. Hän ei aja maallisia uudistuksia, vaan oikeutta vanhoihin pyhiin käytäntöihin. Häntä kiinnostaa ihmisen kohtalo ennemminkin Jumalten kuin kuninkaiden silmissä.

Antiikin tragedioissa moraali ei useinkaan häily. Katsojalle tarjoillaan selkeä eksemplum-henkinen opetus, Sofokleella usein hallitsijan typeryyden ja ylpeyden seurausten osoittaminen. Nykyään kertomuksen vaaroista ja moraalisesti liian yksioikoisista tarinoista kuitenkin varoitellaan. Kuinka uhkarohkea veto olisi nostaa Antigonesta esiin moraalinen dilemma? Se ikävä tosiseikka, että jokainen meistä ei voi aina toimia oman sisäisen etiikkansa mukaan, sillä seurauksena voi olla maallinen tragedia?

* *

Sofokles kirjoitti näytelmänsä ihmisille, jotka tunsivat Oidipuksen suvun tarun jo valmiiksi. Nykyään kreikkalaiset tragediat mainitaan kuolemattomina klassikkoina, mutta harvempi niitä enää juurta jaksain opettelee. Tarinoihin ei pääse kovin usein tutustumaan edes teatterissa.

Ehkä tämänkin vuoksi TTT:n Antigoneen on lisätty Oidipuksen suvun vaiheita taustoittavaa ainesta kreikkalaisesta mytologiasta ja Sofokleen Theba-trilogian muista osista. Muistelujaksot eivät jää pelkäksi selittelyksi, vaan syventävät onnistuneesti perheen tarinaa. Oikeaoppisessa surumarssissa on aina duurissa soiva väliosa, pieni valon pilkahdus. Se saa perheen synkän ja vääjäämättömän kohtalon tuntumaan entistäkin tuskallisemmalta. Antigonen monet kohtalot myötäelää alusta loppuun.

Koko kaarti taipuu kiitettäviin roolisuorituksiin. Nimiroolissa nähtävä Heidi Kiviharju nostaa hahmonsa tahtotilan esiin kirkkaasti. Dogmatiikastaan huolimatta Antigone ei ole fanaattinen raivopää, vaan tekee vain sen, minkä kokee oikeaksi. Tahtojen taiston keskellä Antigonen ja Ismene-siskon (Petra Ahola) välinen rakkaus korostuu kauniisti.

Teppo Järvisen lavastussuunnittelu luo elävän maailman pelkistetyistä aineksista.

Jästipäistä Kreonia esittävä Pentti Helin uppoutuu antaumuksella rooliin bisnespukuisena sovinistimulkkuna. Kreonin opetus pojalleen Haimonille (koskettava Jari Ahola) on armoton: isää on toteltava, eikä naisille sovi antaa sananvaltaa.

Kreonin puoliso Eurydike (Kristiina Hakovirta) jää näytelmässä tuuliviirimäiseksi hahmoksi, joka ensin myötäilee miestään ja kääntää kivuliaasti selkänsä perheen kärjistyvälle tragedialle. Lopussa hän kuitenkin kehottaa Kreonia kuuntelemaan viisaampiaan. Turhaan. Kreon ei kuuntele vaimoaan, poikaansa eikä edes erehtymätöntä tietäjää Teiresiasta, jonka roolissa nähdään vakuuttavalla patetialla oratoiva Jaana Oravisto.

Kuoro, joka Antigonessa perinteisesti edustaa Theban viisaita miehiä, on häivytetty tapahtumia kommentoivasta agentista hiljaiseksi naamiolaumaksi, joka pyörittelee papereita ja hännystelee kuningasta. Anonyymien byrokraattien parvesta tulee paljonpuhuva elementti.

* *

Tulkintaan on otettu rohkeasti nykyaikaisia banaliteetteja diskopalloja ja pisuaareja myöten. Anakronismeja ei ryöstöviljellä vaan hyödynnetään hyvällä maulla. Sama pätee hahmojen draamalliseen ilmaisuun. Kun Oidipus esittelee muistelujaksossa itsensä sloganilla ”legenda jo eläessään – kompleksi vasta myöhemmin”, katsomo repeää. Synkän ja vakavan lunastuksen vastapainoksi Samuli Muje tekee loistavan komediallisen hahmon vartijana, jonka kiusallinen tehtävä on tuoda kuninkaalle jatkuvasti huonoja uutisia duunarin lippis kourassa.

Vanhan ja modernin välillä vuorotteleva Niklas Vainion musiikki vahvistaa hienosti kohtausten emotionaalista latausta. Kreonin johtoaiheena kulkee junttimainen teknobiitti, joka jyrää herkkiä muinaisteemoja alleen.

Teppo Järvisen lavastussuunnittelu luo elävän maailman pelkistetyistä aineksista. Pienillä ratkaisuilla kuten puulaatikoilla ja verhoilla saadaan aikaiseksi suuria asioita. Sama pätee Järvisen ja Puumalaisen yhteistyönä suunnittelemaan puvustukseen.

* *

Kulttuurialan suurimpia kliseitä on toistella sitä, kuinka jokin teos on ”ajankohtaisempi kuin koskaan”. Usein se on myös valhe. Vaikka maailmantilanteemme onkin monilta osin huolestuttava, George Orwell on varmasti ollut vähintään yhtä ajankohtainen Natsi-Saksan, Neuvostoliiton ja mccarthyismin aikoina.

Latteuden hokeminen tuottaa usein myös hiki hatussa väännettyjä tulkintoja, joilla esityksen relevanssia yritetään myydä katsojalle. Vai mitä pitäisi ajatella esimerkiksi ohjaaja Janne Reinikaisen lausunnosta Kansallisteatterin Macbethin modernisoinnista Ylen tv-haastattelussa parin vuoden takaa:

”Jos ajattelee tän näytelmän juonellista ydintä eli tätä murhaa, niinku tällasena metaforisena asiana, niin se murha tapahtuu tällä hetkellä aika monilla elämän alueilla ja monissa niinku tasoissa ja monissa niinku rakenteissa tapahtuu… Esimerkiks ympäristön kohdalla, toteutuu koko ajan tää murhan ajatus.”

Macbethin ei ehkä kuitenkaan tarvitse kertoa ympäristökatastrofista, eikä Antigonen muusta kuin veljen hautaamisesta. Taitavasta klassikkosovituksesta ihmiset tunnistavat kyllä itsensä ilman työlästä tulkinta-akrobatiaa.

Onneksi Tampereen Työväen Teatterin Antigone on juuri tällainen: vaivattomasti nykyaikaistettu, välitön ja uljaasti vääjäämätöntä loppuaan kohti kulkeva teos. Kunnon tragedioita näkee harvoin, näin tyylikkäästi ja puhuttelevasti toteutettuna sitäkin harvemmin.

Jantso Jokelin