Yona tasaisemmilla, koneellisesti sykkivillä aalloilla – arviossa Eden

Kuva: Toni Eskelinen

Yonan edellinen albumi Uni johon herään (Johanna, 2021; lue arvio täältä) oli sinfoniaorkesterisovituksineen ja massiivisen kauniine kaarineen sen verran vereslihaisen tunnerikas, että sitä tulee edelleen luukutettua aika säännöllisesti. Levyn kappaleet toimivat soitettuina yhtä lailla niin sinfoniakonsertissa kuin rockfestivaaleilla. Albumin linjassa oli valtavien melodiakaarien ohella toki niin modernia soulia kuin triphopin suuntaan vivahtavaa alapainettakin.

Yhdeksäs sooloalbumi Eden (Johanna, 2024) kertoo Yonan mukaan sisäisestä turvapaikasta, kaiken läpäisevästä rakkaudesta ja irti päästämisestä. Eli yhtä lailla isoja tunteita on edelleen pelissä. Edeltäjänsä tapaan tuottaja Mauri Syrjälän ja tutun yhtyeen kanssa tehty levy on kuitenkin lähempänä konemusiikkia ja biittiä. Hengittävyyttä ei ole hylätty mutta ote on tasaisempi eikä ihan vastaaviin aallonharjoihin ja syövereihin edes pyritä syöksymään.

* *

Levyn aloittava Adam & Eve tuntui ensikuulemalta ihan raikkaan kivalta pieneltä mutta myös hiukan tasapaksulta Yona-laulelmalta. Useamman kuuntelun jälkeen tumman konesykkeen ja ilmavampien puolien yhdistelmä on kuitenkin kasvanut vaikuttavammaksi. Tumma leijailevuus on alusta asti mukana, mutta pinnassa pohtivan näppäilyn jälkeen kappale kasvaa komeasti leveämpiin harteisiin. ”Alkukantasii, elämässä kii, primitiivisii” -nostoon mennessä jousien kaarien, tuhnuisen sykkeen ja yonamaisen värikkäästi polveilevan laulun yhteinen polku ja sen ylle kasvavat siivet alkavat päästä jonnekin.

Nimibiisi Eden rakentaa vieläkin selkeämmin öisen hiippaileville biiteille, humiseville kuiskailuille ja hillitysti kiihtyvälle etukenolle. Kappale ei kuitenkaan oikein tahdo kunnolla ”lähteä” vaan jää pyörimään samaa kehää. Kokonaan nostaa riisutummin hymyilevänä ja suoraviivaisemmin kirkkaana peukut.

Ei niin todellinen jumahtaa jälleen kaikuisesti pohdiskelemaan mutta lähtee alun jälkeen ihan hyvällä potkulla rullaamaan. Kolea diskobiitti on toisaalta jälleen jotain muuta, muttei ihan samalla tavalla lunasta kuin Yona koskettavimmillaan tai jylhimmillään.

Arpan kanssa tunnelmoitu Lalala (happysad) alkaa pop-psykedeelisesti kuin Litku Klemetti, mutta jumahtaa sykkien siihen samaan pehmeästi possahtelevaan varjoluolaan. Onneksi se tapahtuu positiivisella ilmeellä, ja sieltä kappale lähtee energisesti rullaamaan. Arpan ja Yonan duetto on ajatuksena äärimmäisen herkullinen ja hienostihan heidän äänensä toisiaan syleilevät, mutta kaihoisan kaunis ja kepeä kaahaus jättää hiukan ristiriitaisen maun. Toisaalta veikeän harmiton rullaus hymyilyttää, toisaalta sen harmittomuus myös ärsyttää. Onko tässä nyt se kuuluisa ihan kiva?

Silkkii silkkii vasten sukeltaa sähköisen samettiseen makuuhuonepoppiin tai moderniin souliin lajityypin kuvastoa ilmavammin ja purskahtelevammin, muttei oikein pääse hattarastaan syvemmälle. Tähti ei voi omistaa riisuu aluksi ylimääräiset pois, mutta maustaa sellon kanssa vuoropuhelevaa laulua mukaan ammennettavilla kaiuilla ja loppua kohti isompaan maalaukseen nousevilla aalloilla. Intensiteetti on heti eri tasoilla, kun pysähdytään ja annetaan laulun rakentaa ja loistaa. Briljeeraus kappaleesta silti uupuu, se jokin, jolla noustaan pienesti kauniin yläpuolelle ja saadaan ihokarvat nousemaan.

Kintsugi keinahtelee samalla tavalla ihan kivasti tumman pehmeästi silitellen ja sykkien, mutta ilman varsinaista kosketuspintaa. Kaikki on lainaa onnistuu paremmin asteittaisella kasvatuksellaan, johon juurevasti humisevat koskettimet ja jouset tuovat toimivaa patinaa. Huojuvasti ja vinopistoja sykkivä biitti kasvaa toki kylkeen, mutta kappale on maltettu kasvattaa liikkeelle ilman ja ennen sen mukaan ottamista.

Portilla-kappaleessa virettä vastaan räpsivä vinopoljento alkaa jo ärsyttää, vaikka laulutarina rakentuu hienosti kerroksittain. Kikkailut sikseen ja ydinmehu kärkeen!

Päätöksenä soiva Joki häiriköi aavemaisella taustahuhuilulla, mutta pääsee verevän kitaranäppäilyn selässä mukavan pelkistetyn kauniiseen tunnelmaan.

Yonan tulkintakyky on todistanut kantavansa jo vuosikymmeniä, turhat mutkat lähinnä haittaavat sen pääsemistä esillä. Edenillä haahuilua on turhan paljon eivätkä läheskään kaikki kappaleet pääse kiinni tunteeseen. On ymmärrettävää, että Uni johon herään -kaltaisen menestysteoksen jälkeen artisti haluaa tehdä jotain muuta ja toisin, mutta nyt osassa materiaalista on liikaa krumeluureja, osassa taas liian vähän imua. Ihan ei riittävästi lähde.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua