Dystopiaa ja muumitarinallisuutta – Teatteri Telakan Luukku on groteski mutta pehmeä ilottelu

Telakan teatteritilan asemointi on muuttunut edellisestä käynnistäni. Katsomo on leveän väljä ja näyttämötila aikaisempaa tilavamman tuntuinen. Neliöitä vaikuttaa tämän ”kääntymisen” johdosta tulleen lisää, mikä tuo uusia mahdollisuuksia myös lavastuksellisiin ratkaisuihin. Katsoja on lähellä näyttämön tapahtumia istumapaikastaan riippumatta.

Yksinkertainen lavastus tukee kertomusta, nojautuen pieniin yksityiskohtiin. Toisen puoliskon meri tähtitaivaineen on vaikuttava. Äänet ja valot toimivat kokonaisuutta tukien ja mahdollisia maailmoja taidokkaasti luoden. Dystooppiset elementit on toteutettu alleviivaamatta ja oivaltavasti. Mukaan mahtuu myös musiikkia ja laulantaa, joka ei aiheuta vaivaantuneisuutta, päinvastoin.

Alkujärkytyksestä suoraan kotiin

Näytelmän käynnistyessä, malttamattomana ja nopeasti johtopäätöksiä tekevänä ihmisenä panikoin. Ajattelen, että jos tämä jatkuu näin, en tule missään nimessä kestämään tätä.

Ihmiset säntäilevät täydessä valaistuksessa ja hokevat toisilleen vittua. Mutta ennen kuin olen päässyt tämän ajatuksen loppuun, solahdan johonkin oudon tuttuun ja pehmeäänkin, omaan arkeeni. Rahattomuus, työttömyys, epäilyksen ja arvottomuuden tunteet, näköalattomuus ja järjestelmän epäkohdat. Kotona ollaan.

Luukku on dystooppinen tulevaisuudenkuvaus, mutta myös tätä päivää. Keskiössä ovat elämän peruspalikat ja inhimilliset tarpeet, arkiset pelot, toiveet ja haaveet, sekä häpeä. Ruoka, asunto, ystävät, rakkaus, kuolema – mitä näitä nyt on.

Alun tempo on ilotulitusmaisen nopea ja se luo haasteellisen perustan jatkolle. Samalla se kutkuttelee mieltä odottavasti. Jos tämä on nyt jo tätä, mitä seuraavaksi? Ja toisaalta, kantaako tämä loppuun saakka?

Sankarien ja dynamiikan kuvaus

Näyttämöllä nähdään kolme asunnon jakavaa elämän soturia: Pökö (Tanja-Lotta Räikkä), Aikku (Elina Saarela) ja Säpä (Panu Valo). Juoneen kietoutuu myös heidän vuokraisäntänsä Raimo (Tomi ”Topi” Salmela), jota vuokralaiset kutsuvat Mulkuksi. Hyvin erilaisten persoonien yhteiselon dynamiikka on oudon kaunista, ja maksamattomat vuokrat leijuvat uhkaavana pilvenä kaiken yllä.

Pökö antaa kuvan itsestään hieman lapsenomaisena haaveilijana, joka ei päättelyissään ole nopea, mutta parhaimmillaan päätyy hyvinkin syvälliseen pohdintaan. Aikkua taasen voisi sanoa inhorealistinihilistiksi, muttakovan ulkokuorensa alla pohjimmiltaan herkäksi. Säpää luonnehtii hönöys. Hän on epävarma, silmälasejaan alati korjaileva tyyppi.

Vuokraisäntä Raimo puolestaan on keski-ikäinen ”minä kyllä tiedän” -setämies, joka pistää vuokralaistensa ahdingon lähinnä negatiivisuuden ja työhaluttomuuden piikkiin. Hän on toistuvasti huolissaan siitä kuka tulee maksamaan hänen eläkkeensä ja haikailee jatkuvasti 1980-luvulle, jolloin ihan kaikki oli hyvin.

Happi on kaiken aikaa vähissä ja happilasku maksamatta. Tämä kuvaa hyvin näytelmän kerroksellista luonnetta. Happi meinaa loppua ihan konkreettisestikin, mutta myös monella eri tasolla, elämän toivottomuuden vyöryessä päälle epävarmuuksineen, virheellisyyksineen, vastuineen, painajaisineen ja häpeän aiheineen.

Elämän kaoottisuus ja ennakoimaton luonne, sekä kysymys siitä mikä ihmisen osa on, puskevat pintaan. Kaikki ovat lopulta hukassa oman olemisensa kanssa ja oman onnensa seppänä päsmäröinti on harhaista huttua. Raimon huutaessa apua pää tiskialtaassa, näyttämöllä kajahtava kysymys siitä, haluaako hän elää vai kuolla, on täysin relevantti.

Luukun tällä hetkellä tiedossa ovat Telakan-näytökset ovat loppuunmyytyjä. Näytelmä nähdään myös teatterifestivaali Lainsuojattomilla Porissa sunnuntaina 19.5.

Henkilöhahmot tuulettavat vuorotellen ja välillä yhtä aikaa omaa pahaa oloaan, ilkeilevät toisilleen, riitelevät ja tutkiskelevat tuntojaan ääneen. Sitten halataan porukalla ja pyydetään anteeksi. He elävät toisissaan ja toisistaan.

Pehmeä ja hyvin tuttu tunnelma keinuttaa, kuin kesäpäivänä riippumatossa. Päättömänä säntäilemisen ja kovaäänisten groteskienkin turhautumista ja eksyneisyyttä heijastelevien avautumisten kautta pujahdetaan jonnekin hyvän ja pahan tuolle puolen, jossa kontrasti luo merkityksiä ja ihmisten tarvitsevuus ja lämpö tihkuu läpi.

Muumianalogiaa ja absurdin lumo

Toisella puoliskolla humpsahdetaan muumitarinamaiseen matkaan kohti tuntematonta ja säntäily taukoaa. Assosiaatio muumeihin on kumman voimallinen, enkä pääse siitä irti. Sen saa aikaan sadunomainen tunnelma, hahmojen oivaltavan syvällinenkin sanailu ja rivien välinen viisaus.

Tätä tukevat myös hahmojen tietynlaiset selkeät luonnetyypit. Huomaan miettiväni, että tuo olisi Pikku Myy, tuo lähinnä Nipsu, tuossa on Muumi Mammaa ja Pappaakin, ripaus Nuuska Muikkusta.

Tietynlaisen seikkailun ja meren läsnäolo tukevat tätä assosiaatiota. Epätoivoisista olosuhteista huolimatta matkassa ollaan nimenomaan yhdessä, on eväitä ja öinen tähtitaivas on kaunis.

Kokonaisuudesta mieleen jää erityisesti kohtaus, joka kuvaa oivaltavasti unimaisemaa ja painajaisia, joissa pelot ja epävarmuudet nousevat esiin ja vainoavat unennäkijää. Kuitenkin ehdoton huippuhetki on ambivalentin ihmissalakuljettajan ja rajavalvojan risteymän (Jaani Leinonen, joka tekee näytelmässä useamman pienemmän roolin) koikkelehtiminen näyttämölle ja tätä seuraava täysin absurdi kalevalaiseen laulantaan pohjaava sananvaihto. Se tuo terävästi esiin byrokratian luonteen ja sivuaa hyvin ajankohtaisia yhteiskunnallisia kipu- ja epäkohtia.

Kuvaavaa on, että pitelen päätäni kohtausta seuratessani. Se on yhtä aikaa järjettömän hauska, outo ja oivaltava, siinä määrin, että pelkään missaavani jotain – täpinöin!

Leinosen hahmo on jälleen voimallisen muumimaailmallinen niin visuaalisesti kuin muutoinkin. Ainoa mikä kohtauksessa häiritsee on se, että en jostain syystä tässä kohtaa kuule selvästi mitä näyttämöllä sanotaan ja joudun pinnistelemään. Näyttämöllä vilahtaa myös kohtalaisen kookas kani, joka syöksyy kohti tuntemattomaksi mainittua aluetta. Tämän voi nähdä viittauksena Liisa Ihmemaassa -kertomuksen kaninkoloon, eräänlaiseen mustaan aukkoon.

Luukku pähkinänkuoressa

Luukku pitää sisällään vaikeutemme ja pelkomme sekä toivottamalta vaikuttavan tulevaisuuden, mutta juuri siksi siitä on oudon helppo pitää. Se on kaunistelematon, viiden tähden aikuisten satu, joka on dystooppisista detaljeistaan huolimatta täyttä totta jo nyt. Näytelmä huokuu ihmisyyden mahdollisuutta ja mahdottomuutta sekä rumankaunista tragikoomista todellisuutta. Se ylistää hienovaraisesti erilaisuutta ja alleviivaa tarvitsevuuttamme.

Yhdessä voi olla ihan leppoisaa kuolla ja kun kuolee, ei vituta yhtään niin paljoa – ei vituta enää yhtään.

Hanna Telakoski