Tanssiarvostelu: Tanssi ja lavastus muotoutuvat tiiviiksi kokonaisuudeksi Samuli Roinisen koreografiassa. Riisuttu ja hallittu maailma on Aavevieraat-teoksen vahvuus.
Tanssiteatteri MD:n Aavevieraat, ensi-ilta Tampereen Hällä-näyttämöllä 29.11.2019.
Marraskuun lopunajan tunnelmiin ja black fridayn pimentämään perjantaihin ajoitettu ensi-ilta esittelee synkeän maiseman. Lavalle on aseteltu riveittäin mustia palikoita, ja näkymä tuo mieleen dystooppisen pilvenpiirtäjien kentän tulevaisuuden hämärässä. Järjestyksen rikkoo yksi palikka, joka näyttää leijuvan ilmassa.
Alussa esitelty monotoninen lavastus on esityksen keskiössä, ja teoksen edetessä se muuntautuu moneksi. Koreografi Samuli Roininen vastaa myös esityksen visualisoinnista, ja se näkyy tanssin ja esineistön saumattomana yhteispelinä.
Suvi Eloranta.
Kun lavalle ilmestyy tanssija, palikat asettuvat mittasuhteeseen. Niiden selkeiden rivistöjen keskellä tanssija on irrationaalinen jättiläinen, joka rinnastuu paikkaansa etsivään irralliseen palikkaan. Nimi Aavevieraat korostaa ulkopuolisuuden teemaa. Tanssijat Jonna Aaltonen, Laura Linna, Anniina Kumpuniemi ja Mari Rosendahl kertovat kulmikkaalla liikekielellään hahmoista, jotka peilaavat itseään omiin luomuksiinsa ja unohtavat samalla miten ymmärtää itseään ja toisiaan.
Musta särmiö kätkee sisälleen ihmisen tarpeen jäsennellä ympäröivää maailmaa. Se on onnettomuuden jälkeen avattava musta laatikko, binäärijärjestelmän puolisko, unelmia kuvastavat virtuaalilasit, hautakivi, mittatikku, lapsi ja kone. Koneellista tunnelmaa tukee Romulus C.:n luoma äänimaisema. Sitä vasten tanssijoiden korostetut hengityksen äänet luovat samanaikaisesti hauraan ja elinvoimaisen kuvan ihmiskehosta ympäristössä, joka on eristetty luonnosta.
Ympäröivään tilaan hahmot suhtautuvat tutkivasti ja välin jopa anarkistisesti. Toisistaan he kuitenkin kaipaavat tarttumapintaa ja yhteyttä. Kommunikaatioväyliä etsitään peilaamalla eleitä, yhteisellä koreografialla ja fyysisellä kosketuksella. Vaikka hahmot ovat toisistaan tietoisia, irtaudutaan ryhmästä välillä vimmaiseen sooloon tai jämähdetään toistamaan omaa omituista rutiinia. Ella Kauppisen puvustus toimii sekin kommunikaatiovälineenä. Vaatteilla rajataan toisia ulos tai sisään. Mustat asut noudattavat tyylillisesti yhtenäistä futuristista linjaa, mutta tuovat kuitenkin esiin hahmojen persoonallisia piirteitä.
Jonna Aaltonen.
Teos rytmittyy valaistuksen avulla. Välillä filmi katkeaa, eikä katsoja tiedä mitä lavalla sillä välin tapahtuu. Sari Mayerin hienovarainen, mutta tehokas valosuunnittelu luo merkityksen kerroksia teokseen. Kun liikutaan mustassa laatikossa, pienikin valonkaje saa painoarvoa: Oliko tuo toivon pilkahdus? Rakoileeko laatikko?
Teoksen riisuttu ja hallittu maailma on sen vahvuus, jopa niin pitkälle, että se jossain vaiheessa meinaa kääntyä heikkoudeksi. Pienin, mutta vahvoin elementein koostettu esitys vaatii merkityksiä nousemaan esiin. Liikekieli on niin ehyen vieraannuttava, että on suorastaan hätkähdyttävää, kun tanssijat hetken kävelevät ”normaalisti” ja tuovat näin nykyihmisen mukaan lavalle. Loppua kohti teoksen monotonisuus uhkaa turruttaa katsojan unohtumaan omiin ajatuksiinsa, joita teos toki paljon herättää. Mutta juuri sillä hetkellä liskoaivot havahtuvat ja ryhtyvät tutkimaan tilaa, joka on kaikkea muuta kuin mustavalkoinen.
Aino-Maria Kangas
