Kuva: Heikki Järvinen

Virne – Smirk -teoksen koreografi ja siinä myös tanssiva Samuli Roininen sanoo miettineensä lapsuuden kokemuksiaan ja etsineensä niistä teemoja, jotka voisivat jatkua aikuisuudessa. Sellainen on esimerkiksi kyky kuvitella ja luoda uutta.

Palkitun nykymusiikkisäveltäjä Minna Leinosen Vyöry-teos on ollut yksi Virne – Smirk -koreografian lähtökohdista. Musiikkimaailmaa täydentää Leinosen huilisti Malla Vivolinille luoma Maa, jonka jätämme -sävellys.

Tanssiteoksen musiikillinen äänisuunnittelu on Jussi Suonikon. Kiehtova kokonaisuus syntyy äänimaailman yhdistyessä kuvataiteilija Petri Sepän livepiirrosten videoprojisointeihin sekä tanssijoiden liikekieleen. Roinisen lisäksi teoksessa tanssivat Anniina Kumpuniemi ja Suvi Eloranta. He kaikki ovat Tanssiteatterin MD:n omia, kantavia voimia.

* *

Kuva: Heikki Järvinen

Aluksi katsoja kohtaa paljaan, täysin valkoisen tilan. Näyttämöllä lepää kookas, valkoinen, pitkänomainen laatikko, jonka alta kuultaa valoviiru. Laatikon vieressä on matala, valkoinen seinämä sekä taustalla jokin valkoinen mytty.

Esityksen käynnistyminen on verkkaista, mutta vähitellen teos alkaa avautua. Mytty paljastuu tanssivaksi ihmiseksi ja valkoisten elementtien takaa nousee esiin jäsen jäseneltä, raaja raajalta, kaksi olentoa lisää. Nykytanssiteoksethan eivät juurikaan ole juonellisia kertomuksia, vaan katsojan on osattava napata kiinni tanssien tarjotuista aihioista ja musiikin sävyistä. Tanssimalla on helpompi ilmentää tunteita kuin tapahtumia.

Virne – Smirkin valkea puvustus on Ella Kauppisen suunnittelema. Se on ajatonta ja sukupuoletonta, mutta pehmeää ja laskeutuvaa. Kankaan pinnassa on kohollaan olevia, kiehkuraisia yksityiskohtia, joita valaistus kauniisti korostaa (valosuunnittelu Sari Mayer ja Raimo Salmi).

Tanssiteoksen liikekieli on jäntevää, sulavaa ja pakotonta, kaikkea samaan aikaan. Tanssijat ikään kuin etsivät jäseniään ja ulottuvuuksiaan, samalla suuntautuen kohti jotakin uutta.

* *

Kuva: Heikki Järvinen

Minna Leinosen musiikki muotoutuu moninaisista sävelkuluista. Niissä ei ole itsenäistä, selkeää melodiaa, vaan säröilevyyttä, voimaa tai väreilyä kulloisenkin tanssillisen hetken luonnetta kuvaamaan. Vyöry on nimensä kaltainen, ja harmonikan vaihteleva sävelkulku johdattelee niin tanssijoita kuin katsojiakin kohtauksesta toiseen. Huilisti Malla Vivolin puolestaan loihtii soittimestaan jopa avaruudellisia sävyjä ja maailmoita.

Petri Sepän videoprojisoidut livepiirrokset valuvat väriä ja muotoa niin näyttämölle, taustaseinälle, lavaste-elementeille kuin tanssijoidenkin ylle. Alkunäkymän valkoisuus muuttuu satumaiseksi musteen levitessä veteen tai akvarellin värien etsiessä väyliään. Tanssijoihin piirtyy kuvioita, ja kuin vastauksena tanssijat piirtävät kehoillaan omia vastineitaan. Nämä näyt ovat vastustamattoman kiehtovia. Ja kun värikylläisiin näkymiin yhdistyy liikettä ja musiikkia, katsojankin mieli sulautuu koettavaan hetkeen.

Teos ei silti koostu pelkästään noista mainituista yhteensointuvista tekijöistä: väristä, musiikista ja liikkeestä. Esityksen edetessä tanssijahahmojen luontevuus, millä he ottavat vastaan itselleen ennestään tuntemattomia asioita, korostuu. Merkityksellistä on, kuinka uusiin ilmiöihin suhtautuu. Tässä teoksessa ollaan uteliaita; ensin varovaisia, mutta ei suinkaan varautuneita. Ja sitten eteenpäin!

* *

Kuva: Heikki Järvinen

Tanssiteoksen nimi, Virne – Smirk, viittaa enemmän ilkikuriseen virnistykseen kuin hymyilyyn, joita kumpiaakaan ei esityksessä näy. Tanssijat eivät ilmeile lainkaan eivätkä ole kosketuksissa toistensa kanssa muutamaa leikillistä hetkeä lukuunottamatta. Silti tunnelma on äärimmäisen lämmin ja valoisa. Tanssijat ihmettelevät maailmaa kuin lapset, etsien ja löytäen aina jotakin kiinnostavaa sekä itsessään että ympäristössään. Pelkoa ei ole. Luottamus elämään on.

Valkoiset lavaste-elementit muuntuvat toisiksi, kun niitä käännellään ja nostetaan uusiin asentoihin. Niiden takaa noustaan, niille kiivetään ja niiden yli kurkistellaan. Makuullaan oleva, sisältä valaistu laatikko tuo mieleen solariumin, mutta kukaan ei uskaltaudu sisälle. Pystyssä seisoessaan tornimainen esine voi vaikuttaa toteemipaalulta tai juhannussalolta tai vaikka joulukuuselta, jonka ympärillä tanssitaan. Lopuksi siitä kuitenkin tulee raketti. Onko ihmisen lähtölaskenta jo alkanut? Pitäisikö meidän osata lukea enteitä paremmin ja oppia toimimaan toisin, vai onko nyt liian myöhäistä?

Tanssiteoksen loppupuolen profetointi, lastenkaltaisen viattomuuden nostaminen kaiken uudeksi aluksi ja pelastukseksi sekä Nälkämaan laulun poljento ja sanoma syyllisyydentunnon nostattamisineen ovat jotenkin irrallaan muun teoksen lempeästä optimismista, vaikkakin linjassa sen hyvässä mielessä kirkaskatseisen naivismin kanssa.

Tajunnanvirtatekniikka on tuttu tyylilaji kirjallisuudessa, samoin sitä esiintyy ainakin modernissa musiikissa ja jazzissa. Nykytanssiteoksetkin saattavat vaikuttaa katsojista ainakin osittain tajunnanvirralta, koska selittävää tekstiä ei ole, ja liike ja musiikkikin avautuvat ihmisille eri tavoin. Esiintyjillä on tietysti huolella harjoiteltu ja pohdittu koreografia tukenaan, mutta katsoja on omillaan.

Toisaalta juuri tämä myös vapauttaa: ei tarvitse ”ymmärtää”, vaan voi solmia näkemäänsä ja kuulemaansa yhteen oivalluksiensa mukaan. Toki käsiohjelmista saa halutessaan osviittaa teoksesta, mutta antoisaa on myös heittäytyä ihan vain oman tajuntansa virtaan ja antaa sen kuljettaa. Esityksen jälkeen onkin kiinnostavaa vertailla muiden kanssa näkemyksiä ja tulkintoja – ja ehkä tarkistaa siitä käsiohjelmasta, mitä tekijät ovat oikeastaan tavoitelleet…

Ritva Alpola

Virne – Smirk

• Koreografia ja ohjaus Samuli Roininen
• Tanssijat Samuli Roininen, Anniina Kumpuniemi, Suvi Eloranta
• Musiikki Minna Leinonen
• Äänisuunnittelu Henri Puolitaival
• Piirrokset, projisointi Petri Seppä
• Valosuunnittelu Raimo Salmi ja Sari Mayer
• Pukusuunnittelu Ella Kauppinen
• Lavasterakenteet Sem Sandison

Ensi-ilta Tanssiteatteri MD:n Hällä-näyttämöllä Tampereella 14.11.2025. Esityksiä 14.2.2026 asti. Esityskalenteriin tästä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua