Kuva: Miikkael Kukkula

Alussa on pörheä suo: karvainen vihreä kangas, jota kolme hohteleviin asuihin puettua naista möyhii. Sihisevä ensiruno lasketellaan suon silmästä, mutta pian karvakangas saa kyytiä, kun naiset tempautuvat helminauhoistaan pyörteilevään tanssiin. Mitä lie mytologian ja kulttuurihistorian kerrostumia sekä taiteellisen prosessin salaisia mineraaleja suohon onkaan sedimentoitunut, ne pöllähtävät ilmoille riemukkaalla ja persoonallisella tavalla!

Tanssirunoteokseksi ja livekonsertiksi tituleerattu Harp on yhdistelmä runoutta, tanssia, musiikkia sekä nykyesityksen vallattomuutta. Teos rakentuu Anni Kailan, Karoliina Loimaalan ja Anna Stenbergin itse kirjoittamien runojen sekä niistä nousevien ruumiillisten ja materiaalisten maailmojen ympärille. Runot viittailevat lyriikan eri perinteisiin, nautiskelevat soinnuista, riimeistä ja mitoista, mutta niiden todellinen omalakisuus ja voima nousee näyttämöllistämisen ja ruumiillistamisen eleestä. Nämä runot on tehty ääneen lausuttaviksi ja ruumilla ilmaistaviksi!

Visuaalisesti keskeiseksi näyttämöelementiksi nousee helmi, alun perin eliötä hankaavan vierasesineen ympärille kiteytynyt hohteleva pyörylä: yksinäänkin kaunis, mutta monikossa suorastaan vauras. Harp leikitteleekin vaurauden ja juhlan mielleyhtymillä. Välillä puetaan parhaat päälle, tanssitaan menuettia ja järjestetään pidot! Korkeat lasit sekä kiiltävät aterimet kilisevät ja kolisevat, kun naisjoukko temmeltää leikin, runon ja tanssin rikkaalla tantereella.

Karoliina Loimaala, Anna Stenberg ja Anni Kaila muodostavat KÖTT-kollektiivin. Kuva: Miikkael Kukkula

Itselleni yksi Harpin lumoavimmista piirteistä on, että tanssi, runo ja näyttämö vaikuttavat rakentuneen rinta rinnan, toisiinsa kietoutuneina. Runo syttyy ruumiiksi, tanssi kiertyy kieleksi, ja niillä on yhteinen mieli. 

Kielen tanssia on maagista seurata. Naiset lausuvat, laulavat, loitsivat, kirkuvat, kuiskivat, kertovat ja resitoivat. Äänteet uivat heistä kuin käärmeet tai laineet; vokaalit vavahtelevat ja viettelevät; konsonantit kopsahtelevat helmien lailla kivilattialle. Runoissa sekoittuvat suomi, ruotsi ja englanti sekä äänteet, iskut, huokaukset ja hiljaisuudet. Ei ole väliksi, ymmärtääkö vieraan kielen sanan merkityksen, sillä runoa kuuntelee tanssina. Teos on raikkaalla ja ruumiillisella tavalla monikielinen. 

Näyttämöllinen maailma ei jämähdä aloilleen sekään: esiintyjäntyö liukuu ketterästi hahmosta, laadusta ja tunnelmasta toiseen. Tansseissa kuolema ja elämä lyövät kättä, ja välillä levähdetään Karin Mäkirannan musiikin hellässä syleilyssä. Instrumentteinaan monipuolisella Mäkirannalla on koskettimien lisäksi kaksi kielisoitinta, kitara ja sitra. 

Ajattelen sanaa kielisoitin. 

Kieli, soitin.

Harpin runous kutsuu huomaamaan, kuinka suurelta osin tunnemme kielen ei niinkään sen kirjaimellisen merkityksen, vaan sanojen soinnin, tekstuurin, materiaalisuuden, maun, sävyn, affektiivisuuden ja ilmaisullisuuden kautta. Esitys laajentaa nämä kielen tunnut ruumiillisiksi, eläväisiksi ja dynaamisiksi näyttämön eleiksi – karistaa runon paperilta ulos elämään. Tästä syntyy leikkisä ja pyörteilevä assosiaatioiden virta, johon tekijät tarttuvat harpyijan kynnen terävyydellä. 

Teos on innoittunut antiikin harpyijoiden myytistä, Kalevalan Louhesta sekä muista historian fiktiivisistä ja todellisista, traagisista ja voimallisista naishahmoista. Matkan varrella tapaamme muun muassa Hamletin Ofelian, Joutsenlammen kuolevan joutsenen sekä vaikuttavan rouva Crestin, jonka juhlavieraita ei kateeksi käy. Myös Mary Wigmanin Noitatanssin noita nousee historian hämäristä keskilattian valokeilaan pihisemään ja pumppaamaan. 

Teatterimuseossa esitetty Harp tanssii kulttuurihistorian haamujen kanssa. Kuva: Miikkael Kukkula

Antiikin myytin mukaan harpyijat, puoliksi naisen ja puoliksi linnun ruumiita asuttavat olennot, varastelivat ruokaa, söivät ihmisiä ja toimivat jumalten lähettäminä tuomareina. Ei mikään aivan perinteinen naisrooli siis! Harpyijan hahmossa lihallistuu kiinnostavalla tavalla naisen aggressio: usein tukahdutettu, virheellisesti vain negatiiviseksi leimattu, toimeenpaneva ja elämää ylläpitävä voima. 

Luenkin teosta vahvasti feministisenä. Teos on ruumiillisella tavalla tilaa ottava: Harpissa tuntuu naisena olemisen moneus ja vauraus. Esitys ottaa kurittomuuden ja leikkisyyden sille kuuluvalla vakavuudella. Voisikin sanoa, että Harp on oodi leikin väkevälle voimalle kysyä uudelleen kielen ja sanan merkityksiä sekä laajentaa ruumiillisen olemisen kenttää. Tanssissa ja kielessä kuuluvat niin tahto, ilo, leikki, herkkyys kuin voima. Kiitos siitä – jokaista sävyä tässä ajassa tarvitaan! Teos tuntuu vapaudessaan inspiroivalta. Mikä tahansa on mahdollista, ja tässä ajatuksessa on toivoa.

Outi Markkula

Kirjoittajan työskentelyä tukee tänä syksynä Taiteen Edistämiskeskus.

Kuva: Miikkael Kukkula

Harp

• Koreografia, esitys, tekstit: KÖTT-kollektiivi – Anni Kaila, Karoliina Loimaala, Anna Stenberg
• Koreografinen ohjaus: Karoliina Loimaala
• Musiikki: Karin Mäkiranta
• Pukusuunnittelu: Ellada Damianou
• Tuotanto: KÖTT-kollektiivi
• Tukemassa: Svenska Kulturfonden, Taiteen Edistämiskeskus, Espoon kaupunki, Wihurin rahasto, Teatterimuseo, Tanssiteatteri Hurjaruuth, Goethe Institut, Nygréns stiftelse

Kantaesitys Helsingin Teatterimuseossa 16.10.2024. Lisätietoa täältä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua