Alma on taianomainen ja juureva satu evakoista – arviossa Joensuun Vapaan Teatterin esitys

Tuire Hindikka, Pirkko Kurikka ja Marita Koskelo. Kuva: Joensuun kaupunginteatteri

Tarina evakkoon lähdöstä on kulttuuriperinteessämme valtavan toistettu, mutta niin vain Pirkko Kurikka onnistuu teoksessaan Alma – kaksi matkaa Länttä kohti kertomaan tarinan kiehtovalla, kauniilla ja omalaatuisella tavalla. Alma sai uusintaensi-iltansa Joensuun kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä. Näytelmä on toteutettu Joensuun Vapaan Teatterin ja Joensuun kaupunginteatterin yhteistyönä. Varsinainen ensi-ilta oli viime vuonna.

Kurikka esittää itseään, näytelmäkirjailija Pirkko Kurikkaa, Paremmin muusikkona tunnettu Marita ”Mammu” Koskelo on nimihahmo Alma ja vastaa myös musiikista. Tuire Hindikka on kertoja ja näyttelee lisäksi rouva Lyttää.

Ei jätetty kylmään maahan

Kirjailija kertoo mummonsa evakkotaipaleesta Viipurista kohti länttä. Mummon elämän vaiherikkaus ja tämän aikaansaavuus perustelevat tarinan erinomaisen hyvin. Toisessa tarinajuonteessa evakkoon lähtee lehmiä isossa talossa hoitava orpotyttö.

Yksi teoksen koskettavimmista kohdista on se, jossa lapsi kerrotaan jätetyn ovihirrelle hyvin huolellisesti. Ei jätetty kylmään maahan, mutta ei myöskään niin korkealle, että tippuminen olisi vaarallista. Orpotyttö kohtaa ihmeellisen rouva Lytän, jolta oppii maailmassa selviytymisen taidot.

Satumainen lavastustus tukee tunnelmaa

Tarinassa kaksi evakkotarinaa kietoutuu yhteen ja episodimainen kertomus on toisaalta rouhean, juurevan realistinen, toisaalta satumainen. Jonkinlainen maagisen realismin tuntu leimaa teosta. Tällä hetkellä teos on tietysti hyvin ajankohtainen, mutta sen yleismaailmalliseksi kasvava tarina ihmiseksi kasvamisesta toimii ilmankin tätä hyytävää kontekstia.

Etenkin Tuire Hindikka on järisyttävän vaikuttava. Koskelo uppoutuu maailman opettelemiseen vilpittömällä innolla heittäytyvän orpotytön rooliin upeasti. Kurikkaa sen kummemmin tuntematta on vaikea sanoa, kuinka hyvin hän osaa näytellä itseään, mutta voimakkaan tarinan hän osaa kertoa.

Koskelo loihtii teokseen myös upean folkahtavan musiikin, joka yhdessä satumaisen, kuin lastennäytelmästä ylijääneen lavastuksen kanssa tukee tehokkaasti sitä maagista tunnelmaa, jota teksti rakentelee.

Noin tunnin ja vartin mittainen teos ei kaipaa väliaikaa vaan pitää hyvin otteessaan alusta loppuun. Loppuun, jossa tarinan naruja jää juuri sopiva määrä punomatta yhteen.

Ei jää epäilystä, etteikö tätä teosta tosiaan kannattanut lämmittää uudelleen.

Pasi Huttunen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua