Ville Leinonen syleilee kauhutraumojaan thrash metallin keinoin – arviossa SURF’S UP!

13.02.2025
levoton tuhkimo by hanna maria gronlund kulttuuritoimitus INSTA

Kuva: Panama-levyt

LEVYT | Ville Leinonen lausuu uudella levyllään kauhutematiikkaa raskaan jyrän tahdissa.

”Freddy Krueger ja Jason Vorhees saavat omat kappaleensa, samoin elävät kuolleet ja ihmiskärpänen.”

ARVOSTELU

2 out of 5 stars

Ville Leinonen: SURF’S UP!

  • Panama-levyt, 2025.

Ville Leinonen on SURF’S UP! -levynsä (Panama-levyt, 2025) saatekirjeessä itse sitä mieltä, että 1980-lukuisen kauhukuvaston äärelle thrash metal -soundimaailmoilla kumartuva levy on hänen uransa paras. Itse laittaisin sen janan toiseen päähän.

Tunkkainen thrash metal ja eleettömän oloisesti kuiskaillut tarinat eivät onnistu kunnolla koskettamaan oikein mitään tasoa omassa sielussani. Muutamia kiinnostavia hetkiä ja elementtejä kuitenkin löytyy. Maisema ja valittu toteutustapa ei välttämättä olisi este levylle lämpenemiselle, jos kappaleissa olisi melodisten koukkujen, herkullisten kielikuvien, mielikuvituksellisten käänteiden tai väkevän tunnelatauksen kaltaisia puolia, jotka nappaisivat kunnolla syliinsä.

Leinosen parhaimmillaan ylettömän väkevä intohimo laulujensa tulkinnassa ei myöskään tällä albumilla välity, sen verran lakonista lausuntaa miedon ahdistavissa maisemissa kuullaan.

Tietyt Leinosen 1980-luvun puolivälissä näkemät kauhuelokuvat ovat jättäneet kummia piikkejä lauluntekijän tajuntaan, ja niitä hän tällä levyllä koittaa nyppiä pois tai ainakin silotella. Freddy Krueger (Painajainen Elm Streetillä) ja Jason Vorhees (Perjantai 13.) saavat omat kappaleensa, samoin elävät kuolleet ja ihmiskärpänen.

Leinonen ei ole ensimmäistä kertaa aihepiirin parissa. Vuoden 2012 kollaasimaisessa äänimaisemateoksessaan Camp Crystal Lake hän jo sukelsi Jason Vorheesin inspiroimaan maailmaan, jossa muhinoivat teinit niitataan mielikuvitusrikkaasti lätkänaamarizombien toimesta.

Parhaat hetkensä Ville Leinonen on onnistunut luomaan iskelmäprinssinä, sekä oman materiaalinsa parissa että idoleitaan versioiden. Iskelmäisesti rokkaavan Valumo-yhtyeen kanssa tehdyt levyt sekä kynttilänvalossa kuunneltava soololevy Suudelmitar (2004) nousevat erityisesti esille. Leinosen livepreesens ja intohimoinen tulkinta ovat nostaneet kappaleita parhaimmillaan vielä seuraavalla tasolle.

* *

Avausraita Jason elää! jyskyttää leveässä haarassa tujua ”rässiä”, jonka päälle Leinonen kuiskailee irvistäen Jasonin tarinaa. Kun laulumelodia saa hiukan tilaa hengittää, löytyy pinnan alta myös ideaa ja imua. Tuhnuinen junttajyrä ei silti oikein lunasta potentiaalia.

Riivatussa mökkilomassa ahdistuneen särisevä soittokuva onnistuu uhkailemaan hieman paremmin, mutta ”mökkihöperö kiipelissä” -tyylisistä sanavalinnoista tulee mieleen vain Aku Ankan taskukirjat. Välillä soitto lähtee kiihdyttelemään, mutta vailla sen suurempaa suunnitelmaa. Eikä ikidemoninen sanojen väärinpäin lausuminenkaan tee touhusta karmivampaa tai innoittavampaa.

Uuno Kailaan runoa hyödyntävä Verkossa kumartaa kanssasäveltäjätiedoillaan (P. Lihavisto & K. Röyhkä) 500 kg lihaa -yhtyeen suuntaan. Teollisen makuinen soundijyrä on levyn kiinnostavinta laitaa ja sointukuviot saavat pientä hyväksyvää nyökkäilyä aikaan: ”Olen verkon silmässä kala, en pääse pois”.

Väärinpäin lausuttujen lyriikoiden demonisuuteen luottava Neloupatlout Itseiv kääntää myös soittoatakaperin, mutta lopputulema on lähinnä outo, ei kovin kiehtova. Ihmiskärpäsen suoraviivaisempi rässäys innostaa ehkä siksi huomattavasti vahvemmin, mutta kappaleen puolikuiskaavasti lausutut sanat eivät sen sijaan lähde yhtään. Eikä kärpäsen surina sen enempää. Tuplavauhdilla kaahaava Surfin’ Cenobites on puolentoista minuutin energinen instrumentaalivatkaus, mutta välipalaksi jää.

Elävien kuolleiden BBQ:lla Sami Sippolan tenorisaksofoni tuo hyvää piinattua myrskyä kokonaisuuteen. Jopa pientä virnuilua ja hengittävyyttä on aistittavissa. Myös J. Anastasiadisin basso rakentaa hyvin lisäjykevyyttä pohjaan.

Freddyn paluu onnistuu levyn kappaleista parhaiten hörisyttämään korvia ja nappaa myös niskaa mukaansa. ”Hei Freddy, et ala huitoa sillä sun hanskalla”, pyytää Leinonen pintaan miksatussa lausunnassaan. Levyn päättävä R.I.P. soittaa minuutin kirkonkelloja ja humisee uruilla, taitaa siellä arkun kansikin narista auki.

Kaiken kaikkiaan Leinosen kauhugalleria-uutukainen jättää miltei kalmankylmäksi, vaikka pieniä sähkönväreitä lihassa paikoin kulkeekin. Parhaatkin hetket jäävät silti aika lailla kuriositeeteiksi.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua