Vuodesta 1996 säröjunnaillut Sur-rur kulkee yhä omaa tietään – arviossa Entisyydestämmekinköhän

Kuva: Jarno Alho

Vahvasti aikuisikää käyvä lapualaislähtöinen indiepunkpop-yhtye Sur-rur on oikeastaan koko elinkaarensa ajan taistellut oman identiteettinsä kanssa. Tai sitten bändi on ollut koko ajan juuri sitä mitä on halunnutkin, mutta sen valitsemat polut ovat välillä olleet kuulijalle haastavia. Tinkimätön tarve änkeä levyille hiukan turhanaikaistakin kokeilua on väkisinkin rokottanut niiden kokonaispisteitä.

Rämisevän suriseva, viipyillen vallitteleva ja hajanaisesti polveileva trio on onnistunut luomaan esikuvistaan (Hüsker Dü, Sonic Youth, Dinosaur Jr.) ja verrokeistaan muistuttavasta musiikistaan myös hitikkään tykittelevää materiaalia, kuten vuoden 2007 Uurnapölyjen paluu -albumin Sokkelo, Maisema ja Puujuna tai vuoden 2019 Hattarahiukset-levyn Fleetwood Macin villi välikausi ja Nukahdin kesken pitsan. Januksen kasvojen toinen puoli on puolestaan tarjoillut erilaisia ja erimuotoisia kokeiluja, joista osan olisi voinut suosiolla jättää pöytälaatikkoon. Yhtyeen kahdeksannelta albumilta löytyy molempia puolia.

Neljäntoista kappaleen ja vähän vajaan 75 minuutin mittainen Entisyydestämmeköhän (If Society / Joteskii Groteskii / Roku, 2022) on jälleen melko massiivinen paketti Sur-rurin säröleijumista, junnaamista ja vaeltelua. Ytimekkään tiiviit luennat ovat tutun omaleimaisia ja osa niistä mukaansatempaavia. Etenkin albumin alkupuoli ilahduttaa, mutta pidemmälle mennessä ideoita aletaan ehkä suottakin venyttää ja vanuttaa.

Haikeasti kaartava ja pohdiskellen särönsä kanssa askeltava avausraita Hipsu on juuri tällainen hyvällä tavalla ytimekäs mutta rento tiivistys Sur-rurin surisevasta maisemakuvasta, josta löytyy riittävästi biisi-ideaa ja tarinaa hallitsemaan haetun vinosti horjahtelevaa soittoa. Ville ”Vilu” Vuorenmaan laulu on yhtyeen leimallinen, aina tunnistettava ominaispiirre, joka viimeistään lyö Sur-rur-leiman tuotteeseen.

Negatiiviset uut on samoin mukavan kipakka ja menevä Sur-rur-kappale, joka hymyilee majavana marjapuskan takana ja loistaa kertosäekeskeisesti. Alle kolmen minuutin Laava on menneen talven lumia on suoraviivaisempaa, mukavan heleästi särössään hymyilevää kaihoa. Albumi alkaa maukkaasti.

Hyvää poljentoa ja energiaa on myös seitsemän ja puolen minuutin Tuulessa heiluvassa langassa, vaikka sen ilme on enemmän hattarapilvissä viipyillen maalaileva ja rauhallisesti pohdiskeleva. Iltapuuron kutsu lyhentää pituudesta puolet, mutta aloittelee silti useamman kerran. Biisin helponoloisella sointuvaihdolla polkeva kuvio ja hienosti kaartava tarina toimivat.

Tuhnu särönäppäilee aluksi pidätellymmin, mutta nousee mukavan vatkaavaan laukkaan. Haikean pohdiskeleva melankolia leimaa laulua, jossa muistellaan menneitä. Kipakan soiton ja mietiskelevän laulun yhdistelmä lyö hienosti kättä.

Vaikka riisutusti näppäilevä Ruuhkavuosia onnistuu tuomaan mukavan rauhan hetken vastapainoksi särölaukalle, ei biisi kuitenkaan tavoita ihan parasta hehkua. Seitsenminuuttinen instrumentaali Lanka reprise soittelee ihan sympaattisesti yhtyeelle tunnusomaista kiireettömän raukeaa säröjuoksutusta, mutta jää taustatapetiksi. Ruvella säröilevä En jaksa soitella jurnuttaa kohtalaisen viehättävästi töksäytellen. Epämääräistä roinaa vatkaa ja hakkaa hyvin päätään seinään, kunhan vauhtiin pyrähtää. ja albumin seitsenminuuttinen (melkein) nimikappale Entisyydestämmeköhän on hieno kiirehtimätön kokonaisteos, jossa Sur-rurin hieno viipyilevyys ja pohdiskelevan utuinen vaeltelu kohtaavat mainiosti rupisen pohjavireen.

Sen sijaan Entinen hidas on taas hidas ei tarjoa nauhoitetun höpöttelyn taustajammailuineen oikein mitään mihin tarttua – melkoisen turhaa täytemateriaalia. Neljäntoista minuutin Suunnitelma tietokonepeliksi on pituudestaan huolimatta ihan suunnitelmallinen tarina ja mietitty sovitus, vaikka siitä saisi tiivistettyä turhaa silavaa poiskin. Nykyisessäkin muodossaan se toimisi ihan hyvin massiivisena särövallivaeltelevana päätösrastina, johon ladata keikalla kaikki jäljellä oleva energia ja hypnoosi. Albumilta löytyy kuitenkin vielä Rappiohuvilan mukavan raikas ja irtonainen näppäily ikään kuin riisuttuna encorena.

Levyn alkupuoli on parempi, pidemmälle päästäessä mukaan tulee liikaa päämäärättömän oloista vaeltelua ja kyseenalaista venyttämistä. Hyviä aihioita on paljon, vaikka suoranaisia hittejä ei ehkä levyltä nousekaan. Sur-rurin omaleimainen soundikynä hivelee silti edelleen korvaa.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua