Nuori mies matkalla pimeyteen – arviossa Ystäväni Dahmer

23.07.2021

Nuoren Jeffin matka yksinäisellä tiellä johdattaa hänet syvään pimeyteen.

SARJAKUVA | Kaikissa ihmisissä on monta puolta, mutta vain harva uppoaa niin syvälle pimeimpään kolkkaansa kuin nuori Jeff tositapahtumiin perustuvassa sarjakuvassa Ystäväni Dahmer. Tuore suomennos karmii ja riipaisee yhtäläisesti. Mikä tekee sarjamurhaajan? Menettääkö äärimmäisin tavoin käyttäytyvä yksilö ihmisarvonsa? 

”Yksikään tosielämän murhaaja ei ilmestynyt tyhjästä maski kasvoillaan ja ryhtynyt ääniefektien varassa riistämään ihmishenkiä.”

ARVOSTELU

5 out of 5 stars

Derf Backderf: Ystäväni Dahmer

  • Suomentaneet Antti Koivumäki ja Vesa Kataisto.
  • Täysi Käsi / Zum Teufel, 2021.
  • 224 sivua.

Sarjamurhaajat populaarikulttuurissa

Sarjamurhaajatarina lienee 1900-luvun jälkipuoliskon tyypillisin ja suosituin jännitysviihteen formaatti. Kertomus viattomia ihmisiä vaanivasta pakkomielteisestä hirviöstä on iätön ja tuntuu taipuvan loputtomiin variaatioihin.

Populaarikulttuurin kannalta voi silti väittää, että on aika ennen ja jälkeen Alfred Hitchcockin Psykon (1960). Elokuvassa Anthony Perkinsin esittämä Norman Bates oli saanut hahmoonsa roppakaupalla inspiraatiota Ed Geinistä, joka syyllistyi 1950-luvulla Wisconsinissa kahteen murhaan sekä muiden muassa ryöväsi omaa äitiään muistuttaneiden naisten hautoja.

Hitchcockin mittaamatonta elokuvantekijän valtaa kuvastava markkinointistrategia teki Psykosta omana aikanaan kuuluisan, mutta kauhuelokuvien kaanoniin se kuuluu sisältönsä ansiosta. Bates oli miltei todellinen murhaaja, muttei automaattisesti läpeensä paha ihminen. Hänestä tahtoi toivoa hyvää, mutta pyörien pyöriessä pahaan suuntaan mitään ei ollut tehtävissä – ja yleisö oli täysin koukussa.

psycho1

Outo motellin pyörittäjä Norman Bates (Anthony Perkins, vas.) sekä kohtalokkaalla pakomatkalla oleva Marion Crane (Janet Leigh, oik.) elokuvassa Psyko (1960).

Kiistanalaista pohdinnan aihetta antaakin se, onko moderni populaarikulttuuri toiminut itsessään vastavuoroisena innoittajana. 1970-luvun Amerikassa sarjamurhaaja saattoi olla pahimmillaan kuin äärimmäinen rocktähti – hankalan ja harmaan arjen keskeltä erikoisiin parrasvaloihin noussut poikkeuksellinen yksilö, jolla oli kykyjä ja tahtoa erottua keinoja kaihtamatta. Maine, huomio ja pelko olivat kenen tahansa saatavilla, kunhan toiminta oli riittävän brutaalia ja röyhkeää. Miksi haihtua varjoihin, jos on mahdollista ottaa halutessaan suoranainen kuristusote vihaisen, vainoharhaisen ja rujon yhteiskunnan henkitorvesta?

Teoria kuvastaa aikakautta itsessään, mutta samalla nostaa esiin erään ihmisyydessä piilevän, perustavanlaatuisen moraalisen ongelman. Meillä on taipumus pelätä sitä, mitä emme ymmärrä, mutta mikäli pelon kohde silti herättää mielikuvituksen ja uteliaisuuden, ymmärtämättömyys muuttuukin vetoavaksi seikaksi, ja sitä puolestaan voi myydä.

Sinällään primitiivisen pelon tarpeen kannalta olikin turvallisempaa, että valkokankaalle etsiytyivät menestyksekkäästi niinikään Geinistä inspiroitunut Leatherface (Texasin moottorisahamurhat, 1974) sekä selkeämmin Ted Bundyn misogynistisen vaanimistyön nimiin vannovat Michael Myers (Halloween – Naamioiden yö, 1978) sekä Jason Voorhees (Perjantai 13. päivä, 1980). Keskushahmon kehityssuunnan pulma piili toisaalta juuri vaanimistyössä: kertomusten huomio keskitettiin kaavamaiseen stalkkaustarinaan. Sen ehdoilla murhaajan luonne latistui viihteen nimissä henkiä riistäväksi kasvottomaksi kuolemaksi, joka toistaa samaa kuviota loputtomiin.

Oman kiintoisan sivuttaisaskeleensa aiheeseen toivat italialaiset giallo-elokuvat, joissa murhatarinan kaavamaisuutta väisteltiin villin estetiikan keinoin. Happoisten juonikuvioiden ja shokeeraavan väkivallan tuolla puolen itse murhaaja näyttäytyy gialloissa kuitenkin ensisijaisesti välineenä jollekin muulle, esimerkiksi yhteiskunnalliselle kommentoinnille. Siinä mielessä popcornahtavamman jenkkislasherin ja italialaisen tyylittelyn välillä on nähtävissä olennainen yhteys. Tarinat kertoivat sarjamurhista enemmän kuin murhaajista.

Rikostoimittajasta kirjailijaksi ryhtynyt Thomas Harris toi 1980-luvulla sarjamurhaajatarinoihin takaisin kaivattua realismin tuntua. Hän uppoutui hahmoihinsa modernilla otteella, astuen uusin askelin samalle harmaalle alueelle, missä Bates alkujaan asteli. Punaisen lohikäärmeen (1981) Francis Dolarhyde oli ottanut vaikutteita runsaasti muun muassa isovanhempansa murhanneesta Edmund Kemperistä, kun sitä seuranneen Uhrilampaat-teoksen (1988) Buffalo Bill oli kuin todellisista sarjamurhaajista uskottavasti koottu palapeli. Jonathan Demmen hyytävän filmatisoinnin (1991) myötä Bill jäi silti vielä suuremman tähden jalkoihin, sillä Anthony Hopkins lienee Hannibal Lecterin roolissa se kaikkein tunnetuin, ja kipein, sarjamurhaaja.

Siinä on julmaa ironiaa, sillä samoihin aikoihin Wisconsinin Milwaukeessa oli jäämässä kiinni mies, jonka teot olisivat saaneet Lecterinkin hätkähtämään.

On sarjamurhaajia, ja sitten on Dahmer

Jeffrey Lionel Dahmerin (1960–1994) pidätyksestä tuli kesäkuussa kuluneeksi 30 vuotta. Hän teki ensimmäisen murhansa 18-vuotiaana, samoihin aikoihin, jolloin Myers hiippaili valkokankaalla ensimmäistä kertaa. Uhrilampaiden pokatessa kahmalokaupalla pystejä Oscareissa vuonna 1992, oli Dahmer jo tuomittu seitsemääntoista elinkautiseen yhtä montaa riistettyä henkeä vastaan. Vaikka hänen toimistaan olisi laadittu mahdollisimman todenpohjainen käsikirjoitus, se olisi tuntunut liian rajulta ja epärealistiselta elokuvaksi.

Aihetta muistellakseen Täysi Käsi ja Zum Teufel ovat julkaisseet laadukkaasti tuotetun, Antti Koivumäen ja Vesa Kataiston suomentaman painoksen Derf Backderfin sarjakuvaromaanista Ystäväni Dahmer. Teos on alkujaan ilmestynyt vuonna 2012, ja siihen perustuva filmatisointi valmistui vuonna 2017.

Sarjakuvataiteilijana kunnostautunut Backderf kävi nuoruudessaan koulua tosielämän Jeffin kanssa Ohion Bathissa. Teoksessaan hän pyrkii omakohtaisesti valottamaan, millaisesta ympäristöstä epävakaa nuorukainen päätyi suunnattomiin raakuuksiin.

* *

Amerikkalaisessa hirviögalleriassa Dahmer näyttäytyy erityisenä. Hänen elämänsä suuntaa ei määritetä pienestä pitäen. Kotona on rauhatonta, muttei väkivaltaista. Hänellä on kaikki mahdollisuudet normaaliin tulevaisuuteen, tai vähintään kohtuulliseen, merkittävään elämään. Nuori Jeff koittaa irtaantua ahtaasta kuorestaan, sillä sen sisällä on poikkeuksellisen synkkä tunnelma. Pohjattoman yksinäisyyden keskellä häntä vetää puoleensa kuolleiden eläinten raatojen tutkiminen ja keräily. Fantasioissaan hän alkaa kosketella ihastustensa kohteiden kylmenneitä kehoja. Jeff ei tiedä mitä tehdä. Kenelle puhua?

Hän tahtoo kuulua kaveriporukoihin ja kokea hyväksyntää. Jeff tarvitsisi todellisen ystävän, joka hellisi hänen parempia puoliaan ja jolle hän pystyisi näyttämään todellisen minuutensa. Jeffiä ei kuunnella. Ei kotona, ei koulussa. Kavereille – myös Derfille – hän on vain huvittava luokan pelle, joka jää, tai jätetään aina etäälle. Jeff ansaitsisi yhden kunnollisen mahdollisuuden, mutta sitä ei tule. Pahojen enteiden merkit, äänettömät avunpyynnöt, ovat ilmassa, mutta kukaan ei tartu niihin. Jeff on matkalla pimeyteen, eikä tule pysäyttämään itseään.

Koko kansan Dahmer

Dahmer avautui lopulta, mutta vasta jäätyään kiinni. Toisin kuin useimmat sarjamurhaajat, hän ei kiistänyt tekojaan tai valehdellut – hän oli helpottunut, koska saattoi vihdoin kertoa millaista elämää oli viettänyt. Häntä kohtaan tekee melkein mieli tuntea sympatiaa. Melkein, sillä tekojen kammottavuudesta huolimatta hän pyrki tekemään useimpien uhriensa kuolemista mahdollisimman kivuttomia. Tämä ajatus on kuitenkin kaikin mahdollisin tavoin erheellinen.

Ensinnäkin, hänen armeliaisuutensa on näennäinen harhakäsitys, jolla on minkäänlaista totuuspohjaa vain ja ainoastaan itseään merkittävästi sadistisempiin tappajiin verrattaessa. Toisekseen, Dahmerin tehokkuus murhaajana perustui pelkästään siihen, että hän halusi pakkomielteisesti jatkaa tappamista, eikä olisi suonut toimintansa keskeytyvän. Hän ei hakenut teoillaan mainetta tai huomiota, koska tahto päästä yhä synkempään pimeyteen oli suurempi. Uhrit muuttuivat kuollessaan objekteiksi, Dahmerin omaisuudeksi – ja vasta siinä todellinen kauhu alkoi.

On lukijan kannalta tärkeä tietää jo ennen etukannen avaamista, että tarinasta ei ole sellaista versiota, jossa Jeff ei antaisi myöten pimeydelle sisällään. Julma, korruptoiva, manipuloiva ja kokonaisvaltaisen omistushaluinen puolisko ottaa hänet täysin valtaansa, eikä Jeff lopulta tee edes radikaaleja ratkaisuja estääkseen sitä tapahtumasta. Backderf puolestaan tekee kaikkensa, jotta lukija ymmärtäisi tämän mahdollisimman tarkasti. Omakohtaisten ja ystävien muistikuvien lisäksi hän on rakentanut käsikirjoituksen mahdollisimman faktapohjaisten reportaasien, haastattelujen sekä lehtijuttujen perusteella, joista on mukana erilliset muistiinpanot. Teos on yhdistelmä kasvutarinaa, muistelmia sekä tietokirjaa. Se keskittyy Jeffin nuoruuteen, mutta piirtää uskottavan kuvan ihmisestä, joka hänestä aikuisena tuli.

Sarjakuvalle ominainen tunteiden välittäminen lukijalle mustan ja valkoisen kesken piirrettyjen viivojen voimalla osuu syvälle. Backderfin monipuolisesti vaihteleva, mutta yhtenäiseltä tuntuva tyyli on vahva ääni sarjakuvan lyyrisen syvyyden puolesta. Ystäväni Dahmer on merkkiteos jokaisella arvioitavaksi soveltuvalla osa-alueellaan. Raskas, vaativa, sekä äärimmäisen inhimillinen aina siihen pisteeseen asti, kun ihmisyys alkaa olla luustosta irrallaan.

dahmer3

Ross Lynch omaksui nuoren Jeffin hyytävän roolin Marc Meyersin ohjaamassa elokuvasovituksessa Ystäväni Dahmer (2017).

Marc Meyersin ohjaama samanniminen elokuva on sarjakuvalle sopiva rinnakkaisluomus. Pienehköllä budjetilla tuotettu, vain miedosti alkuperäisteokseen nähden dramatisoitu sovitus on Backderfin näkemykselle uskollinen. Siirtymä elävään kuvaan on onnistunut erityisesti siksi, että se tuo kokonaisuuteen elementtejä, jotka eivät sarjakuvalta luonnistu. Pelkistetyn värimaiseman sekä lukijan omassa päässä syntyvän rytmin vastapainoiksi saadaan miltei tv-sarjamaisen henkilökeskeinen, hienovireinen kuvaus, jossa keskiössä nähdään traaginen, otettaan elämästä jo kouluiässä menettävä hahmo.

Nuorisosarjanäyttelijänä aiemmin tunnettu Ross Lynch on ilmiömäinen Jeffin roolissa. Juuri niissä kohdissa, joissa Backderf saa pienin tussin elkein välitettyä lukijalle suuria tunteita, saa Lynch hyvin pienin näyttelijän elkein, ajoittain miltei silkalla läsnäolollaan aikaan saman. Autenttisuus maksimoituu aidoilla kuvauspaikoilla, joista merkittävimpänä mainittakoon Jeffin oikea lapsuudenkoti. Elokuvantekijöiden ratkaisu herättää yhtäläisesti kunnioitusta sekä uhkaavia väreitä selkäpiissä.

Monenkirjavien ajatusten ja tunteiden muassa kummankin teoksen tärkein meriitti on siinä, että ne osoittavat Jeffiä itseään kohtaan huomattavaa sääliä. Hänessä herää eloon jotain, mikä on tosiasiassa jo vuosikymmeniä sitten lopullisesti menetetty. Tässä huomiossa piilevä surullinen riipaisevuus on uniikkia, outoon syyllisyyden tunteeseen sekoittuvaa erittäin tummien vesien materiaalia. Inhimillisyyttä aidoimmillaan, ja synkimmillään.

* *

Onko vielä sarjamurhaajia?

Jollain tasolla tahtoisin ajatella, että Jeffrey Dahmerin elämäntarina on etenkin hänen nuoruusvuosiensa osalta erityinen kokonaisuus siksi, että se on kaikista sarjamurhaajakertomuksista kaikkein tärkein. Täyttä kunnioitusta jokaista tämän maailman murhauhria kohtaan tuntien perustelen kuitenkin hieman tätä näkemystä.

Ystäväni Dahmer avaa sarjamurhaajaan harvinaisen puolen, johon ei välttämättä halua, mutta joutuu samaistumaan. Se on tehty hänelle, joka on herkässä iässä joutunut tuntemaan voimakasta ahdistusta synkkien ajatusten vuoksi, avuttomuutta omien pelkojen äärellä, ja yksinäisyyttä, joka ei tunnu sen enempää ansaitulta kuin siedettävältäkään. Kuka tahansa, joka on joutunut kaipaamaan edes sitä yhtä ihmistä, joka koskettaisi ja olisi läsnä, on yhtäläisessä vaarassa pudota oman elämänsä ulottumattomiin. Jokainen, joka on tuijottanut minuutensa perimmäiseen sopukkaan pitämättä näkemästään, näkee nuoressa Jeffissä ripauksen itseään.

Se tekee kipeää, mutta on samalla välttämätön muistutus siitä, että myös sarjamurhaajat ovat ihmisiä. Ei ole mitään todellista raja-aitaa ”niiden” ja ”meidän” välillä. Jos sellaisia näkee edes mielessään, on syytä havahtua todellisuuteen – nyt heti. Yksikään tosielämän murhaaja ei ilmestynyt tyhjästä maski kasvoillaan ja ryhtynyt ääniefektien varassa riistämään ihmishenkiä. Siksi on myös jokaisen vastuulla vaikuttaa siihen, ettei tulevina aikoina vastaavanlaisia kohtaloita enää nähtäisi.

Miten se ajatus istuu tähän maailmaan, jossa nyt elämme? Olemme käytännössä toistemme saatavilla koko ajan, alati läsnä sekä tekemisissä toisten ihmisten kanssa. Minkään ei pitäisi mennä ohi, mutta yksilön kokemus yksinäisyydestä ja ymmärtämättä jäämisestä on vain vahvistunut. Kohtaamisista muodostuu helposti pinnallisia, emojeilla piirrettyjä valjuja yrityksiä ottaa kiinni kadonneet yhteiset sekunnit, jotka saattavat silti valua silmänräpäyksessä karkuun. Kaikkia pitäisi jotenkin yrittää kuunnella ja ymmärtää yhtä aikaa ynnä yhtäläisesti, muttei ole olemassa yhtenäistä väylää, jolla kaikki voisivat kokea tasavertaista tärkeyttä. Välineiden kehittymisestä huolimatta ongelmiensa syöveriin tuijottava yksilö saattaa lipua ohitsemme edelleen täysin huomaamatta.

Ikkunat välillämme, joista katselemme toistemme suuntaan, pienenevät jatkuvasti, mutta niiden lasit paksuuntuvat entisestään. Toivoa on tasan niin kauan kuin olemme näkyvissä toisillemme. Siksi on niin tärkeää muistaa, että yhdelle pieniltä tuntuvat asiat voivat toiselle olla maailman suurimpia – käänteentekeviä sekä hyvässä että pahassa. Eikä hyvän puolella pysyminen välttämättä vaadi muuta, kuin oman pään pitämisen navan yläpuolella.

Aleksi Leskinen

dahmer1

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua