Taiga on Sanna Hukkasen sarjakuvapäiväkirja matkoista kohtaamaan suomalais-ugrilaisia kansoja

Sarjakuvahahmotkin voivat äityä filosofisiksi. Kuva: Sanna Hukkasen teoksesta Taiga

Taiga (Täysikäsi / Zum Teufel / Umpihanki, 2023) on taiteilija Sanna Hukkasen sarjakuvamuotoinen päiväkirja. Se kertoo Hukkasen matkoista Venäjälle eri suomensukuisten kansojen luokse vetämään sarjakuvatyöpajoja. Työpajoissa karjalaiset, komit, marit ja muut osallistujat ilmaisevat itseään neljän ruudun kokoisilla piirrosteoksilla.

Pajojen taiteellinen ilmaisu ei ole hiottua, hengen palo sen sijaan on voimakas. Apunaan ja oppaanaan Hukkasella on moskovalainen Anna, joka on toinen teoksen päähenkilöistä ja sen emotionaalinen sydän. Matkalla kohdataan lisäksi kymmeniä hahmoja, jotka todistavat vuorollaan kansojensa historiasta, ja joitain henkilöitä, jotka ovat taipuneet kitsiturismin vaatimusten edessä ja tehneet elintavoistaan näyttelytavaraa.

Sarjakuvan aikajänne alkaa vuodesta 2014, jolloin tekijä saa matkalla Karjalaan ensimmäisen kerran idean, joka kypsyy muotoonsa Karjalan kielen ja kulttuurin kurssilla. Teos päättyy viimeiseen matkaan vuonna 2018. Tuolloin ilmestyi Hukkasen huomiota saanut Metsänpeitto-teos, joka kansanperinteestä kumpuavine tarinoineen tuntuu Taigan sisarteokselta. Taigan lyhyt epilogi sijoittuu Ukrainan sodan aikaiselle Venäjälle vuonna 2022.

Taiga liikkuu Hukkaselle tutulla maaperällä. Hänen taiteilijahistoriaansa kuuluu lukuisia teoksia, jotka käsittelevät rajoja, kulttuurien juuria ja ihmisten kykyä ylittää rajat pysyen silti uskollisena synnyinperälleen. Näennäisesti Taiga on matkapäiväkirja, tosiasiassa se kuvaa suomalais-ugrilaisten kansojen vaiettua historiaa ja tekijän henkistä heräämistä kansamme juurien koko kuvan avautuessa hänelle.

Teos puhuu suomensukuisten kansojen puolesta, mutta samalla se kuvaa tietysti venäläisiä – eikä kovin mairittelevasti suomalaisiakaan. ”Te suomalaiset olette onnistuneet säilyttämään kielenne, mutta juurenne te olette kadottaneet!” yksi hahmoista toteaa ja on tietysti oikeassa.

* *

Joensuulaisen Hukkasen teos herättää pohtimaan suomalaisuuden kuvaa. Suomalainen yhteiskunta ei ole rakennettu oman mytologiamme tai kulttuuritietoisuutemme harteille vaan teknokratian, rahan ja hyvinvoinnin, jotka ovat yhdessä perinteiden ja historiatietoisuuden vihollisia. ”Yhtenäiskulttuuri” on sanomalehtien ideaköyhille kolumnisteille tarkoittanut televisiota, ei karhunpalvontaa.

Suomessa kiinnostus suomensukuisiin kansoihin on vähentynyt osin siksi, että se nähdään niin kutsuttujen erikoishenkilöiden puuhasteluna ja osana nationalistista liikehdintää. Oletus on väärä, sillä nykypäivän nationalisteja eivät kiinnosta oman kulttuurimme erikoispiirteet tai juuret tuon taivaallista. Keskittyessämme nykyhetkeen olemme kaikki menettäneet jotain. Osaamme harvoin kuvata suomalaisuutta juuri muun kuin itsenäisyysajattelun kautta.

Laajempi suomalaisuuden henki ja yhteisyys sukulaiskansojemme kanssa on heikolla tolalla.

Taiga antaa inhimilliset kasvot ihmisille suljettujen rajojen tuolla puolen, ihmisille jotka elävät edelleen ja joiden puolesta emme voi tällä haavaa muuta kuin toivoa parasta. Samalla tuntuu siltä, että teoksessa kuvattujen ihmisten tehtävä kulttuurin säilyttämiseksi on lähes mahdoton. Sarjakuvatyöpajojen toiminta on suorastaan romanttista. 2014 on vuosi, jolloin Venäjä hyökkäsi Ukrainaan ensimmäisen kerran. Samalla kun Sanna ja Anna kulkevat ympäri Venäjää luoden kontakteja ja yrittäen herättää kulttuurista henkeä, fasistien näkymätön koneisto jyrää taustalla eteenpäin.

Taustalla värjöttävästä synkkyydestä huolimatta huumoria ei ole unohdettu. Naisten pohtiessa seurataanko heidänkin liikkeitään, vastapäisellä junan penkillä istuu epäilyttävän näköinen mies aurinkolasit päässä ja sanomalehti edessään, kuin Vakoilijan käsikirjasta putkahtaneena parodiana.

* *

Kansiltaan havumetsänvihreän teoksen piirrostyyli on toteava, hahmot ovat hiukan jäykkiä ja ilmeskaalaltaan rajallisia. Vaikutelmaa korostaa se, että Hukkanen ei käytä vauhtiviivoja, blurrausta tai muita vastaavia tehokeinoja osoittaakseen liikettä. Hahmot ovat kuin naulattuja ympäristöönsä. Taustat ovat realistisia ja detaljoituja.

Suurin teoksen irrottelu tapahtuu sen mytologisemmissa segmenteissä. Hahmojen saadessa oivalluksia suomalaisten kansojen menneisyydestä, ollessa humalassa tai tarinan saadessa merkittäviä käänteitä taustat abstrahoituvat osoittaakseen henkilöiden sisimmässä tapahtuvaa kehitystä. Muutamat unenomaiset jaksot rytmittävät muuten realistista tarinankerrontaa.

Sivu tai aukeama on suunniteltu yleensä jonkun tietyn värin sävyjen ympärille. Tämä korostuu erityisesti historiallisia tai mytologisia tapahtumia kuvaavissa takaumajaksoissa. Kommunistisia vainoja kertaavissa osioissa sivujen värisävyt ovat punaisia. Muuten menneisyys kylpee sinisen tai kerman ja harmaan sävyissä. Nykyhetkessä vaihtelevat niiden realistisemman otteen vuoksi pääosin erilaiset sinisen, ruskean ja keltaisen sävyt, joita valkoinen rikkoo. Tosin punainen yltyy toisinaan myös nykyisyydessä hallitsevaksi väriksi asti.

Teoksessa ei ole lähikuvia tai erikoislähikuvia ihmisten kasvoista, käsistä tai muista yksityiskohdista. Satunnaiset puolilähikuvat tulevat eniten hahmojen iholle, mutta suurin osa ruutujen rajauksista on laajoja puolikuvia, joissa esiintyy useita ihmishahmoja vyötäröstä tai polvista ylöspäin.

Sivulla on useimmiten 2–6 säntillisesti aseteltua ruutua. Lähes jokaisella sivulla on ainakin yksi ruutu, joka on koko sivun levyinen, mikä tuo laajojen puolikuvien lisäksi Hukkasen kertomukseen panoraamamaista vaikutelmaa. Yhden ruudun sivuja käytetään jakamaan kertomus lukuihin. Nuo sivut sisältävät yleensä hahmotelmia suomensukuisten kansojen elinpiirien kartoista.

Hahmot ovat omasta fiktiivisestä luonteestaan tietoisia ja kommentoivat pariin otteeseen sarjakuvallisuuttaan. Keinoa käytetään enemmän huumorin luomiseksi kuin sarjakuvan taiteellisen luonteen pohtimiseksi.

* *

Jos teoksessa on jokin isompi heikkous, se on sen taipumus hukkua omaan valistukseensa. Erityisesti hahmojen replikointi menee luontevuuden sijaan joskus sivistystyön puolelle. On tietysti hyväkin, että päähenkilöiden elämä jää verhon taakse ja pääpaino on lukuisten tavattujen sivuhenkilöiden kertomuksilla, mutta tasapaino opettamisen ja tarinan välillä on hankala saavuttaa.

Kertomus seisoisi alleviivaamatta omilla jaloillaan. Taiga valaisee kansojen kohtaloita hyvin takaumajaksojensa ja sivuhenkilöiden kohtaamisten avulla. Toisaalta päiväkirjamainen tyyli pitää huolen siitä, että jotkut hahmoja kovasti huvittavat sattumukset esitetään niin kirjaimellisesti, etteivät ne juurikaan liikuta lukijaa.

Kokonaisuutena teos on silti vahvasti toteutettu kahden naisen odysseia läpi Venäjän sydänmaiden. Huomaan lukevani sitä sieltä täältä uudelleen. Sen sytyttämä kipinä minussa on kenties arvokkaampi kuin osaan kriitikon toimen puolesta lyhyellä aikavälillä arvioida. Mikäli haluamme todella ymmärtää sitä, mistä olemme tulleet kansana – siis jos lukijat edes pystyvät kuvittelemaan sellaisen asian kuin Suomen kansan olevan olemassa – on varmasti huonompiakin tapoja aloittaa tämä matka kuin lukemalla Taiga.

Mikko Lamberg

* *

Kulttuurigaala lähestyy!

Kulttuuritoimitus on ehdokkaana Vuoden kulttuuriteoksi Suomen Kulttuurigaalassa. Voit kannustaa meitä kotisohvalta käsin Ylen suorassa lähetyksessä perjantaina 24.11.2023!

#kulttuurigaala #kulttuuri 

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua