Itsetyytyväinen sarjakuvaversiointi Flaubertin klassikosta – arviossa Posy Simmondsin Gemma Bovery

Kuvat: WSOY

Lukuisilla sarjakuvapalkinnoilla juhlitun Posy Simmondsin (s. 1945) tunnetuin teos on Tamara Drewe (2007), joka sovittaa moderniin ympäristöön Thomas Hardyn romaanin Far from the Madding Crowd (1874). Tamara Drewestä on olemassa myös Stephen Frearsin samanniminen elokuva (2010).

WSOY on nyt julkaissut Simmondsin varhaisemman teoksen, 2000-luvun vaihteessa sanomalehti The Guardianin sivuilla julkaistun versioinnin Gustave Flaubertin (1821–1880) Rouva Bovarysta (1857). En valita kustannuspäätöksestä. Tasokasta käännössarjakuvaa julkaistaan kovin vähän, joten jokainen ison kustantamon julkaisu on juhlimisen arvoinen. Teos on kovakantinen, laadukkaasti painettu ja hieno kirjaesine.

Gemma Bovery on taiteellinen, noin kolmekymppinen englantilainen nainen, joka ihailee kaikkea eksoottista ja rustiikkista, omaa käsitystään aitoudesta. Petyttyään rakkaudessa hän päätyy naimisiin itseään vanhemman, kiltin ja eronneen Charlien kanssa, joka edustaa tätä kaivattua aitoutta. Charlien kanssa elämä tuntuu aluksi mukavan turvalliselta, sitten tolkuttoman tylsältä. Mutta ehkä muutto perintörahoilla hankittuun taloon Ranskasta piristäisi?

Varsinaisesti kertomus alkaa siitä, kun Gemma Bovery on siunattu kirkkomaahan. Päähenkilön kuolema ei siis tule yllätyksenä. Sen sijaan kertomus on kiinnostunut siitä, miten tähän on päädytty. Ratkaisu muokkaa tarinaa alkutekstin tragikomediasta kohti dekkarimysteeriä. Teoksen pääkertoja on tapahtumia sivusta tarkkaillut Joubert, Gemman ranskalaisen kotikylän intellektuelli leipuri, joka on kehittänyt pakkomielteen naapuriinsa muuttaneesta kauniista englannittaresta. Joubert on eräänlainen metavastine alkuperäisromaanin kirjoittaja Flaubertille vivahteella alkuteoksen sivuhahmoa Rodolphe Boulangeria.

Toinen kertoja on Gemma, jonka päiväkirjat Joubert on pihistänyt naisen kuoleman jälkeen. Joubert kantaa syyllisyyttä jostain, mutta mistä? Kerronta vaihtelee Joubertin monologin ja Gemman merkintöjen välillä, mutta niitä ryydittävät kuvat ovat ristiriidassa kerrotun kanssa. Teos ei selvitä, ovatko hahmojen edesottamukset kertojiemme kuvitelmaa vai ironinen kommentaari tekstissä sanotulle.

Tekstin määrä ja kuvien pienuus tukkivat välillä sivun asetelmaa

* *

Tyylillisesti teos on lyhytromaanimainen, kuvitettu teksti, joka haastaa hiukan oletuksia siitä, millainen sarjakuvan tulisi olla. Kirjoitusta on sivulla paljon, sen lomassa kulkee kommentaarina kuvamateriaalia. Varsinaisia ruutuja ei aina ole, puhekuplia käytetään säästeliäästi. Henkilöiden repliikit eritellään usein itse leipätekstissä. Seurauksena sivut ovat täyteen ahdettuja niin tekstin kuin kuvien suhteen. Välillä jälki on silmiä rasittavan pientä.

Simmondsin mustavalkoinen kynänjälki on herkkää, helposti lähestyttävää sarjakuvia vieroksuvillekin. Viivat ovat ohuita, hahmojen piirteet luonnostellaan simppeleiksi mutta tunnistettaviksi. Ympäristöissä on harkittua realismia ja yksityiskohtaisuutta, valokuvamaisuutta.

Joskus hahmoissa on liian yksinkertainen ote: Naishahmojen ymmyrkäiset silmät toistuvat samanlaisina. Erityisesti Gemma Boveryn laihtunut ulkomuoto on luotu lähes piirteettömän vietteleväksi olennoksi, jonka silmät ovat lautasen kokoiset.

Tekstin ja kuvan suhde on olennainen elementti teoksessa, sillä se pakottaa lukijan miettimään, kuka puhuu ja onko kuvissa nähty todempaa kuin tekstistä luettu. Näkökulmatekniikkaa hyödyntävä sarjakuva piilottaa rivien väliin vihjeitä, jotka avataan lukijalle lopussa mutta ovat tarkkasilmäiselle luettavissa jo aiemmin hahmojen ilmeistä ja ohimennen heitetyistä lauseista.

Flaubertinsa lukenut Joubert näkee Gemman elämässä jatkuvasti viitteitä klassikon traagiseen antisankarittareen. Leipuri on vakuuttunut siitä, että tosielämä matkii taidetta ja Gemman kohtalo esikuvaansa. Omaan älyllisyyteensä uponnut mies ei ymmärrä, että todellisuus matkii taidetta vain, jos ihmiset päättävät tehdä niin. Muut hahmot kiistävät toimillaan Joubertin kohtalonuskon ja kieltäytyvät toimimasta, kuten leipuri harhoissaan luulee.

* *

Onnettomat ihmissuhteet ovat teoksen teema. Gemman ja Charlien liitto on oikukas. Charlie vaikuttaa niin Joubertin kuin Gemman näkökulmasta tohvelisankarilta, jonka yli vahvatahtoinen ex-vaimokin jyrää tuosta vain. Joubert itse vaikuttaa olevan tylsistynyt avioliitossaan, vaikka vakuuttelee kovasti (kenelle? itselleen? kuvitellulle lukijalleen?), että hänen näkökulmansa rakkauteen on sofistikoitunut ja Gemman kaltainen nainen ei voisi ikinä kiinnostaa häntä. Tosiasiassa Joubertin kiinnostus on mustasukkaista ja voimakkaan seksuaalista, karmivaakin, luultavasti koska Flaubert-pakkomielteessään Joubert olettaa itselleen Gemman rakastajan Rodolphen roolin.

Tarina satirisoi ranskalaisten ja englantilaisten välistä eroa. Keskiluokkaiset englantilaiset ovat soluttautuneet Ranskan pohjoisrannikolle osaamatta kieltä ja toivoen kultivoituneiden fransmannien kulttuurista tarttuvan ylevyyttä heihin itseensäkin. Ranskalaisten, erityisesti Joubertin, silmiin englantilaiset ovat epä-älyllisiä nousukkaita, jotka eivät osaa arvostaa maata sen kulttuurin ja ranskalaisten itsensä vuoksi vaan omien liioiteltujen mielikuviensa.

Harhaisuus pitää Gemman kohdalla paikkansa. Hän olettaa kaikkia ranskalaiset aviorikoksiin sallivasti suhtautuviksi ja ylistää jopa Joubertin leipoman ranskalaisen leivän pikanttiutta. Siis mitä tyypillisimpiä ranskalaiskliseitä. Totuus selviää jo vuodessa, kun maalaiskylän tasainen ja konservatiivinen elämänmeno alkaa pänniä Gemmaa, joka kaipaa jännitystä elämäänsä.

Gemman pinnallisuus ilmenee ironisesti aitouden etsimisenä, vaikka sitten patonkia maistellessa.

* *

Joubert on luettavissa kommenttina sadismista, jota taiteilijat osoittavat tunkiessaan henkilöhahmonsa henkisten lihamyllyjen lävitse (ja josta Flaubertiakin voi syyttää). Kritiikki jää tosin varsin vaisuksi, sillä Simmonds syyllistyy täsmälleen samaan omassa kertomuksessaan.

Vaikka Gemma Bovery on nähtävissä hänestä pakkomielteen kehittäneiden miesten feministisenä uhrina (kaikkiaan näitä miehiä on neljä), hän on itseriittoinen ja oikutteleva kuten esikuvansakin, paikoin raivostuttavuuteen asti. Häntä on hyvin vaikea sääliä. Sama pätee useaan muuhun teoksen henkilöön. Simmondsin katse on kyyninen. Teoksen kritiikeissä on kirjoitettu piirtäjän näkevän kusipäisissä henkilöhahmoissaan myös inhimilliset puolet, mutta tosiasiassa teoksen painotus on päinvastainen. Nämä ovat inhimillisiä hahmoja, jotka ovat kaikesta huolimatta kusipäitä.

Simmondsia on joskus syytetty kaupunkilaisen keskiluokan kuvaamisesta ironialla, joka peittää tosiasiallisen itsetyytyväisyyden. Siis hiukan samalla tavalla kuin true crime -murhamysteerit ovat keskiluokalle eskapistista viihdettä, vaikka ne ovat oikeiden ihmisten todellisia tragedioita.

Kieltämättä Gemma Boveryn tarina tuntuu modernisaationsa tähden latteammalta kuin sen pitäisi. Päähenkilöillä on omien sanojensa mukaan rahahuolia, mutta rahat eivät ole koskaan oikeasti loppu. Elämä on kurjaa, mutta asuntoon ranskalaisella maaseudulla voi saada kymmenien tuhansien puntien perinnön. Suurimmat ongelmat muodostavat seksi ja kulutuskeskeisen elämän herättämä ikävystyminen. Aikaa viininmaistelulle kaksinaamaisten tuttavien kanssa löytyy kyllä. Meillä on niin ikävää, koska meillä on niin mukavaa. Julma kohtalo, kerrassaan.

Teoksen näennäisonnelliset käänteet väistävät Flaubertin esittämiä vaikeampia kysymyksiä yhteiskunnallisen todellisuuden ja fiktion välisestä suhteesta. Flaubertin rouva Bovarya tarkkaillaan ironisesti mutta tuomitsematta. Simmondsin katse on väistämättä yksioikoinen, kenties jo siksi, että sarjakuvan on kuvitettava banaliteetit, jotka Flaubertin teksti voi esittää vihjaillen.

* *

Olisi suotavaa, ettei kukaan sarjakuvan lukeva oleta alkuperäisen kertomuksen olevan näin yhdentekevä. Vaikka Flaubert totesi kuuluisasti olevansa rouva Bovary, hänen todellinen asenteensa pikkuporvareita kohtaan tulee ilmi tekstistä. Se saa tukea myrkyllisestä pikku kirjasesta nimeltä Valmiiden ajatusten sanakirja (1911), jonka piti olla osa hänen viimeistä romaaniaan Bouvard ja Pécuchet (1881). Siinä kirjailija sylkee myrkkyä sen luokan päälle, jonka keskinkertaisuus ja ulkoa opetellut, muka sivistystä ja älyä henkivät fraasit tuottavat kulttuurista stagnaatiota ja harhaluuloisuutta.

Näin vihaista painotusta ei Gemma Boverysta löydy, vaikka se tarkkailee henkilöitään psykologisella tasolla Flaubertia ilkeämmin. Alkuperäinen Rouva Bovary on kertomus keskinkertaisuuden kuristavuudesta, joka ei ole täysin päähenkilön omaa syytä mutta on silti kaiken läpäisevä, uusi yhteiskunnallinen voima. Simmonds ei uskalla ruoskia kohteitaan täyslaidalta, koska hänen lukijansa ovat The Guardianin tilaajia, jotka haluavat näennäisvasemmistolaisen kulttuuriporvariston totuttuun tapaan teeskennellä itsekritiikkiä, eivät harjoittaa sitä oikeasti.

Peiliä ei saa pitää liian suoraan lukijan edessä, kyllä sen pitää olla edelleen hiukan vinossa.

Mikko Lamberg

Koneen Säätiö on tukenut Mikko Lambergin kirjallisuus- ja elokuvakritiikkiä vuonna 2026.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua