Wet Leg yhdistelee onnistuneesti nyrkinpuimista hempeisiin jäähyväissuudelmiin – arviossa Moisturizer

Kuva: Iris Luz

Englannin Isle of Wightista kotoisin oleva, vuonna 2019 perustettu Wet Leg pistelee kakkoslevyllään jopa mainiosti soinutta vuoden 2022 debyyttiään herkullisemmin. Indierockin, tanssipunkin, shoegazen ja twee-popin sävyjä luovasti yhdistelevä yhtye on tehnyt albumillisen lauluja olemisesta ja rakkaudesta, joita esitetään niin hellästi silitellen kuin rinta rottingilla in-your-face-asenteella.

Wet Legin perustaneet kitaristit ja laulajat Rhian Teasdale ja Hester Chambers ovat luovuttaneet enemmän vastuuta biisinkirjoittamisesta myös kitaristi-kosketinsoittaja Josh Mobarakille, basisti Ellis Durandille ja rumpali Henry Holmesille. Kaikki viisi jäsentä ovat olleet mukana luomassa materiaalia Moisturizer-levylle (Domino, 2025).

On pidetty yhdessä hauskaa, kokeiltu erilaisia juttuja ja mietitty biisejä sillä näkökulmalla, olisiko niitä hauskaa soittaa livenä. Lopputuloksena on moneen suuntaan kurotteleva ja ryöpsähtelevä sillisalaatti, joka monipuolisuudestaan huolimatta toimii hienosti kokonaisuutena eikä hukkaa sympaattista ydintään vaikka välillä paiskookin tavaroita.

CPR eli elvytys aloittaa levyn toteavan töksäyttävien säkeiden ja ärhäkän rosoisen säröriffikierron vaihtelulla. ”Is it love or suicide?” kysellään vaihtoehdoista ja rakkautta päädytään julistamaan. Teasdalen ja Chambersin laulut täydentävät toisiaan mainiosti.

Liquidize jatkaa energisesti yhdistellen sähköisempää kaarta akustiseen nuotiokitararämpyttelyyn. Sulavasti hölkkäävä ja heleästi keinahteleva melodia nappaa kiinni ja puoliraukea lauluvuorottelu nousee jälleen yhtyeen tavaramerkiksi.

Catch These Fists on ärhäkkä, kaaoksen reunalla taiteileva vastaus aggressioon, jossa päällekäyvästi ujeltava riffikierto, tiukka huohotus ja riidanhaluinen ”I don’t want your love, I just wanna fight” -asenne kohtaavat hienosti. Ennakkomaistiaisista raukein on seuraavana soiva Davina McCall, joka kertoo englantilaisesta televisiopersoonasta utuisen haikeasti ja jälleen viehättävän vinosti nojaavalla askeleella. Laulujen yhteen kuroutuvat stemmat ovat ihania!

Jennifer’s Body töksäyttelee mukavan huuruisesti jossain menevästi rullaavan ja haikeasti kaartavan välimaastossa. Mangetoutissa töksäyttelevä kaava korostuu entisestään. ”You think I’m pretty, you think I’m pretty cool” -sanailu jää mieleen. Edellistä utuisempi Pond song uiskentelee rapakossaan yhdistellen säröhuminaa, reipasta askellusta ja kiireetöntä pyörrettä.

Pokemonissa ajellaan autereisesti mutta reippaasti Tokio mielessä. Suoraviivaisempi öinen syke ja riisutut säkeet nousevat heleästi kaartaavaan ”You wanna go for a drive” -kertoon. Vaikka Pillow Talkissa puhutaan toteavasti töksähdellen, ovat sen särmät, asenne ja säröriffit teräviä ja päällekäyviä.

Don’t speak vaihtaa jälleen huomattavasti leppoisampaan suuntaan vaikka särisee yhtä lailla. Pehmeästi kuiskailevat säkeet saavat energistä vastapainoa reippaasta tahdista ja särökitaran rupisuudesta. Näiden välille syntyy tasapaino ihastuttavan helpon oloisesti.

11:21 leijailee, haaveilee ja huhuilee eteerisesti riisuen särön ja muutenkin kaiken ylimääräisen harteiltaan. Pelkistetysti haaveileva ja utupilvinen maisema silittelee raukeasti mutta piilevän kohtalokkaasti. Levyn päättävä U and Me at Home on loppulevyn hitti liiman lailla päähän jäävällä kertosäkeellään, hauskan vinosti auraavalla hölkkäaskeleellaan ja heleästi hymyilevällä tunnelmallaan. Taustalla kuuluvat riemunkiljahdukset tulevat varmasti toistumaan myös keikoilla.

Wet Legin viehätys ei haihdu vaan syvenee Moisturizerin myötä entisestään.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua