Mielikuvitus-Afrikassa sopii seikkailemaan – arviossa Tarzan-seikkailu Paluu Opariin

Kuva: Kimmo Ylönen, piirros Russ Manning

Ennen oli erilaista. Amerikan isossa lännessä asialle omistautuneet, niin sanotut syndikaatit, suoltivat sanomalehdille sarjakuvapötköä kolmen ruudun mittaisina viipaleina. Stripit, kuten liuskoja nimitettiin, ilmestyivät lehtien takasivuilla. Tuotteen tarkoitus oli viihdyttää ja naurattaa.

Markkinoiden kasvaessa sarjakuvia alettiin julkaista lapsille ja nuorelle lukijakunnalle suunnatuissa lehdissä. Paperi oli tehtaan halvinta höttöä. Kiirettä piti ja tuotanto oli usein huolimatonta. Määrä korvasi laadun. Ani harva katsoi sarjakuvan kuuluvan taiteiden perheeseen. Sarjakuva oli lasten orastavan lukutaidon mädättävä kasvain, roskaa, joka kasvatti ihmistaimet kieroon ja villitsi nämä gangsterihengellä.

Yksi tuutin tuotteista oli aloittelevan amerikkalaisen kirjailijan Edgar Rice Burroughsin vuonna 1912 alun perin seikkailulehtiin luoma Tarzan. Kirjasarjan mittaiseksi kasvanut menestystarina siirrettiin nopeasti muille alustoille. Elokuvia tehtiin jo mykällä kaudella, kun kuuluisaa huutoa ei kukaan voinut vielä kuulla. Burroghs oli aikaansa edellä ja lisensoi Tarzanin tuotteisiin uimapuvuista purukumiin. Tarzanista tuli globaali amerikkalainen vientituote.

Tarina on kaikkialla kuulu. Isot apinat kasvattivat brittiläisen aristokraattiparin orvoksi jääneen pojan. Ylivoimaisen verenperinnön ansiosta hänestä kasvoi apinain kuningas, jonka valtaa kaikki viidakossa liikkuvat kaiken aikaa haastoivat.

Burroughs ei Afrikassa samoillut. Valtava maanosaan valtameren takana oli seikkailujen sepittäjälle yhtä käytännöllinen kuin planeetat Venus ja Mars tai maan kuoren sisäpuolella sijaitseva Pellucidar, minne Burroughs sijoitti muita hahmojaan.

Sarjakuva on hyvä väline Tarzan-tarinoiden kuvittamiseen. Sankarin liikettä liaaneissa eivät rajoita painovoiman kaltaiset sivuseikat. Näyttämölle voi marssittaa kaikki eläimet ja pienellä budjetilla voi toteuttaa mitä hyvänsä fantastisia näkyjä.

Tää onko fantasiaa?

Tarzanin piirtäjistä tunnetuin on piirustuspöydän ääreen vuonna 1965 istunut Russ Manning. Ensitöikseen hän runnoi kymmenen ensimmäistä romaania 24 sivun mittaiseen sarjakuvamuotoon. Sitten hänet palkattiin virvoittamaan nahistunut sanomalehtisarja.

Vasta ilmestynyt kokoelmakirja Paluu Opariin (suom. Asko Alanen; Jalava, 2024) sisältää ensimmäiset 585 sanomalehtistrippiä vuosilta 1967–1969. Nämä tarinat Russ Manning myös käsikirjoitti. Assistenteista mainitaan Bill Stout ja Mike Royer. Aiemminkin Suomessa julkaistut jutut nähdään nyt ensi kertaa alkuperäisessä muodossaan ja yhteen jonoon järjestettynä.

Manning survoi fantasiakaasun pohjaan. Perheellisen aatelisapinamiehen arjen rumba on jatkuvaa hyrräämistä pelastamisen ja pelastetuksi tulemisen oravanpyörässä. Alun kotoisissa tunnelmissa Jane-rouva vielä patistaa villimiestä parturiin, mutta tahdin pian kiihtyessä epätoivoinen sankari päätyy etsimään vaimoaan jopa dinosauruksen mahasta.

Suomentaja varioi peruskysymystä.

Polku Opariin, viidennessä Tarzan romaanissa esiteltyyn vuorten kätkemään valtakuntaan, kulkee perin merkillisessä maisemassa. Tunneleiden kautta virtaavasta koskesta pudotaan muinaisia liskoja kuhiseviin vesiin. Pal-ul-Donin maassa karvaiset soturit ratsastavat dinosauriilla sotaan. Suon alla elää kalpeita kannibaaleja, joita brittiläinen lähetyssaarnaajamummo pitää kurissa rytmikkään tanssin taikavoimalla. Myös aikaportista pujahdetaan.

Hankalan rämpimisen ja jatkuvan tappelemisen ja vangituksi joutumisen kierteen voi katkaista askartelemalla kuumailmapallon hirmuliskon mahalaukun kalvoista, mutta tällöin ovat uhkana taivaalla liehuvat siivekkäät miehet.

Vesilläkin bundolo.

Lähes jatkuva kolmen ruudun rytmi tuotti toistoa, kun ensimmäisessä kuvassa tuli tuoda lukija tilanteen tasalle, vaikka eilispäivän lehti olisikin jäänyt lukematta. Manning piti seikkailun rullaamassa pienillä vaihteluilla ja onnistui luomaan myös upeita mustavalkoisia sivukokonaisuuksia.

Perustaltaan kaavamaiset tarinat ovat täyspöhköä hulinaa. Puoli puhekuplaa haastetaan puutaheinää keksityllä kielellä, jossa on paljon d-, g- ja z-kirjaimia. Toinen puoli on ihanaa hölynpölyä, jonka Asko Alanen on kääntänyt kieli juuri sopivasti poskellaan ilotellen. Jouhevasta piirroksesta ja lentävästä lausunnasta nauttii eniten lyhyinä kerta-annoksina.

Digitaalisella nykyajalla asiat ovat paremmin. Sarjakuva kukoistaa ja versoo niin latva- kuin aluskasvillisuutta. Klassikoista koottuja kokoelmakirjoja kasaavat asialle omistautuneet intomielet. Kohdeyleisö koostuu aikuiseen ikään varttuneista harrastajista.

Paluu Opariin on hieno esimerkki siitä, miten homma tulee hoitaa. Kaikki ruudut painetaan oikeassa järjestyksessä hyvälle paperille. Hyvä suomennos sovitetaan kauniisti tekstattuna puhekupliin ja koko komeus sidotaan koviin kansiin. Gree-ah eho, mutta kappale kerrallaan.

Kimmo Ylönen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua