Kuka oli Eugen Schaumanin sisko? Arviossa Timo Mäkelän sarjakuvaromaani Eugen ja Sigrid

Kuva: Suuri Kurpitsa

Vuonna 1951 syntynyt Timo Mäkelä on palkittu sarjakuvataiteilija, jolta on saatu vuosikymmenten saatossa nauttia paristakymmenestä albumista. Mäkelän sarjakuvia ja nimimerkillä ”Timppa” tekemiä pilapiirroksia on ilmestynyt muun muassa Helsingin Sanomissa ja Ilta-Sanomissa. Suomen sarjakuvaseuran ansioituneelle suomalaiselle sarjakuvantekijälle vuosittain myöntämän Puupää-hattu-palkinnon Mäkelä sai vuonna 1989 ja Valtion taidepalkinnon vuonna 2001.

Mäkelän monista lehtisarjoista itselleni on jäänyt väkevimmin mieleen 2000-luvun alussa Merja Heikkisen kanssa tehty Pieniä julmia tarinoita suomalaisen arjen nimensä mukaisista kipupisteistä ja pienistä vaivaannuttavista tuokioista.

Useammassa Mäkelän sarjakuva-albumissa ympäristönä on ollut 1900-luvun alkupuolen Helsinki. Niin on myös kansallismarttyyriksi kenraalikuvernööri Bobrikovin vuonna 1904 surmaamalla nousseen Eugen Schaumanin ja hänen siskonsa Sigridin vaiheita kuvaavassa Eugen ja Sigrid -albumissa (Suuri Kurpitsa, 2025).

Kunnioitettavaan sadanyhden vuoden ikään yltäneen, kuvataiteilijana ja kriitikkona uran tehneen Sigridin nostaminen tarinan keskiöön ja ”Genja”-lempinimellä tunnetun veljen vaiheiden avaaminen siskon näkökulmasta on neronleimaus. Mäkelän albumi rakentaa lähinnä traagisesta lopustaan tunnetulle Eugen Schaumanille ja hänen teolleen taustat ja perustelut, mutta myös kuvaa hienosti kansainvälisen perheen vaiheita ja lapsesta asti Vänrikki Stoolin tarinoista inspiroituneen ja kuulovaurion takia syrjityn Eugenin lapsuutta, nuoruutta ja onnetonta rakkautta.

Samalla se matkustaa pitkän ja rikkaan elämän eläneen Sigridin siivin läpi aikamatkan Suomen kehityksestä kohti nykyistä itsenäistä hyvinvointiyhteiskuntaa. Sigrid Schauman ei missään mielessä ollut vain Eugenin sisko vaan kultturelli ja sanavalmis maailmankansalainen.

* *

1870-luvulla arvostettuun suomalaiseen Schaumanin aatelis- ja porvarissukuun Venäjällä Harkovan kuvernementissä syntyneet ja Puolan Radomissa lapsuutensa viettäneet Schaumanin lapset muuttivat Suomeen vuonna 1885, vuosi perheen äidin Elin Marian kuoleman jälkeen. Perhe seurasi Venäjän armeijassa kenraaliluutnanttina toimineen isän Waldemar Schaumanin komennuspaikasta toiseen. Vuonna 1894 hänet nimitettiin Vaasan läänin kuvernööriksi ja vuonna 1898 senaattoriksi.

Eugen Schauman muutti takaisin vanhempiensa kotimaahan Suomeen ja meni siellä oppikouluun jo 1894, vuosi ennen muita sisaruksiaan. Hän opiskeli ylioppilaaksi ja sitten yliopistossa ja sai viran ensin senaatin kopistina ja myöhemmin kouluhallituksen apukamreerina. Senaattori-isän kautta Eugen oli aitiopaikalla diktatorisin valtuuksin Suomea venäläistävän Bobrikovin sortotoimiin eikä Bobrikovin poliittinen murha ollut mikään hetken päähänpisto vaan pitkään valmisteltu attentaatti.

Samaan aikaan, kun Eugen ponnisteli virkamiesuralle, harrasti hiihtoa, purjehdusta ja ampumista ja rakasti yhteisen ystäväjoukon kautta tutuksi tullutta Elin Borgströmiä kymmenen vuotta ilman vastakaikua, Sigrid suuntautui kuvataiteeseen ja aloitti vuonna 1899 Suomen taideyhdistyksen piirustuskoulussa, opiskeli sittemmin Kööpenhaminassa ja työskenteli Pariisissa, Italiassa ja Egyptissä.

Kotimaahan palattuaan hän sai Elisabeth-tyttären yhdessä liikemies Reguel Wolffin kanssa, joka kuoli pian lapsen syntymisen jälkeen. Yksinhuoltajana Sigrid tarvitsi vakaampia tuloja maalaustaiteen oheen. Vuonna 1920 hän aloitti Dagens Press -lehdessä taidekriitikon uran, joka jatkui lähes 30 vuoden ajan. Vuosien saatossa Schaumanista kehittyi yksi hienoimmista suomalaisista väri- ja valomaalareista, jota kehuttiin jopa uudestisyntyneeksi Cézanneksi. Harva meistä pääsee jopa omaan satavuotisnäyttelyynsä.

Kuva: Suuri Kurpitsa

* *

Mäkelän Eugen ja Sigrid elävöittää hienosti niin päähenkilönsä kuin antaa toimivan kuvan ajankuvasta niin vuosisadan vaihteessa kuin sotien jälkeen. Keskittyminen Schaumanien koko elämään pelkän attentaatin sijaan tekee oikeutta hahmojen syvyydelle.

Mäkelän tyylikkään pelkistetty viiva ja vesivärimäinen, varjoja korostava tyyli toimii erinomaisesti historiallisessa tarinassa, jossa ilmeet kertovat pienesti ja vaivihkaa, arvokkaasti. Jähmeähkö muotokuvamaisuus toimii harvoin yhtä tehokkaasti kuin Mäkelän sarjakuvakerronnassa.

Paperille piirtävä, itse sarjat värittävä Mäkelä on hionut tyylinsä vuosikymmenten saatossa heti tunnistettavaan ja erinomaisesti toimivaan terään.

Ilkka Valpasvuo

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua