Levyarvio: Yhdysvaltalaisen kitararunoilijan viidennen albumin tyylien kirjo ulottuu mietteliäistä resitaaleista freejazziin, ja instrumentaalisen noisen kautta hävyttömään sludge-räimeeseen.
Mike Baggetta: Wall of Flowers (Big Ego Records, 2019)
Jazzia markkinoidaan usein erilaisilla sitaateilla: ”One cannot resist its myriad charms”. Cool! 39-vuotias Mike Baggetta on saanut kitaramaailman vaikuttajat puolelleen. Sitaatteja on singahdellut moneen mailiboksiin ja käsiohjelmaan.
Siinä mielessä jazzmusiikin parissa esiintyy yhä eräänlaista mentori- ja oppipoikameininkiä. Ja eipä kai jazzia täysin voi ymmärtää (tarviiko edes?), jos ei ole tietoinen sen perinteistä ja sidoksista vaikkapa ihmisoikeuskysymyksiin. Mitä nimekkäämpi suosittelija on kyseessä, on palstatila yleensä taattu.
Massachusettsissa, Agawamissa, varttuneen Mige Baggettan uusin julkaisu on saanut huomiota myös nimekkään bändin vuoksi: levyllä bassolla taiteilee artpunk-veteraani Mike Watt, ja rummuissa kuullaan Neil Youngin ja Bob Dylanin luottomiehenä toiminutta Jim Keltneriä. ”Epätodennäköinen”, eri tyylisistä soittajista koostuva trio, improvisoi kollektiivisesti, tarkalla vaistolla, ja antautuu vapaan mielen vietäväksi.
KATSO VIDEO: Mike Baggetta yhtyeineen esittää kappaleen Hospital Song.
Harmaassa parrassaan ikäistään huomattavasti vanhemmalta näyttävä Baggetta on karismaattinen kitaristi. Soiton osalta hänet voi lukea Bill Frisellin, David Tornin ja Nels Clinen kaltaisten avantgardististen kitaristien perilliseksi: runsaat efektit, loopperit ja rajut fuzzit luovat isoa ja värikästä maisemaa.
Baggetta taiteilee ihailtavasti esittävän ja abstraktin välillä, eikä koskaan menetä totaalisesti kauneudentajuaan. Baggetta ei antaudu myöskään merkityksettömään pullisteluun ja tilutteluun vaan pikemminkin kertoo koko ajan tarinaa luoden jännitteitä – ja sangen erikoisia tunnelmia. Soloistina häntä kiinnostaa yhtä lailla tilavaikutelma ja häiriintyneet noise-elementit. Elektroniset äänihiput, pilkkeet ja pärähdykset toimivat sulassa sovussa (tarkoituksella) soitettujen äänien kanssa.
Baggetta käyttää erilaisia kitaroita kuin siveltimiä. Sähkökitara ja erilaiset akustiset luutut ja dobro, niissä kaikissa on erilainen sävy ja tunnelma, joille löytyy levyltä paikkansa.
Wall of Flowers on rakennettu nerokkaalla tavalla. Levy alkaa petollisen kauniissa merkeissä. Hospital Song jakautuu kahteen osaan: dobrolla soitettuun teeman sekä jamiin, jonka rokkaavassa tunnelmassa sairaalassa hoidetut haavat revitään auki.
Herkkä Blue Velvet tavoittaa otsikon kaikki mahdolliset konnotaatiot. I’m Not a Data Pointissa portit avataan ammolleen psykedeeliseen puutarhaan, jossa jengi trippailee jo täysillä. Hallusinatoriselta kukkakedolta otetaan yhteyttä korkeimpiin voimiin, ja kenties toisiin universumeihinkin? Dirty Smell of Dyingin aikana alkaa oikeasti jo pelottaa.
Kiehtova Wall of Flowers pakottaa kuuntelemaan itseään. Sen huumaavan kaunis ja mielenkiintoinen maailma ei tyhjene hetkessä. Silti varoituksen sana: nämä marjat ovat väärinkäytettynä myrkyllisiä. Ei tätä levyä voi kuunnella missä tahansa ja milloin tahansa. Sen verran väkevää tunnelmaa on tarjolla.
Sami Nissinen
