Sarjakuva-arvostelu: Mainosalan pätkätyöläiset ovat lanseeraamassa uuden innovatiivisen vegemakkaran Ulla Donnerin Sontaa-sarjakuvassa, joka taiteilee utopian ja dystopian välimaastossa.
Ulla Donner: Sontaa (Kustantamo S&S, 2019). Suomentanut Sinna Virtanen. Alkuperäisteos: Skiten (Schildts & Söderströms 2019).
Esikoisteoksessaan Spleenish (2017) Ulla Donner käsitteli omaa ja sukupolvensa ahdistusta yhdistämällä autofiktion sarjakuvaromaaniin sekä graafiseen suunnitteluun. Spleenish kuvasi lähes surrealistisella tavalla masennusta, yhteiskunnan vaatimuksia, menestymisen paineita ja ristiriitaa siitä, kuinka kaikki ovat jatkuvan burnoutin partaalla, vaikkei kukaan siltikään saa omasta mielestään aikaan riittävästi.
Sontaa jatkaa tyylillisesti samalla linjalla, mutta tällä kertaa kyseessä on autofiktion sijaan eräänlainen utopian ja dystopian rajamailla keikkuva lähitulevaisuuden maailma, jossa kaikki ovat vegaaneja ja feministejä. Ainakin omien sanojensa mukaan tai t-paitansa sloganeissa. Tekojen tasolla aatteiden toteuttaminen on täysin toinen juttu.
* *
Mainostoimisto Dream Hackersissa kaikki ovat toistensa kavereita, eikä kukaan ole pomo toiselle – paitsi että yhdellä on valta irtisanoa muut projektin päätteeksi. Asiatonta lääppimistä firmassa ei tietenkään voi olla, vaikka kosketuksen kohde tuntisi olonsa epämukavaksi. Onhan lääppijällä itsellään 4-vuotias tytär, ja joka tapauksessa poliittisen korrektiuden trendi on jo väistymässä. Klähm.
Mainostoimiston työntekijät ovat valmistelleet kampanjaa uutuustuote Pekkaran lanseeraukseen. Pekkara on perunaproteiinimakkara. Perunan hieman puutteellinen proteiinipitoisuus on ratkaistu erittäin innovatiivisella tavalla, jolla saattaa olla laajemmat vaikutukset ympäristöön kuin mitä kukaan on tullut ajatelleeksi. Tärkeintähän on, että kaikki pääsevät mukaan vegeproteiinivillitykseen.
Mainostoimistossa kaikki on sun kavereita, ei pomoja. Potkuihin asti.
Donnerin sarjakuvaromaanien lukeminen voi olla samaan aikaan ahdistava ja hykerryttävän hauska kokemus, jos sattuu kuulumaan tekijän kanssa samaan viiteryhmään: Y-sukupolven ”punavihreään kuplaan”. Piikit kohti lukijaa lentelevät jokaisella sivulla, mutta samalla tuntuu, että meitä ymmärretään: tämä teksti on kirjoitettu kuplan sisäpuolelta itsekriittisesti ja empaattisesti ivaten, ei ulkoapäin nenänvartta pitkin katsoen.
Mikään moralistinen tarina siisteine loppuratkaisuineen Sontaa ei ole. Se on hektinen, lähes fragmentaarinen ajankuva tämän hetken ahdistuksen aiheista. Hyvää puhetta on paljon, tekoja ei juurikaan, ja kaikki hajoaa pinnan alla. Tuho odottaa, mutta tässä päivässä yritetään vielä pysyä kasassa.
Täysin pessimistinen Sontaakaan ei ole. Toivoa antaa ystävyys ja ahdistuksen purkaminen yksillä töiden jälkeen, jolloin voidaan purkaa kaikki tuntemukset Pekkaran koostumuksesta, rakkauselämästä, ahdistelevista työkavereista ja lopuksi tietenkin ystävyydestä itsestään, jotta voidaan saavuttaa humalainen tunnekliimaksi.
Sontaa on hyvää vertaistukea kelle tahansa, joka ei jaksaisi pyristellä kapitalistisessa ja pinnallisessa viherpesu-yhteiskunnassa. Niille, jotka ovat kyllästyneitä kehuihin upeesta duunista ja ahkerasta puurtamisesta, kun huomenna odottaa potkut. Puheisiin tasa-arvosta ja suostumusaloitteen kannattamisesta, samalla kun takamusta kouritaan. Niille, jotka ovat liian vihaisia jaksaakseen käyttäytyä kauniisti maailmanlopun edellä.
* *
Donnerin kummatkin albumit ruotsista suomeksi kääntänyt Sinna Virtanen tekee niin vakuuttavaa työtä, että lukija unohtaa täysin lukevansa käännöskirjallisuutta.
Sarjakuvan, etenkin Donnerin hyvin graafinen tyyli ei aina aivan konkreettisesti anna tilaa sujuvalle käännökselle, mutta Virtanen on onnistunut tässä erinomaisesti.
Riikka Oksanen
